Kitinä

Kylkiluihin koskee koko ajan, ilmeisesti sikiön takapuoli painaa. Välillä on jopa vaikea hengittää. Jospa maha alkaisi laskeutua mahd. pian.

Elppis kirjoitti:

Riemumieli kirjoitti:Mutta jos sitä ei ole virallisesti todettu, mistä tietää kuka se on? Tai jos äiti tietää, mutta kukaan muu ei tiedä, onko tieto silloin harhaa? Järjestäytyneessä yhteiskunnassa asian laillistaminen tekee siitä toden, esim. avioliiton tapauksessa. Vaikka kuinka inttäisit olevasi naimisissa, sillä ei olisi merkitystä silloin, kun avioliitolla yleensä on merkitystä (ero, kuolema, lapsen syntymä, elatusvelvollisuus).

Lapsen syntymätodistukseen tulee lapsen isän nimi, äidin mukaan (jos isä ei paikalla). Tämän voi myöhemmin testata DNA-testein, jos isä kieltää isyytensä.

Ei muuten tule. Sanon vaikka etten muka tiedä. Kysyin jo näitä asioita neuvolasta.

Jokos rekkis kävi tunnustamassa vastuunsa ja antoi kyytiä tuoreelle mammalle?

Riemumieli kirjoitti:Jokos rekkis kävi tunnustamassa vastuunsa ja antoi kyytiä tuoreelle mammalle?

EI. Eikä tunnusta eikä antanut kyytiä. (jestas mikä ajatus sulta isänä....)

Soitti kyllä ja kysyi onko kaikki hyvin. Pisteitä vähän hälle ny edes siitä sitten taas. Takasin "kotiin" ei kuitenkaan ole tulemista ja sen tietää. Uskokaa ny jo....

ninnithequeen kirjoitti:Pisteitä vähän hälle ny edes siitä sitten taas.

Pari viikkoa ja johan heruu.

Olen todennut ettei mikään siis mikään ole kamalampaa (normielämä kamaluuksista puhuttaessa) kuin olla kipeänä vauvelin kanssa.

Tytsä ei ole moksiskaan, mutta hittovie kun haluan NUKKUA. Eilen torkahtelin istualteen, onneksi mies tuli aikaiseen kotiin. Mitä hittoa, TV pauhasi täysillä, radio pauhasi täysillä, tytsä leikki ja huuteli ja mitä teen minä; torkahdan. Kamalaa.

Yöllä en saanut millään nukuttua vatsanväänteiden takia, tytsällä riittää energiaa heti aamusta. Haluan NUKKUA.

ninnithequeen kirjoitti:EI. Eikä tunnusta eikä antanut kyytiä. (jestas mikä ajatus sulta isänä....)
Soitti kyllä ja kysyi onko kaikki hyvin. Pisteitä vähän hälle ny edes siitä sitten taas. Takasin "kotiin" ei kuitenkaan ole tulemista ja sen tietää. Uskokaa ny jo....

No kun kuuntelee ihmisiä, niin jotkut tuntuvat olevan jo uudestaan raskaana ennen kuin ovat osastolta päässeet... Ja mitä tulee rekkikseen, minullakin on kokemusta siitä, kuinka joskus tulee tehtyä jotain täysin järjen vastaista, vaikka sen järjettömyyden kuinka tiedostaisi.

Muistatte varmaan tarinan pojasta ja sudesta?

Mä haluan lähettää Ninnille kannustavia terveisiä. Mähän en näistä jutuista mitään tiedä, mutta mä uskon kyllä Ninnin rekkispäätöksen pitävän. Ja vaikka en mitään näistä jutuista ymmärrä, niin jotenkin kuitenkin tuntuu, että ymmärrän vähän sitä, että oli rauhoittavaa kokea biologisen isän tuntevan jotain kiinnostusta jälkeläistä kohtaan - siis en tiedä, oliko fiksua, mutta luulisin ymmärtäväni sen, että jollain tunnetasolla kuitenkin rauhoittavaa.

Kiitos tajuamisesta nastis

Se perheauttajatyyppi kävi ja olikin vallan ihana tyyppi eikä mikään sossutanttapirttihirmu joka tutkii joka pölyhiukkasen ja tarkastaa kaappien järjestyksen jne. Ja minä hulluna keskellä yötä itku kurkussa pesin lattioita peloissani että se vie pojan pois vähintäänkin...joo joskohan nää hormoonit jo rauhottuis
Auttamaanhan se tosiaan tuli eikä ole mikään sossuämmä. Itehän moista pyysin. Hitto että tuntuu tyhmältä omat ajatukset ja pelot taas...

