Tytöt ja pojat

[Tix]

Olen kuullut, että niissä kulttuureissa avioliittoa ei mielletä romanttiseen rakkauteen ja eroottiseen vetovoimaan perustuvaksi kahden kaupaksi, kuten länsimaissa nykyään. Yhtä tärkeää ellei tärkeämpää kuin se, millaisen aviopuolison saa, on se, millaisen anopin, apen, koko laajan sukuyhteisön, aseman ja mukavan kodin saa. Niinpä se, onko aviomies/vaimo ihan just sellanen ihquraksupossukka kuin olisi toivottavaa, ei kai ole niille niin iso issue.

Avioliitot ovat sukujen välisiä taloudellisia ja valtaan liittyviä järjestelyjä vielä monessa paikassa, romanttinen rakkaus kun on länsimaissakin melko uusi keksintö ja ollut aiemmin harvojen herkkua - lähinnä niiden tyhjäntoimittajien, joilla on ollut mahdollisuus pitää rakastajia.

[Riemumieli]

Avioliitot ovat sukujen välisiä taloudellisia ja valtaan liittyviä järjestelyjä vielä monessa paikassa, romanttinen rakkaus kun on länsimaissakin melko uusi keksintö ja ollut aiemmin harvojen herkkua - lähinnä niiden tyhjäntoimittajien, joilla on ollut mahdollisuus pitää rakastajia.

Kun katsoo avio- ja muita erotilastoja, tulee ihmetellyksi, eikö valtaan perustuva liitto olisi parempi: käteen jäisi muutakin kuin elatusmaksut ja leipiintynyt olo? Romanttinen rakkaus tuntuu olevan kuollut ja kuopattu aate.

[Vadim]

Tuskin kasvuympäristöni ihmiset ovat minua tietoisesti kasvattaneet stereotyyppiseksi naiseksi siitä huolimatta, että se on persoonallisuuteni kanssa ristiriidassa. Kysyttäessä äitini ylpeänä mainitsee, että meillä ainakin on lapset kasvatettu sukupuolineutraalisti. As if!

Tiedostettujen ja tiedostamattomien prosessien välinen suhde on sellainen, että oletus, että edelliset voisivat ohjata ihmisyksilön kehitystä jälkimmäisten sijaan on minusta melko rohkea. Suurin osa vuorovaikutuksestamme ei kuitenkaan ole harkittua vaan käytännön ohjaamaa ja tiedostamattomasti tulkittua. "Kasvattaminen" viittaa nimenomaan tiedostettuun ja harkittuun ja vieläpä etupäässä malliin, jossa ihmisyksilön kasvua muotoaa ensisijaisesti hänen suhteensa vanhempiinsa, mikä sekin on melko rohkea oletus, varsinkin nykypäivänä, kun lapsuus ei enää ole suljettua ja kun siitä on tullut kestoltaan entistä lyhyempi ajanjakso elämissämme.

Tiedostamiseen liittyy muitakin ongelmia kuin vain sen vähäinen osuus verrattuna tiedostamattomaan, sillä tiedostaminen edellyttää aina tarkastelukehikkoa, eräänlaista etäisyyden ottoa tarkasteltavaan asiaan (tässä tapauksessa siis yhteiskunnan käytäntöjen mahdollista ristiriitaa "haluttuun" tai "luonnolliseen" nähden). Mutta tiedostaminen ei ole koskaan "neutraalia" tai "objektiivista", koska neutraali tarkoittaisi kaiken merkityksen kadottamista, jota vapauskin sivumennen sanoen lopulta tarkoittaa. Siksi "tiedostaminen" usein johtaa vain sellaisten tarkastelukehikkojen omaksumiseen, joiden taustaoletukset eivät välttämättä ratkaise ongelmaa vaan vain siirtävät sen toisaalle, luovat uusia "epätasa-arvoisuuden" muotoja, ja säilyvät pohjimmiltaan yhtä ongelmallisina kuin ei-tiedostetut tarkastelukehikot. Tästä päädymme ikiaikaiseen ongelmaan idean suhteesta maailmaan, joka lienee kysymyksenä ratkaisematon. Toisaalta se herättää jälleen vaatimuksen yleisesti ottaen eettisestä ja erityisesti siitä, mitä voitaisiin tarkoittaa väkivallattomuudella yksilön ja yhteisön välisessä suhteessa.

[NomenNescio]

Mutta äiteekin on IHMINEN, eikä tajuu että on synnyttänyt epäihmisen. Horisee vain omista kymmenistä nuoruuden heiloistaan, tansseistaan ihmetellen miksen minä mene tansseihin, niinkuin museotansseja enää olisikaan, jne..

Niitä tansseja on vieläkin, ihan perinteisiä lavatanssejä on pitkin Suomen maata, ja niissä käyvät ovat yleensä aivan selvinpäin liikenteessä.

Ei sillä että tietäisin sen enempää, mutta kerran käynyt pari vuotta sitten antropologisella retkellä tutustumassa moiseen. =)

Miksi et menisi tanssimaan nyt kesällä lavoille?
Jos tanssikurssit ovat liian kalliita niin pyydä äitiäsi opettamaan askeleet, siellä kuulemma mies käy hakemassa ja on epäkohteliasta jos nainen kieltäytyy kutsusta pyydettäessä..
Ja tanssikursseillakin tapaisit naisia... =)

Ai niin joo, sun pitäisi pysyä erossa Karhusta ja käyttää rahaa johonkin muuhun kuin oman napasi tyydyttämiseen. Ja joutuisit vielä lähestymään naista..
Etpä taida saada tehtyä..?

