Kitinä

urasiili kirjoitti:Just luin jostain, kuinka hikiliikunta 3xviikossa väh 30min/kerta on yhtä tehokas masennuksen poistaja kuin lääkitys. Empiirisen kokemukseni mukaan se on jopa parempi, kun ei tule sivuvaikutuksia. Se onkin toinen juttu se, kuinka vaikeasti masentunut saadaan liikkumaan.

Tämmöinen kirja kertoo tutkimuksista ja löytyy kirjastosta.

Conquering depression & anxiety through exercise / Keith Johnsgard

urasiili kirjoitti:Just luin jostain, kuinka hikiliikunta 3xviikossa väh 30min/kerta on yhtä tehokas masennuksen poistaja kuin lääkitys. Empiirisen kokemukseni mukaan se on jopa parempi, kun ei tule sivuvaikutuksia. Se onkin toinen juttu se, kuinka vaikeasti masentunut saadaan liikkumaan.

Älä usko kaikkea mitä luet.

Bliss kirjoitti:

urasiili kirjoitti:Just luin jostain, kuinka hikiliikunta 3xviikossa väh 30min/kerta on yhtä tehokas masennuksen poistaja kuin lääkitys. Empiirisen kokemukseni mukaan se on jopa parempi, kun ei tule sivuvaikutuksia. Se onkin toinen juttu se, kuinka vaikeasti masentunut saadaan liikkumaan.

Älä usko kaikkea mitä luet.

..taatusti en ainakaan sitä dadaa, mitä netistä löytyy!

urasiili kirjoitti:Just luin jostain, kuinka hikiliikunta 3xviikossa väh 30min/kerta on yhtä tehokas masennuksen poistaja kuin lääkitys. Empiirisen kokemukseni mukaan se on jopa parempi, kun ei tule sivuvaikutuksia. Se onkin toinen juttu se, kuinka vaikeasti masentunut saadaan liikkumaan.

Nää on just näitä. Itse harrastan liikuntaa vähän useamminkin kuin kolme kertaa viikossa ja se on totta, että sen liikkumisen ajan ahdistus ja olo hieman helpottaa. Mutta siihen se vaikutus lakkaakin. Pitäis varmaan liikkua 24h/vuorokaudessa. Aika mahdotonta.

Milloin ihmiset tajuavat? Ei varmaan koskaan.

Ja lisäys vielä: Joskus se liikunta ei auta senkään vertaa. Riippuu, kuinka paskassa tilassa on.

Kreitsu kirjoitti:

urasiili kirjoitti:Just luin jostain, kuinka hikiliikunta 3xviikossa väh 30min/kerta on yhtä tehokas masennuksen poistaja kuin lääkitys. Empiirisen kokemukseni mukaan se on jopa parempi, kun ei tule sivuvaikutuksia. Se onkin toinen juttu se, kuinka vaikeasti masentunut saadaan liikkumaan.

Nää on just näitä. Itse harrastan liikuntaa vähän useamminkin kuin kolme kertaa viikossa ja se on totta, että sen liikkumisen ajan ahdistus ja olo hieman helpottaa. Mutta siihen se vaikutus lakkaakin. Pitäis varmaan liikkua 24h/vuorokaudessa. Aika mahdotonta.

Milloin ihmiset tajuavat? Ei varmaan koskaan.

Ja lisäys vielä: Joskus se liikunta ei auta senkään vertaa. Riippuu, kuinka paskassa tilassa on.

Olen itse kokenut aikoinani erittäin pahan masennuksen ja onnekseni siitä toipunut. Mielestäni liikunnassa on kyllä itua. Sinällään nähdäkseni on luonnollista masentua, jos on oikein paha paikka, mutta aikanaan siitäkin on noustava.

Mikä sinun mielestäsi on keino toipua ?

BrianW kirjoitti:
Olen itse kokenut aikoinani erittäin pahan masennuksen ja onnekseni siitä toipunut. Mielestäni liikunnassa on kyllä itua. Sinällään nähdäkseni on luonnollista masentua, jos on oikein paha paikka, mutta aikanaan siitäkin on noustava.

Mikä sinun mielestäsi on keino toipua ?

En kieltänytkään, ettei liikunassa ole itua. Sanoinhan, että se auttaa. Tosin se apu on hetkellinen ja kestää juuri sen aikaa kuin itse liikuntakin. Ainakin minulla.

Minun masennus (ei muuten tällä kertaa ole diagnoosini, vaan se on yhä työn alla: ilmeisesti kaksisuuntainen) ei ole alkanut mistään "pahasta paikasta", vaan on kestänyt jo ikuisuuden.

Jaa, keino toipua. En tiedä, yritän kyllä lääkityksen ja terapian turvin. Yritän todella, sillä tämä ei ole elämää vaan kitumista.

Nykyinen pitkäkestoinen terapia on jo toinen elämäni aikana. Eilen olin tehdä itsarin, mutta tyydyinkin ottamaan nukuttavan annoksen, että pääsee edes hetkeksi pois täältä.