He käy nyt aluksi vaan kattomassa ja kuuntelemassa ja hoitamassa poikaa että saan esim. nukuttua.

Leila kirjoitti: Just kun olen selittänyt, että mitä kaikkea vaivaa on ja mihin kolottaa, niin täti huokaiseee "voi sinua onnellista odottajaa, nauti odotuksestasi". Tämä siis ihan tosissaan, ei minään vitsinä. Ja minä kun en vieläkään, kolmannella kerralla, käsitä, että mitä nauttimista tässä raskaana olemisessa on. Minä nautin kyllä siitä vauvasta parin kuukauden kuluttua.

Kauhean vaikea on kyllä välillä löytää aitoa kontaktia noiden terkkarien ja raskausajan lääkärien kanssa. Suurimman osan käynneistä toivoo sujuvan mahdollisimman nopeasti ja ilman turhiä löpinöitä. Itse koin myös aikoinaan valmennuksen aika turhaksi.

Tulee sellainen hyvin kohdattu ja kuunneltu olo.

Mä alan alistua näyttelemään toivottua osaa, pääsee helpoimmalla. Ristiriitaa koen kai siksi, että omassa työssä ohjaus on rakas työkalu ja käytän aikaa sekä vaivaa tehdäkseni siitä kuulijalähtöistä, oikea-aikaista ja vaikuttavaa. Hullua miten joku toinen saa lukuisat hedelmälliset tilanteet typistettyä torsoiksi eikä vain kuule mitä oikeasti kysytään. No, käyköön läpi pumaskansa.

ninnithequeen kirjoitti: He käy nyt aluksi vaan kattomassa ja kuuntelemassa ja hoitamassa poikaa että saan esim. nukuttua.

Ihanan konkreettista apua ja varmasti todella tärkeää sinulle jaksamisen kannalta. Vieraan päästämisessä omaan kotiin on aina korkea kynnys, monihan siivoaa jopa ennen ostetun siivoojan tuloa ettei vaan anna itsestään epäsiistiä kuvaa. Ja ainakin puunaa ennen "vieraiden" (=kavereiden) tuloa.

Kohta jo juostaan ja sitten oletkin helisemässä. Ensimmäiset kiipeämiset sohvalle ja pää edellä hyppäämiset, aijaijai, mukavia aikoja.

Riemumieli kirjoitti:Kohta jo juostaan ja sitten oletkin helisemässä. Ensimmäiset kiipeämiset sohvalle ja pää edellä hyppäämiset, aijaijai, mukavia aikoja.

Tää on niitä hetkiä jolloin pieni asunto osoittaa hyvät puolensa. Se on kätsää kun voi vahtia yhdestä pisteeestä koko asuntoa!

Kai Nalo kirjoitti:

Riemumieli kirjoitti:Kohta jo juostaan ja sitten oletkin helisemässä. Ensimmäiset kiipeämiset sohvalle ja pää edellä hyppäämiset, aijaijai, mukavia aikoja.

Tää on niitä hetkiä jolloin pieni asunto osoittaa hyvät puolensa. Se on kätsää kun voi vahtia yhdestä pisteeestä koko asuntoa!

Totta, sohvalla istuen. Käy urheilusta pienen seuraaminen, toden totta.

Suvinen kirjoitti:Tyttö 8kk ja 3 päivää nousi tänään eka kertaa itse keittiöjakkaraa vasten pystyyn.

Komeeta. Meillä tyttö seisoskelee, sen kolmisen viikkoa sitten kunnolla opittuaan, hela päivän. Nyt on reeniohjelmaan otettu tukiharjoitteena rappusten kiipeäminen, jota eilen meni jo lähemmäs kymmenen kertaa.

RP kirjoitti:Olen todennut ettei mikään siis mikään ole kamalampaa (normielämä kamaluuksista puhuttaessa) kuin olla kipeänä vauvelin kanssa.

edellisen uudenvuodenaaton kuin eilisen. Isäntä tuli yövuorosta kotiin aamu seiskalta. Heräsin tuohon ja havahduin pahan olon tunteeseen, jonka saattelemana vessaan... Laatta lensi aamu seitsemästä ilta kymmeneen. Pakko oli antaa tuon lasteni isänkin nukkua yön jäljiltä edes jonkun tunnin. Pakko oli myös jotenkin selvitä kahden pienen lapsen hoidosta. Silti. Vetovoima veti vaakatasoon. Jalkeilla olo tuotti välittömän huimauksen ja oksennuksen. Ei kiva. Tuli siinä kyllä äitiäkin ikävä...