[NomenNescio]

Kun katsoo avio- ja muita erotilastoja, tulee ihmetellyksi, eikö valtaan perustuva liitto olisi parempi: käteen jäisi muutakin kuin elatusmaksut ja leipiintynyt olo? Romanttinen rakkaus tuntuu olevan kuollut ja kuopattu aate.

Oikeasti.. Tuo sanomasi laittaa miettimään minkälainen parisuhteesi onkaan? Valtaan perustuva? Kun "romanttinen rakkaus on kuopattu..."
Ei suhde ole mikään itseisarvo, ja onneksi on taloudellinen vapaus myös irrottautua suhteesta joka ei enää toimi.


Mutta niin, olenkin nainen ja odotan että parisuhteessa olisi myös rakkautta, eikä taloudellisten etujen yhdistyminen ole minulle merkittävä tekijä harkitessani, olenko kiinnostunut jostakusta, tai että pysyisin suhteessa moisesta syystä.
Eli ennemmin sinkku kuin vieressä joku vähän sinne päin..

[Vadim]

Kun katsoo avio- ja muita erotilastoja, tulee ihmetellyksi, eikö valtaan perustuva liitto olisi parempi: käteen jäisi muutakin kuin elatusmaksut ja leipiintynyt olo? Romanttinen rakkaus tuntuu olevan kuollut ja kuopattu aate.

Njaa-a. Viimeaikaiset tilastot Yhdysvalloista osoittavat, että avioliiton odotettavissa oleva elinikä korreloi vahvasti pariskunnan sosioekonomisen aseman kanssa: rikkaat pysyvät yhdessä, köyhät eivät. Toisaalta nuorena solmitut avioliitot päättyvät useammin kuin vanhempana, joten fundeeraamalla hiukan ennen papinaamenta saattaa välttyä monelta ikävyydeltä.

Jos taas haluaa ripotella tuhkaa päälleen, voi pohtia sitä tosiasiaa, että jokainen rakkaustarina päättyy epäonnistumiseen tai kuolemaan.

[EveryWoman]

Tuskin kasvuympäristöni ihmiset ovat minua tietoisesti kasvattaneet stereotyyppiseksi naiseksi siitä huolimatta, että se on persoonallisuuteni kanssa ristiriidassa. Kysyttäessä äitini ylpeänä mainitsee, että meillä ainakin on lapset kasvatettu sukupuolineutraalisti. As if! Ja minun vanhempani edustavat kuitenkin käsittääkseni sitä tiedostavampaa puoliskoa kaikista suomalaisista vanhemmista.

Oletko ihan varma siitä, ettei kyseessä ole itse vetämäsi rooli? Jos olet antanut vanhemmillesi vaikutelman siitä, että olet ahkera, niin he ovat vain ostaneet sen?

En tietenkään ole. Tuollaisesta ei kukaan voi olla "ihan varma". Olen siitä kuitenkin suunnilleen niin varma kuin minun on mahdollista olla. Luulisi esimerkiksi, että olisin roolia vetääkseni turvautunut jonkinlaisiin käytännön toimiinkin, kuten vaikkapa siihen läksyjen tekemiseen tai vähintäänkin sen esittämiseen. Tai ainakin aiheeseen liittyvään verbaaliseen itsekorostukseen. Mutta itsekorostus on aina saanut minut oksentamaan, jo pienenä lapsena. Muistan useammin kuin kerran sanoneeni vanhemmilleni suunnilleen: Miksi katsotte olevanne oikeutettuja kehuskelemaan minun saavutuksillani, kun minä itsekään en niillä kehuskele? (tästäkin aiheesta äitini edelleen kertoilee tarinoita). Läksyjä tein ihan ok:sti ekalla luokalla, jolloin hoitotätini valvoi niiden tekemistä, sen jälkeen harvemmin. Itse asiassa juuri tällä lastenhoitajalla saattoi kyllä olla osuutta ahkera-EW -kultin synnyttämisessä. Hänellä muistelen olleen tapana (toki lopulta lähinnä itseään ja kyvykkyyttään korostaakseen) painottaa miten ahkerasti olin taas tehnyt läksyt.

Pointtina tässä kaikessa nyt kuitenkin oli lähinnä sen osoittaminen, että ihmiset tekevät kaikenlaista tajuamatta sitä itse.

[EveryWoman]

pelkkä ala-asteen rumpujen päristely riittää esimerkiksi naisten jo nuorena alkaneeseen palkkaepätasa-arvoon...

Ei tietenkään riitä. Jos et ole eläessäsi aiheesta muita esimerkkejä kuullut, myönnän sinulle Vuoden Ignorantti -ruusukkeen.

Lisäksi luet taas rivien välit täyteen kaikkea lähinnä oman sievän (?) pikku pääsi sisällä sijaitsevaa äärifeminististä logiikkaa. Minä olen yrittänyt sanoa, että liian tiukoista sukupuolirooleista kärsivät molemmat sukupuolet - en laulaa miessukukuntaa suohon.

[EveryWoman]

Tiedostettujen ja tiedostamattomien prosessien välinen suhde on sellainen, että oletus, että edelliset voisivat ohjata ihmisyksilön kehitystä jälkimmäisten sijaan on minusta melko rohkea. Suurin osa vuorovaikutuksestamme ei kuitenkaan ole harkittua vaan käytännön ohjaamaa ja tiedostamattomasti tulkittua. "Kasvattaminen" viittaa nimenomaan tiedostettuun ja harkittuun ja vieläpä etupäässä malliin, jossa ihmisyksilön kasvua muotoaa ensisijaisesti hänen suhteensa vanhempiinsa, mikä sekin on melko rohkea oletus, varsinkin nykypäivänä, kun lapsuus ei enää ole suljettua ja kun siitä on tullut kestoltaan entistä lyhyempi ajanjakso elämissämme.

