Dr.Diarrhea kirjoitti:Käsittääkseni myös suomalaisen miehen tapaa nähdä ja arvottaa asiat sekä perustaa oman elämänsä valinnat ohjaa kunnia-ajattelu, toisilla enemmän mutta kaikilla jonkin verran. Könsikkäillämme kunnia-asioita ovat useimmiten kunniallinen työ, hyvä perheenisyys sekä mielestäni erityisempinä esimerkiksi oman talon rakentaminen ja rauhanturvajoukoissa palveleminen. Myös intin käyminen on monelle juuri kunniaseikka.
Kuinka kunniakeskeinen sinä olet? Mitä kunniakäsitykseesi kuuluu? Miten olet toteuttanut kunniakäsitystäsi elämässäsi? Kunnia-ajatteluhan on kulttuurisidonnaista.
Itse olen huomannut, että kunniakäsitykseni poikkeaa jonkin verran valtavirrasta. Tästä syytä olenkin asiaa pohdiskellut. Kertokaahan te kanssapalstailijat ensin omista ajatuksistanne, en halua aloittajana lyödä suuntaviivoja tai raamittaa.
Tämä on sen verran tärkeä kysymys, että taidan yrittää vastata siihen, vaikken olekaan varsinaisesti tullut
ajatelleeksi asiaa.
Kunniakäsityksen ja erityisesti mieskunnian ilmenismuodot ovat osa minkä tahansa yhteiskunnan kivijalkaa, ja tietenkin kansallisvaltiossa ja kapitalistisessa järjestelmässä ne saavat erityismerkityksen. Kunnia oikeuttaa - - - tässä mielessä se tekee yksilölle mahdolliseksi yhtäältä hypyn (tuomittavasta) murhasta (oikeutettuun) sotaan ja toisaalta loikan individualistisesta omaneduntavoittelusta sen oikeuttavaan intersubjektiiviseen oikeudenmukaisuuteen. Tässä mielessä kunnia näyttäytyy minkä tahansa yhteiskunnan tai yhteisön välttämättömänä mutta äärimmäisen ongelmallisena elementtinä, sillä se oikeuttaa sen, millä ei ole oikeutusta. Vaikka yhteiskunnan yksilöihin kohdistuvat vaateet kuvataan usein kunniasidonnaisina kysymyksinä, on syytä huomata, että samaa mekanismina käyttävät monenlaiset (mies)yhteisöt, rikollisliigoista alkukantaisiin heimojärjestelmiin asti, joissa molemmissa kunnia validoi jotain, mikä ei juuri poikkea silkasta väkivallasta. Kysymys on viime kädessä aina siitä, että kunnian perusviesti on se, että sääntöjä on noudatettava, riippumatta siitä, kuinka mielivaltaisia, typeriä tai vahingollisia ne lopulta ovat. Tässä mielessä kunnia on ehkä jossain mielessä keskeisempää kuin vaikkapa oikeus tai oikeudenmukaisuus, koska valtiojärjestelmät ovat lopulta harvemmin oikeutettuja tai oikeudenmukaisia missään sellaisessa mielessä, mikä olisi eettisesti perusteltavissa.
Tässä mielessä suhteeni kunniaan on samalla tavalla jännitteinen ja sisäisesti ristiriitainen kuin kunniakäsitys itsekin. Kun tiedostan kunniaan liittyvän problematiikan ja sen roolin väkivallan justifioijana, on epäjohdonmukaista tarttua siihen sillä tarmolla, jolla olen sitä joskus toteuttanut. Voisi kai ajatella, että kunnia viittaa sisäiseen näkökulmaan, kun taas kunnian tavoittelu tai kunnianhimo, olipa se sitten kuinka sisäsyntyistä vain, tavoittelee kunnian ulkoisia tunnusmerkkejä, jotka tavallisesti kumpuavat yhteiskunnan asettamista testeistä. Kunnianhimo tietysti palvelee jonkinasteista turhamaisuutta, vaikka sillä onkin yhteiskunnallisesti hyödyllisiä funktioita, enkä ole itse tästä millään muotoa vapaa, pikemminkin päinvastoin. Omalla kohdallani tämä on johtanut ajoittain pakkomielteenomaiseen yhteiskunnallisten tunnustusten tavoitteluun, ja minut on pelastanut täydelliseltä eettiseltä vararikolta oma laiskuuteni, hyvin puutteellisen ja ajoittain ilmenevän itsereflektiokykyni lisäksi. Niinpä olen pinonnut laudatureja ylioppilaskirjoituksissa ja yliopistolla; haalinut nappuloita kauluksiini; hakeutunut oikeustieteen pariin, todennäköisesti sen uskotellun kunniallisuuden vuoksi; ja niin edespäin. Kunniattomuudella onkin elämässäni hyvin keskeinen kaksoismerkitys; yhtäältä kunniattomuus liittyy aina varoittavaan esimerkkiin, toisaalta tunnustan, että kunniattomuus vapauttaa.
Kunniallisuuttani, joka näyttäytyy ei vain melko porvarillisessa habituksessani vaan myös sitoutumisena porvarillisen yhteiskunnan ummehtuneisiin koodistoihin, erityisesti herrasmieheyteen, sekä nationalistisiin rakenteisiin, kuten armeijaan ja sen viestimään itsensä uhraamiseen ja uskollisuuteen, leimaa siis sen läheinen yhteys kunniattomuuteen kunniallisuuden pakokeinona. Asiaa monimutkaistaa se, että kunniallisuus ja kunniattomuus on lopulta relatiivinen kysymys, ja jokin, joka saattaa näyttää kunnialliselta tietyssä historiallisessa ja yhteiskunnallisessa kontekstissa, voi myöhemmin tulla universaalisti tuomituksi. Oman itseni kannalta olisi ehkä suotavaa ajatella samalla enemmän ja vähemmän sitä, mikä oikeastaan on suotavaa. Juuri tästä syystä kysymys saattaa olla ratkaisematon.