Ei tää nyt tänne varmaan kuulu, mutta menköön: Täällä taas kohdunulkoinen. Sama johdin. Tällä kertaa lääkkeellinen tyhjennys. Olen viettänyt tämän päivän sairaalassa, sain solunsalpaajapiikin kankkuun. Vielä ihan normaali olo. Mut tulossa kuulemma kauheet kivut. Tietääkö kukaan lääkkeellisestä tyhjennyksestä? Kun mä oon kuullut vain hirvittävistä kivuista ja viikkokausia jatkuneista vuodoista. Mitään parempia kokemuksia en ole kuullut että kai se on vaan uskottava että hirveä koettelemus tulee olemaan. Pelottaa olla täällä kaiket päivän tyttären kans kaksin jos tulee jotain hirveitä kohtauksia

Alkaa usko mennä, ei jaksais enää yhtään tällasta. Täytyy vaatia oikean tuuban aukiolotutkimus ainakin, eihän tässä muuten mitään järkeä ole. Ei kai ne voi vaatia että yrittää ja yrittää loputtomiin paskalla munatorvella johon kaikki takertuu kiinni. Tätä samaa kerta toisensa jälkeen. Kolmeen kuukauteen ei saa tulla raskaaksi että ne myrkyt ehtii poistua kehosta. Ihan lohduttoman ja loputtoman pitkältä tuntuu aika, melkein elinkautiseen verrattavissa. Ja sitten vasta saa ruveta yrittämään! Ja kuinka kauan siinä sitten kestää?? Ei näy oikein valoa. Miks tää on tehty niin vaikeeks ja vaaralliseks?????? Ja miks joillekin kaikki käy kuin sormia napsauttamalla ja sit ne käy vielä vaan plupsauttamassa ne vauvansa ulos ja kävelee seuraavana päivänä kotiin. Vituttaa.

Oon niin vihanen ja surullinen.

Joudutko väkisin olee yksin tytön kanssa? Ite en pystynyt huolehtimaan lapsesta, eikä mua päästetty kotiinkaan ennen kuin hoitoapu oli varmasti hallussa.

Itellä yks lääkkeellinen tyhjennys, siitä muistikuvia mut huteria... Kipuja ei ollut juuri yhtään, pärjäsin perusdropeilla ja niitä vedinkin naamaan sallitut määrät (jotkut apteekkilääkkeethän oli kielletty, niistä ne sairaalassa kertoo tarkasti). Kipukynnys mulla melko korkeella muutenkin, eihän synnytyksetkään olleet "juuri mitään", oon just semmonen sun kuvailema "plumpsauttelija", tiettyyn pisteeseen.

Pahinta oli tyhjentymisessä se henkinen puoli, siihen ei vaan osaa varautua ennalta täysin, varaudut pahimpaan niin selviät parhaiten... Hormonit on niin kuin lapsen syntymänkin jälkeen, lääkkeen otosta 3 seuraavaa vuorokautta meni ylös-alas-ylös-alas -fiiliksin (eikä ois menny ylös jos ei vieressä ois hengittäny jo terve lapsi, sama varmaan sulla, yritä olla kaiken keskellä kiitollinen hänestä). Verta tuli niin pirusti, että sairaalavaipat oli ehdottomat kotioloissakin. Osan aikaa taisin joutuu kiskoo tytön pamperseja kaksin kappalein housuihin. Viikon jatkui ne pahimmat, toisen viikon ulkoilin väkisin koska kävely teki hyvää. Perussiteet riitti vuotoihin ja jatkuvasti oli pakkosyötävä, jotta pysyi tolpillaan.

Mua ei varotettu huge-hyytymistä ja tosta vuodon määrästä kovin riittävästi, olin saada paniikkikohtauksen kun kolmannen päivän tienoilla tuntu, että oon synnyttämässä kohtuani ulos kesken sohvalla makoilun... Siitä pari varotuksen sanaa...

Pahoitteluni Irmeli Voimia sinulle keskittyä hyviin juttuihin elämässä!

Näin vertaistukena (ja toivon ettei tätä toitoteta ulkopuolella) koin keskenmenon viime vuoden heinäkuussa, eikä sekään ollut mikään maailman ihanin hetki elämässäni. Siitä tää henkinen alamäki sai alkunsakin, kun en asiaa kunnolla henkisesti käsitellyt, kuten ei mieskään.