Juuri tätä problematiikkaa oli tarkoitus käsitellä.

Jos oikein arvaan, sinun kantasi tähän on laissez faire -tyyppinen, kun itse edustan enemmän rooseveltilaista Do what you can, with what you have, where you are -asennetta. Suomeksi sanottuna: vaikka en voikaan omalla toiminnallani ja valinnoillani muuttaa maailmaa hetkessä toisenlaiseksi, jokainen tekemäni valinta vaikuttaa johonkin jotenkin. Mieluummin teen sen, minkä voin kuin keskityn vääryyksien ruotimiseen ja voivotteluun.

Tiedostamiseen liittyy muitakin ongelmia kuin vain sen vähäinen osuus verrattuna tiedostamattomaan, sillä tiedostaminen edellyttää aina tarkastelukehikkoa, eräänlaista etäisyyden ottoa tarkasteltavaan asiaan (tässä tapauksessa siis yhteiskunnan käytäntöjen mahdollista ristiriitaa "haluttuun" tai "luonnolliseen" nähden). Mutta tiedostaminen ei ole koskaan "neutraalia" tai "objektiivista", koska neutraali tarkoittaisi kaiken merkityksen kadottamista, jota vapauskin sivumennen sanoen lopulta tarkoittaa. Siksi "tiedostaminen" usein johtaa vain sellaisten tarkastelukehikkojen omaksumiseen, joiden taustaoletukset eivät välttämättä ratkaise ongelmaa vaan vain siirtävät sen toisaalle, luovat uusia "epätasa-arvoisuuden" muotoja, ja säilyvät pohjimmiltaan yhtä ongelmallisina kuin ei-tiedostetut tarkastelukehikot.

Olen muuten samaa mieltä, mutta en tuosta viimeisestä lauseesta. Uskon uudempien ongelmien olevan nimenomaan pohjimmiltaan vähemmän ongelmallisia, koska ne edustavat uudempaa ajattelun paradigmaa eli kehitystä (Rubikin kuutiotakaan ei saa ratkaistua, jos välttää synnyttämästä uusia osaongelmia edellisiä ratkaistessaan). Kehityksen pysähtyminen (eri muodoissaan) on se todellinen ongelma, johon verrattuna kehittymisen seurauksena syntyvät uudet ongelmat eivät minua syvimmillä tasoilla hetkauta (koska ovat merkki siitä, että todelliselta ongelmalta - kuution pyörittelystä luopumiselta - on ainakin sillä erää vältytty). Uusista ongelmista tosin tulee hyvin nopeassa tahdissa vanhoja ongelmia, mikä on prosessina omiaan aiheuttamaan ajoittaista (tai pysyvämpää) ahdistusta. Mutta semmoista se on, ja ahdistuksen iskiessähän voi aina kirjoittaa Kitinään!

[EveryWoman]

Mitenkähän pariutumisen kävisi, jos kaikki kasvatettaisiin niin sukupuolettomasti kuin mahdollista?

Tuskin mitenkään erikoisesti, koska eroja on biologisellakin tasolla, ja ne tärkeimmät tulevat kyllä läpi kasvatuksesta riippumatta (samoin kuin joistakuista tulee homoseksuaaleja siitä huolimatta että useimmat vanhemmat todennäköisesti yrittävät kasvattaa lapsistaan heteroja). Voi olla, että seksuaalinen monimuotoisuus lisääntyisi, mistä tuskin kenellekään olisi haittaa.

Onko sukupuoleton kasvattaminen globaali salaliitto, jolla miehet yritetään syrjäyttää ja tehdä maailmasta yksisukupuolinen tai ehkä kaksineuvoinen niin kuin kastemadoista?

Päin vastoin, sillä saataisiin niin miehiin kuin naisiinkin nykyistä enemmän keskenään erilaisia ja eri tavoin lahjakkaita ihmisiä. Tasapäistämistä vastaanhan tässä yritetään puhua - ei sen puolesta.

[prosessi]

Palaan minäkin vähän menneisyyteen, sillä ilmeisesti meillä vanhemmat eivät todellakaan ole tyrkyttäneet sukupuolirooleja. Pikkuveljeni lempiväri oli punainen, eikä kukaan yrittänyt suositella toisenvärisiä vaatteita hänelle, paitsi ehkä koulukaverit kiusaamalla. Minä sain teknisiä vempaimia lahjaksi siinä missä nukkeja ja pehmolelujakin, nukkekodin saimme yhteisesti ja pikkuveljenikin sai niiden teknisten vempainten lisäksi nukkeja ja pehmoja. Minä inhosin vaaleanpunaista, joten vaikka minulla vauvana pari vaaleanpunaista vaatetta olikin, lakkasi moinen heti kun vain olin oppinut puhumaan. Viitannee siihen, että meitä lapsia ihan oikeasti kuunneltiin ja jopa uskottiin mitä sanoimme. Paljon meitä nuorempaa pikkusiskoamme ei myöskään kukaan estänyt olemasta vaaleanpunainen prinsessa, sillä sitä hän jostain syystä välttämättä halusi.