Juu, en halua mässäillä näillä asioilla. Se nyt vain on niin, että minua alkaa vituttaa tuo ota itseäsi niskasta kiinni -asenne. Moni minut tunteva pitää minua nauravaisena ja varsin positiivisena ihmisenä. Kenties se onkin se ongelma.

Samaa mieltä. Ei auta "niskasta kiinni puhet". Ihmiset, jotka sellaista puhuvat eivät ole kokeneet syvää masennusta eivätkä siitä ymmärrä. Minulla ensin lääkittiin masennusta vaan minulle ei sellaiset lääkkeet sovi vaan tekee aivan zombiksi. Sitten keksittiinkin, että olen bi-polaarinen kun olen aikoinani töitten ohella suorittanut pari tutkintoa ja muutenkin ollut toimelias. No ne lääkkeet vasta sotkivatkin elämäni. Ei ollut huolen häivää, mutta eipä kiinnostanut mikään järkevä, kuten elannon hankkiminenkaan.

Vasta kun itse vastoin suosituksia luovuin lääkkeistä ja onnekseni sattumoisin pääsin bi-polaaristen vertaistukiryhmään, toinnuin pikkuhiljaa, kun havaitsin, ettei minua muihin verrattuna mikään vaivannut. Enhän minä koskaan ollut mitään sellaisia temppuja tehnyt, että taksilla kentälle ja viikoksi Kanarialle pörräämään vaikka töissä olisi pitänyt olla eikä rahasta tietoa tms. Kaikilla sen ryhmän ihmisillä oli kovia ongelmia alkoholin kanssa myös ja se kyllä muutti omankin suhtautumiseni täydellisesti alkoholiin.

Useimpia kait lääkkeet auttavat ja ovat tosi tärkeitä, mutta mulle ne eivät käy. Tuon kokemuksen jälkeen olen luopunut kaikista tajuntaan vaikuttavista aineista kuten alkoholista. No jaa kahvia kyllä juon. Mitään en koe menettäneeni kuitenkaan.

Koita jaksaaa. Mun kokemusten mukaan keskustelut ymmärtäväisten ihmisten kanssa ovat parasta terapiaa ja päiväkirjaa kannattaa myös pitää.

BrianW kirjoitti:Samaa mieltä. Ei auta "niskasta kiinni puhet". Ihmiset, jotka sellaista puhuvat eivät ole kokeneet syvää masennusta eivätkä siitä ymmärrä. Minulla ensin lääkittiin masennusta vaan minulle ei sellaiset lääkkeet sovi vaan tekee aivan zombiksi....

Ihmiset reagoivat eri tavalla lääkkeisiin eivätkä kaikki sovi kaikille. Minusta on ollut aika surullista huomata, että ilman lääkitystä persoonani muuttuu ja muutos ei tosiaan ole parempaan. Minusta tulee ihan kahjo ja vajoan syvemmälle tyhjyyteen. Voi olla niin, että jotkut joutuvat syömään lääkkeitä koko elämänsä pitääkseen psyyken kanssa.

Onneksi sinä olet päässyt yli. Varmasti se on vaatinut muutoksia monessakin asiassa, mutta joskus ei tavallaan ole vaihtoehtoja, jos haluaa elää elämisenarvoista elämää.

Olen muuten ollut siinä uskossa että bipolaarista ei niin vain parannuta. Voin toki olla vääräsäkin. Yleensä sitä hoidetaan lääkkeillä ja pyritään pitämään mieliala mahd. tasaisena tai ettei ainakaan maanisia kausia tulisi. Itse olen mm. onnistunut toisinaan huonoina kausina saamaan aika paljon hallaa itselleni aikaiseksi.

Kyllä mie jaksan

BrianW kirjoitti:Samaa mieltä. Ei auta "niskasta kiinni puhet". Ihmiset, jotka sellaista puhuvat eivät ole kokeneet syvää masennusta eivätkä siitä ymmärrä.

Entä jos joku, joka on kokenut diagnosoidun syvän masennuksen, kehottaa vakavissaan jotakuta ottamaan itseään niskasta kiinni? Uskotko sitten hänen sanaansa vai onko hän vain valehdellut masennuksensa?

segma kirjoitti: Entä jos joku, joka on kokenut diagnosoidun syvän masennuksen, kehottaa vakavissaan jotakuta ottamaan itseään niskasta kiinni? Uskotko sitten hänen sanaansa vai onko hän vain valehdellut masennuksensa?

Hmm, ehkä ajatus on siinä, että sellaisen kokenut ei kai ehdottaisi sellaista?

segma kirjoitti:

BrianW kirjoitti:Samaa mieltä. Ei auta "niskasta kiinni puhet". Ihmiset, jotka sellaista puhuvat eivät ole kokeneet syvää masennusta eivätkä siitä ymmärrä.

Entä jos joku, joka on kokenut diagnosoidun syvän masennuksen, kehottaa vakavissaan jotakuta ottamaan itseään niskasta kiinni? Uskotko sitten hänen sanaansa vai onko hän vain valehdellut masennuksensa?

Tuskinpa sellainen ihminen esittää moista. Käsittääkseni tässä palstaosiossa pyritään asiallisiin keskusteluihin, joten unohdetaan tällaiset älylliset venkoilut.