Mulle on tehty lääkkeellinen keskeytys vuonna 2000; mulla ei ollut menkkakipuja kovempia kipuja, kun muistin kävellä lähes kokoajan sairaalassaoloajan (4 tuntia). Ne, jotka heti ensalkuun menivät makuulle, valittivat koko tämän ajan tuskissaan ja pyysivät lähes heti kipulääkettä. Omalla kohdallani kävin vessassa muutaman kerran ja sitä tavaraa tuli paljon, TODELLA paljon. En ymmärrä miten nää makaavat pystyivät pitävän kaiken tämän tavaran kerralla pöksyissään.

Toivon sulle paljon voimia ja muista hoitaa myös henkisesti itseäsi, käsittele asioita nyt heti neuvolan/psykiatrisen sairaanhoitajan kautta, ettei se puoli unohdu kokonaan. Tottakai fyysiselläkin hyvinvoinnilla on väliä, mutta se kipu helpottaa paljon nopeammin. Jaksuja

Irmeli voi ei Tosi paljon jaksamista.

Se keskeytys on aivan hirveä kokemus, kauan kauan sitten käynyt läpi.

Nyt mulla on paha mieli kun pojalla on kuitenkin kaikki hyvin ja mä vaan kitisen väsymystäni. *vollottaa taas*

Saatko nukuttua vauvan kanssa yhtä aikaa päivällä? Sen muistan väsymyksestä, että yksikin hyvin nukuttu yö muuttaa maailman paljon valoisammaksi paikaksi. Voitko saada sen perhetyöntekijän yöksi, vai käykö se vaan päivisin ja kuinka usein/kauan?

Jaksamista irmeliannelille. Olisiko sun miehellä mahdollisuutta ottaa muutama päivä vaikka palkatonta ja olla kotona tukena? Aika kova vaade jaksaa tuossa tilanteessa huolehtia terveestä vilkkaasta lapsesta vaikka se varmasti osin vie eteenpäin ja auttaa ajatuksia pois pahimmasta.

Elppis kirjoitti: Mulle on tehty lääkkeellinen keskeytys vuonna 2000; mulla ei ollut menkkakipuja kovempia kipuja, kun muistin kävellä lähes kokoajan sairaalassaoloajan (4 tuntia). Ne, jotka heti ensalkuun menivät makuulle, valittivat koko tämän ajan tuskissaan ja pyysivät lähes heti kipulääkettä. Omalla kohdallani kävin vessassa muutaman kerran ja sitä tavaraa tuli paljon, TODELLA paljon. En ymmärrä miten nää makaavat pystyivät pitävän kaiken tämän tavaran kerralla pöksyissään.

Mulle on tehty lääkkeellinen keskeytys parisen vuotta sitten, ja ne kivut todella olivat hirveät. Koskaan en ole elämässäni vastaavaa kokenut. Jossain väestöliiton sivuilla sanottiin että se kipu on "kuin menkkakipua" mutta vitut, se oli kyllä far beyond menkkakivuista, tuntui että kuolen siihen paikkaan.

Eipä tullut kyllä itselle mieleen, että pitäisi kävellä ympäriinsä kipujen välttämiseksi, ei sitä kukaan neuvonut. Mut ohjattiin istumaan johonkin päiväsaliin ja siellä pikkuhiljaa kivut pahenivat niin, että jouduin pyytämään kätilöltä lisätroppia. Siinä vaiheessa pääsin sänkyyn ja sain kipulääkitystä suoraan suoneen ja lisäksi pahoinvointilääkkeen peräsuoleen (ei auttanut, oksentelin useaan otteeseen). Oli kiva odotella sitä lisälääkitystä sängyssä vääntelehtien, missään asennossa ei voinut olla kun sattui niin saatanasti.

Se kipulääke pisti väsyttämään (siinä vaiheessa kun se vihdoin auttoi) ja nukahdin ja herätessä oli sitten housut märät verestä, vaikka olin laittanut ison siteen. En ollut tajunnut että sitä tulee niin helvetisti, koska nukahtaessa (n. 2 tuntia lääkkeenoton jälkeen) ei ollut tullut vielä mitään vuotoa. Ja sitä vertahan (ja niitä muita ihania juttuja) sitten tuli oikein urakalla monta päivää, yhteensä jotain neljä viikkoa taisi kestää ne vuodot kokonaisuudessaan.