Myöskään meillä ei sukupuoli vaikuttanut mitenkään siihen, miten meitä arvioitiin tai kuinka suojelevaisesti meitä kohdeltiin. Minä olin pienestä pitäen hyvin itsenäinen, joten kukaan ei ikinä sotkeutunut kouluasioihini tai mihinkään muuhunkaan omaan asiaani. Pikkuveljeäni taas autettiin ja kannustettiin paljon koulunkäynnin suhteen, joten välinpitämättömyydestä siinä ei ilmeisestikään ollut kyse.

Vasta pikkusiskon syntymän jälkeen rooliasetelma muuttui, kun minä sain siskon kokonaan niskoilleni, mutta en usko senkään johtuneen sukupuolestani, vaan siitä että olin kaksi vuotta veljeäni vanhempi ja saanut "luotettava" -leiman. Tänään juuri jostain syystä muistui mieleeni, että jopa alle kouluikäisen pikkusiskoni hammaslääkärikäynnit olivat minun hoidettaviani, äiti kirjoitti kouluuni todistuksia siitä, kuinka minulla itselläni mukamas oli ollut käyntejä, kun nuo tapahtuivat koulupäivien aikana.

Nyt tulee olemaan mielenkiintoista nähdä, miten itse tulen toimimaan oman lapsen suhteen. Vähän minua vaivaa se, että ulkopuolisen silmin katsottuna tulen ainakin nyt alkuvaiheessa käyttäytymään esim. vaatteiden osalta hyvin tyypillisesti, sininen kun sattuu olemaan oma lempivärini ja poika tulossa. Samoja vaatteita olisin hankkinut tytöllekin, mutta sitähän ei ulkopuolinen voi tietää. Piruuttani katselin jo paria vaaleanpunaista kesämekkoa, voisi hankkia ne sukulaisia hämmentämään...

[Vadim]

Jos oikein arvaan, sinun kantasi tähän on laissez faire -tyyppinen, kun itse edustan enemmän rooseveltilaista Do what you can, with what you have, where you are -asennetta. Suomeksi sanottuna: vaikka en voikaan omalla toiminnallani ja valinnoillani muuttaa maailmaa hetkessä toisenlaiseksi, jokainen tekemäni valinta vaikuttaa johonkin jotenkin. Mieluummin teen sen, minkä voin kuin keskityn vääryyksien ruotimiseen ja voivotteluun.

Olen muuten samaa mieltä, mutta en tuosta viimeisestä lauseesta. Uskon uudempien ongelmien olevan nimenomaan pohjimmiltaan vähemmän ongelmallisia, koska ne edustavat uudempaa ajattelun paradigmaa eli kehitystä (Rubikin kuutiotakaan ei saa ratkaistua, jos välttää synnyttämästä uusia osaongelmia edellisiä ratkaistessaan). Kehityksen pysähtyminen (eri muodoissaan) on se todellinen ongelma, johon verrattuna kehittymisen seurauksena syntyvät uudet ongelmat eivät minua syvimmillä tasoilla hetkauta (koska ovat merkki siitä, että todelliselta ongelmalta - kuution pyörittelystä luopumiselta - on ainakin sillä erää vältytty).

No siis tuota, nti kiiruhtaa tässä hieman asioiden edelle. Kuten taisin mainita aiemmin, perusongelmaksi jää ideoiden suhde maailmaan, sillä ilman ideoita on vaikea perustella, miksi yksi asia tai ilmiö on parempi kuin toinen. Ihmisen ja idean suhde taas on kovin monimutkainen, ja jos ajattelemme vaikkapa lapsuutta ja nuoruutta, esimerkiksi voinee ottaa vaikkapa 70-luvun vasemmistoradikaalit, joista useimmat tulivat ns. hyvistä (porvaris)perheistä ja joista yhdet pysyivät kannassaan, toiset eivät. Koska ihminen on dynaaminen olento ja radikaalissa vuorovaikutussuhteensa maailmaansa, on joskus vaikea nähdä, mikä "kasvatuksen" osuus on, ellei sitä käsitellä hyvin triviaalilla käytöstapojen tasolla - huomautettakoon, että kannatan käytöstapoja, koska niiden taustalla on lopulta välttää väkivaltaa ja tehdä ylipäätään yhteisössä elämisestä siedettävää.

Toinen kysymys tietysti on, onko meilllä oikeus "kasvattaa" ketään. Meidän ideamme saattavat olla vääriä tai vanhentuneita tai muuten ongelmallisia, eikä ole mitenkään ilmiselvää, että meillä on velvollisuus tuputtaa näitä ideoita jälkikasvullemme, joiden intressit saattavat olla jossakin ihan muualla.

[prosessi]

Toinen kysymys tietysti on, onko meilllä oikeus "kasvattaa" ketään. Meidän ideamme saattavat olla vääriä tai vanhentuneita tai muuten ongelmallisia, eikä ole mitenkään ilmiselvää, että meillä on velvollisuus tuputtaa näitä ideoita jälkikasvullemme, joiden intressit saattavat olla jossakin ihan muualla.

Minun mielestäni on olemassa muutamia asioita, jotka meillä on sekä oikeus että jopa velvollisuus "kasvattaa" niin syvälle lapseen, että ei juolahtaisi mieleenkään kyseenalaistaa asian oikeellisuutta. Yksi hyvä esimerkki vaikka se, että me emme saaneet lapsena edes "sormipyssyllä" osoittaa toisia ihmisiä, vaan "aseita" piti aina ja kaikissa tilanteissa käsitellä oikein. Joskus kyllä harmitti, kun vesipyssysodat yms. jäivät leikkimättä, mutta näin jälkeenpäin arvostan kyllä sitä, että tuossa oltiin niin ehdottomia. Voi vain arvailla miten paljon "lataamattomalla" aseella tapahtuneita ampuma-aseonnettomuuksia vältettäisiin, jos tuo olisi yleisempikin käytäntö. Tuo on erittäin radikaalia tunkeutumista lapsen ajatusmaailmaan, mutta joissain asioissa se vain on tarpeen. Toinen vastaava ehdottomuus meillä oli ympäristön roskaaminen, joka sekin on niin syvällä alitajunnassa nykyään, että helposti tulee noukittua muidenkin roskia maasta ihan vain siksi, ettei niiden "kuulu olla siinä".

[sivustahuutaja]

Yksi hyvä esimerkki vaikka se, että me emme saaneet lapsena edes "sormipyssyllä" osoittaa toisia ihmisiä, vaan "aseita" piti aina ja kaikissa tilanteissa käsitellä oikein. Joskus kyllä harmitti, kun vesipyssysodat yms. jäivät leikkimättä, mutta näin jälkeenpäin arvostan kyllä sitä, että tuossa oltiin niin ehdottomia. Voi vain arvailla miten paljon "lataamattomalla" aseella tapahtuneita ampuma-aseonnettomuuksia vältettäisiin, jos tuo olisi yleisempikin käytäntö.

Kyllä todellisuuden ja leikin erottamisen pitäisi riittää kasvattamaan lapset varovaisiksi aseiden kanssa. 'Lataamattomalla' aseella tapahtuvat onnettomuudet johtuvat lähes aina muusta kuin tarkoituksellisesta osoittelusta.

Jos sormella ei saanut osoitella, niin ilmeisesti räiskintäpelitkin olivat kiellossa? Itse en ainakaan keksi miksi fyysinen toiminto olisi vaarallisempi kuin aseella osoittelu (ja ampuminen) ajatuksena.

[prosessi]

Yksi hyvä esimerkki vaikka se, että me emme saaneet lapsena edes "sormipyssyllä" osoittaa toisia ihmisiä, vaan "aseita" piti aina ja kaikissa tilanteissa käsitellä oikein. Joskus kyllä harmitti, kun vesipyssysodat yms. jäivät leikkimättä, mutta näin jälkeenpäin arvostan kyllä sitä, että tuossa oltiin niin ehdottomia. Voi vain arvailla miten paljon "lataamattomalla" aseella tapahtuneita ampuma-aseonnettomuuksia vältettäisiin, jos tuo olisi yleisempikin käytäntö.

Kyllä todellisuuden ja leikin erottamisen pitäisi riittää kasvattamaan lapset varovaisiksi aseiden kanssa. 'Lataamattomalla' aseella tapahtuvat onnettomuudet johtuvat lähes aina muusta kuin tarkoituksellisesta osoittelusta.

Ainakin armeijassa tapahtuvat kyllä tuppaavat olemaan seurausta leikkimisestä. Miten ajattelit että lapsi oppii oikeanlaisen varovaisuuden aseiden kanssa, jos sitä ei harjoitella leikkiaseilla? Oikeilla aseissa harjoitellen? Samaan soppaan meillä kuului sekin, ettei niitä leluaseita myöskään saanut kanniskella miten sattuu, eli piippu ei saanut osoittaa esim. omaan jalkaan. En ainakaan itse keksi mitään muuta keinoa, millä tuon saisi uppoamaan alitajuntaan asti, kuin toistuva harjoittelu turvallisilla esineillä.

Jos sormella ei saanut osoitella, niin ilmeisesti räiskintäpelitkin olivat kiellossa? Itse en ainakaan keksi miksi fyysinen toiminto olisi vaarallisempi kuin aseella osoittelu (ja ampuminen) ajatuksena.

Räiskintäpelit eivät olleet kiellossa. Saattoi tietysti johtua siitä, että ne olivat niin uusi asia, että isällä ei ollut mitään tiettyä kasvatusmallia niiden suhteen. Toisaalta taas ne kyllä ovat niin kaukana reaalielämästä, että niistä tuskin siirtyy käyttäytymismalleja käytäntöön. Sen sijaan ymmärrän ihan hyvin, että joskus aikoinaan jotkut lapset olivat harrastaneet ohikulkijoiden ampumista ilmakiväärillä, tajuamatta että se voi ihan oikeasti olla vaarallista, sillä onhan sekin "lelu", ihan kuin vesipyssytkin. Isoisääni oli osunut sentin päähän silmästä, haava oli osumakohdassakin paha ja jätti elinikäisen arven, onneksi ei sattunut osumaan silmään.

[sivustahuutaja]

Ainakin armeijassa tapahtuvat kyllä tuppaavat olemaan seurausta leikkimisestä. Miten ajattelit että lapsi oppii oikeanlaisen varovaisuuden aseiden kanssa, jos sitä ei harjoitella leikkiaseilla?

Armeijassa ei juurikaan huolehdittu aseenkäsittelystä. Ainakin omassa yksikössämme koulutus oli vain mekaanista ohjeiden noudattamista. Skapparit siis luottivat siihen, että kun aseet oli tarkastettu, niin ne olivat "lataamattomia". Aseella osoittelua ei intissä kukaan etukäteen kieltänyt.

Lapset leikkivät leikkiaseilla käytännössä vain sotaa. Kuinka helvetissä sitä sotaa leikitään ilman osoittelua? Itse en ole koskaan ollut paikalla lasten leikkiessä aseilla 'oikeaa aseen käsittelyä' tai 'sorsajahtia'. Järkevintä on opettaa lapselle oikean aseen käsittelyä oikealla aseella. Oikea ase voi aivan hyvin olla ilmakko tai piekkari.

Todellisuuden ja leikin sekoittamisesta seuraa helposti vain ongelmia lapsen ihmetellessä muiden lasten käyttäytymistä leikkiaseiden kanssa. Kun leikkiaseista huolehtiva isä on tuomittu naapuriston sotaporukassa vajakiksi, niin lasten kunnioitus oikeiden aseiden käsittelyä kohtaan voi saada melkoisen kolauksen. Ainakin omassa naapuristossa rehtorin lapset leikkivät sotaa salaa.

[Gattaca]

Eläinlasten leikki on usein tappamisen harjoittelua. Ihmislasten, ainakin poikien, leikki on myös usein tappamisen harjoittelua, ja niin pitää ollakin. Täysin kommarihysteeristä kieltää lapsilta pyssyleikit. Niissä tapauksissa mitä olen kuullut, lapset ovat silloin salaa korvanneet leikkipyssyt ja leikkimiekat vaikka oksankarahkoilla. Meillä kotona oli/on seinällä oikeita pyssyjä, ja ammuskelin niillä (valvotusti) jo pienenä. En ollut niin imbesilli kakrunakaan, etten olisi tajunnut oikean aseen ja lelun eroa. Leikkipyssyllä osoitettiin ihmistä kohti, oikealla aseella ei. Hieman huvitti sitten kun Juhani/Turbohaltijan kanssa olimme Rautiassa, niin tuo ilmakiväärin käsiin saatuaan alkoi tähtäilemään muita asiakkaita.. toppuutin että jos ei kuitenkaan noin

INTISSÄ mun aikaan jokainen piti asetta omassa kaapissaan eikä lukitussa telineessä. Parempi niin, että sai hiplata koska halusi.. Metsäkeikoilla sitten totta vitussa osoiteltiin "vastapuolta" kohti ja ammuttiin puupateja. Sitä vain tähdennettiin että patinraiskaajan on syytä olla kunnolla kiinni.

[prosessi]

Ainakin armeijassa tapahtuvat kyllä tuppaavat olemaan seurausta leikkimisestä. Miten ajattelit että lapsi oppii oikeanlaisen varovaisuuden aseiden kanssa, jos sitä ei harjoitella leikkiaseilla?

Lapset leikkivät leikkiaseilla käytännössä vain sotaa. Kuinka helvetissä sitä sotaa leikitään ilman osoittelua? Itse en ole koskaan ollut paikalla lasten leikkiessä aseilla 'oikeaa aseen käsittelyä' tai 'sorsajahtia'. Järkevintä on opettaa lapselle oikean aseen käsittelyä oikealla aseella. Oikea ase voi aivan hyvin olla ilmakko tai piekkari.

Pikkuveli kyllä leikki metsästystä, metsästi kiviä ja käpyjä. Tietenkin meille opetettiin sitä oikeaa aseen käsittelyä myös oikeilla aseilla, mutta sitä tapahtui sen verran harvoin, että ei se olisi mennyt samalla tavalla takaraivoon. En tainnut kovin vanha olla, kun pääsin ampumaradalla ensimmäistä kertaa kokeilemaan haulikkoakin, ainakin olin sen verran heikkorakenteinen, että olkapäähän tuli valtava mustelma, vaikka isäkin piti aseesta kiinni.

Todellisuuden ja leikin sekoittamisesta seuraa helposti vain ongelmia lapsen ihmetellessä muiden lasten käyttäytymistä leikkiaseiden kanssa. Kun leikkiaseista huolehtiva isä on tuomittu naapuriston sotaporukassa vajakiksi, niin lasten kunnioitus oikeiden aseiden käsittelyä kohtaan voi saada melkoisen kolauksen. Ainakin omassa naapuristossa rehtorin lapset leikkivät sotaa salaa.

Meille selitettiin myös se, että suurin osa muiden lasten vanhemmista ei ole ikinä ampunut, joten he eivät tiedä miten vaarallisia aseet ovat eivätkä siten myöskään osaa opettaa asioita oikein lapsilleen. Itse asiassa lopputulos pikkuveljeni kohdalla oli se, että naapuruston pojat ihailivat hänen käyttäytymistään, vaikka se ei heitä itseään saanutkaan lopettamaan sotaleikkejä.

Salaa leikkimisestä tulikin mieleeni, että itse asiassa yksi ovela kiertotie pikkuveljelläni oli, hän nimittäin leikki naapurin pojan kanssa "karhunmetsästystä" heidän noutajansa toimiessa "karhuna", kyseinen koira kun sai outoja rynnimiskohtauksia joiden aikana se oli täysin holtiton ja siten hauska kohde. Koiraa sitten osoiteltiin halolla, koska siinä missä sormella ja pyssyllä osoittelut oli kielletty, ei kenellekään ollut juolahtanut mieleen, että halonkin voisi mieltää aseeksi...

[prosessi]

Täysin kommarihysteeristä kieltää lapsilta pyssyleikit.

Ei pyssyleikkejä itsessään kielletty, vääränlainen käyttö vain. Itse asiassa pikkuveljelläni oli huikea kokoelma leikkiaseita, joissa oli erilaisia toiminnallisuuksia korvaamassa sitä, että tietyt leikit oli rajattu pois.

[Gattaca]

Täysin kommarihysteeristä kieltää lapsilta pyssyleikit.

Ei pyssyleikkejä itsessään kielletty, vääränlainen käyttö vain

Pyssyleikkien OIKEA käyttö on että "ammutaan" kohti ja toinen "kuolee" dramaattisesti korahdellen. Ovatko muut lapset kuin minä aikoinani muka niin idiootteja, ettei heille ole noin ehdollistamattakin selvää mikä on oikean aseen ja lelun ero?

[sivustahuutaja]

Koiraa sitten osoiteltiin halolla, koska siinä missä sormella ja pyssyllä osoittelut oli kielletty, ei kenellekään ollut juolahtanut mieleen, että halonkin voisi mieltää aseeksi...

Tennispallo, puhallusputki, lumilapio, kepit, lumipallo, ym. ovat olleet sotaleikeissä leikkipyssyn korvikkeena. Kaikissa leikeissä idea on sama: osutaan oikeasti tai leikisti vastustajaan. Tappeluakin on tullut leikittyä, eli lyöty leikisti toista ja toinen sitten lentää kaaressa vaikka hiekkakasaan tai laiturilta järveen: Bud & Spencer meininkiä. EDIT: niin ja painimistahan leikittiin kanssa. Mielellään pehmeällä alusella, kuten heinissä, patjoilla tai muualla. Painimisessakin ero leikkimisen ja oikean satuttamisen välillä oli selvä. Kaveri voitiin paiskata heinäkasaan, mutta ei asfalttiin.

Masters of Universe -ukkelit lätkivät toisiaan miekoilla, samoin kuin kaikki muutkin ukkelit. Eikä kellään edes ollut kunnon G.I Joe-kamaa. Lego-ukkeleilla oli myös aseet ja tankkeja tuli rakenneltua. Koottavat ja pikkusoltut kuuluivat luonnollisena osana arsenaaliin korkkarien lukemisen ohessa. Äkkiseltään sanoisin sotaleikkien olleen eri muodoissaan yleisin leikkimuoto.

Viimeaikojen villitys lasten parissa on ainakin etelä-suomessa olleet softair-aseet, joilla pääsee jo kunnon fiilikseen ammuskelussa (ja toisaalta myös puhkaisee helposti silmän lähietäisyydeltä ilman suojalaseja). Samoin törmäsin hiljattain metsässä lapsiporukkaan, joka oli rakennellut itselleen bofferit larppaajien tyyliin.

Lasten todellisuuden tajusta kertoo aika paljon se, että jatkuvista sotaleikeistä huolimatta ei ainakaan meillä päin ilmakolla tähtäilty ketään, eikä myöskään järeämmillä jousilla.

[Gattaca]

Minulla on nytkin pari muovista leikkipuukkoa ja miekkaleluiksi kaksi tieltä nyysittyä aurauskeppiä ja jääkiekkokypäriä ristikolla kaksi suojiksi, mutta ei ketään jonka kanssa leikkisin. Se on niin väärin!! Niin ja pilluukin tarttis saada.

[prosessi]

Koiraa sitten osoiteltiin halolla, koska siinä missä sormella ja pyssyllä osoittelut oli kielletty, ei kenellekään ollut juolahtanut mieleen, että halonkin voisi mieltää aseeksi...

Tennispallo, puhallusputki, lumilapio, kepit, lumipallo, ym. ovat olleet sotaleikeissä leikkipyssyn korvikkeena. Kaikissa leikeissä idea on sama: osutaan oikeasti tai leikisti vastustajaan. Tappeluakin on tullut leikittyä, eli lyöty leikisti toista ja toinen sitten lentää kaaressa vaikka hiekkakasaan tai laiturilta järveen: Bud & Spencer meininkiä.

Masters of Universe -ukkelit lätkivät toisiaan miekoilla, samoin kuin kaikki muutkin ukkelit. Eikä kellään edes ollut kunnon G.I Joe-kamaa. Lego-ukkeleilla oli myös aseet ja tankkeja tuli rakenneltua. Koottavat ja pikkusoltut kuuluivat luonnollisena osana arsenaaliin korkkarien lukemisen ohessa. Äkkiseltään sanoisin sotaleikkien olleen eri muodoissaan yleisin leikkimuoto.

Viimeaikojen villitys lasten parissa on ainakin etelä-suomessa olleet softair-aseet, joilla pääsee jo kunnon fiilikseen ammuskelussa (ja toisaalta myös puhkaisee helposti silmän lähietäisyydeltä ilman suojalaseja). Samoin törmäsin hiljattain metsässä lapsiporukkaan, joka oli rakennellut itselleen bofferit larppaajien tyyliin.

Lasten todellisuuden tajusta kertoo aika paljon se, että jatkuvista sotaleikeistä huolimatta ei ainakaan meillä päin ilmakolla tähtäilty ketään, eikä myöskään järeämmillä jousilla.

Lasten todellisuudentaju on kumma juttu, kun tuntuu että tietyissä asuinympäristöissä se puuttuu kovin monelta ja toisaalla taas sitä löytyy lähes kaikilta. Tuntuu, ettei se ihan kokonaisuudessaan ole automaattinen ilmiö, vaan jonkun täytyy joskus ihan oikeasti kertoa, mitä todellisuudessa tapahtuisi. Helsingin Maunulassa noita lasten ampumistapaturmia sattui niihin aikoihin todella paljon, kuten se isoisäni tapaus ja pikkuveljeni ala-asteaikaisen luokkakaverin nilkan ruhjoutuminen haulikolla. Paloheinässä taas mitään tuollaista ei silloin ainakaan tapahtunut.

Meillä ei sitten taas monissa muissa asioissa oltu ollenkaan niin tarkkoja, joten ehkä siksi tuo pyssyjuttu tuli hyväksyttyä mukisematta. Sen sijaan minä ja pikkuveli tappelimme keskenään lähes aina kahdestaan ollessamme, yleensä siis kaikki arki-iltapäivät minun kouluni loppumisesta siihen kun vanhemmat tulivat kotiin. Meille tuli tarkka korva sen suhteen, että tappelu loppui aina välittömästi kun avain työntyi ulko-oven lukkoon, eivätkä nuo tainneet ikinä saada totuutta selville.

Sen verran "epävalvottua" elämämme oli jo silloin, että minä seitsemänvuotiaana hain päivittäin viisivuotiaan pikkuveljeni tarhasta ja tulimme kahdestaan bussilla kotiin, joten hyvää tappeluaikaa oli riittävästi. Vähän vanhempina, kun minä en enää pärjännyt fyysisesti pikkuveljelleni, meni homma yleensä siihen, että jossain vaiheessa lukitsin itseni vessaan, ja pikkuveli alkoi kehitellä erilaisia työkaluja, joilla vessan lukon sai avattua ulkopuoleltakin.

[PerttiMakimaa]

pelkkä ala-asteen rumpujen päristely riittää esimerkiksi naisten jo nuorena alkaneeseen palkkaepätasa-arvoon...

Ei tietenkään riitä. Jos et ole eläessäsi aiheesta muita esimerkkejä kuullut, myönnän sinulle Vuoden Ignorantti -ruusukkeen.

Lisäksi luet taas rivien välit täyteen kaikkea lähinnä oman sievän (?) pikku pääsi sisällä sijaitsevaa äärifeminististä logiikkaa. Minä olen yrittänyt sanoa, että liian tiukoista sukupuolirooleista kärsivät molemmat sukupuolet - en laulaa miessukukuntaa suohon.

Totta kai olen, mutta kun aihetta lähdettiin pohtimaan oli se SE ratkaiseva esimerkki lehtileikkeessä jonka postasin. Se otti päähän yllättävän monella tasolla. Ensinnäkin en tunnistanut itsessäni koko porukan edessä rumpuja paukuttamaan suuna päänä menevää ajattelukyvytöntä poikaa. Vi**u, onko ajattelemattomuus ainut miehen malli? Toisaalta olisiko tarpeellista, että kaikki tytötkin koulittaisiin tähän ajattelemattomuuteen? Metelöi, töksäyttele mielipiteesi jne. Jos haluaisin viettää aikaa tällaisten karakteerien kanssa olisin mennyt amikseen.

Tämä voi tulla shokkina, mutta alallani joka totta tosiaan on oikea miehisyyden linnake (ei testosteronimäärällä mitattuna) ei varmaan ole yhden yhtäkään suuna päänä ihmistä. (Viimeinen savustettiin ulos eilen. ). Päinvastoin voisin kuvitella täältä löytäväni (ja löydänkin) näitä harkitsevia pohdiskelevia naisia. Vaikkakin vähemmistönä.

Eli suurin kritiikin kärki kohdistui surkeaan kolmennenluokan merkonomiin, josta tuli "asennekouluttaja" tai mikä lie idiotismi nykypäivänä nyt onkaan. Tiedättehän, en tajua mistään mitään, mutta koetan paasata jotain raflaavaa saadakseni vuokrarahat.

Ja siihen, että kun tässä informaatiotulvassa vanhemmat ovat ihan sekaisin muutenkin saattaa joku uskoa nämä jutut. Tämän täytyy olla hyvä juttu tytölleni, pakko lähteä patikoimaan ja päristelemään rumpuja. Onko poikani homo kun hän on noin hiljainen?

Eli ei äärifeminististä, se huoltajuusesimerkki oli ihan tarkalleen esimerkki siitä miten näitä tilastoja luodaan jos halutaan sopivia tuloksia. Hyvä esimerkki oli myös tämän "Plan"in tutkimus, jossa he tulivat siihen tulokseen, että heidän pääavustuskohteensa ovat maailman syrjityin ihmisryhmä (tytöt). Kyllä tuolla pitäisi saada rahahanat auki siten, että saadaan organisaation suojatyöpaikatkin pidettyä pystyssä... Hohhoijaa.

[PerttiMakimaa]

Nyt tulee olemaan mielenkiintoista nähdä, miten itse tulen toimimaan oman lapsen suhteen. Vähän minua vaivaa se, että ulkopuolisen silmin katsottuna tulen ainakin nyt alkuvaiheessa käyttäytymään esim. vaatteiden osalta hyvin tyypillisesti, sininen kun sattuu olemaan oma lempivärini ja poika tulossa. Samoja vaatteita olisin hankkinut tytöllekin, mutta sitähän ei ulkopuolinen voi tietää. Piruuttani katselin jo paria vaaleanpunaista kesämekkoa, voisi hankkia ne sukulaisia hämmentämään...

Tässä on juuri sitä näkökulmaa, jota koetan tuoda esiin.

Haistatelkaa pa*ka näille inisijöille, jotka takuulla eivät osaa elää tai heillä ei ole omaa elämää. Älkääkä "shokeeratko" tai mitään. Jos pidät vaaleansinisestä, osta sitä sitten.

Jos jollakin on aikaa huomautella siitä miten sinä vaatteitten värillä (!) mukamas asetat lapsen johonkin muottiin niin hän kaipaisi ehkä pitkäaikaista psykoterapiaa omien ongelmiensa todellisesta alkusyystä.