Kitinä

Mitään ehdotonta kantaa minulla ei asiaan ole. Avioehto on ok, mutta vaikkei toinen puolisko sitä haluaisikaan, niin suostuisin naimisiin ilman ehtojakin. Että kai olen sitten noista vaihtoehdoista tuo nössö.

Mulli75 kirjoitti:Olen avioehdon kannalla, omalla työllä hankittu omaisuus on jotain semmoista jota en itsekään himoitse saavani toiselta. Omaisuudesta tuleva tuotto onkin sitten toinen juttu haluaako että siitä menee osa puolison hyväksi, yhteisten lasten hyväksi vai nauttisiko itsekkäästi kaikesta. Viimeinen vaihtoehto epätodennäköistä.

Mitä tekemistä avioehdolla on lasten kanssa? Lapsille menee loppuviimeksi kaikki, ellei tee testamenttia.

Tix kirjoitti:

Mulli75 kirjoitti:Olen avioehdon kannalla, omalla työllä hankittu omaisuus on jotain semmoista jota en itsekään himoitse saavani toiselta. Omaisuudesta tuleva tuotto onkin sitten toinen juttu haluaako että siitä menee osa puolison hyväksi, yhteisten lasten hyväksi vai nauttisiko itsekkäästi kaikesta. Viimeinen vaihtoehto epätodennäköistä.

Mitä tekemistä avioehdolla on lasten kanssa? Lapsille menee loppuviimeksi kaikki, ellei tee testamenttia.

No enpä nyt niin tarkkaan ajatellut asiaa loppuun saakka tai esittänyt oikealla tavalla mutta ajatellaanpa henkilöä jolla on aikaisemmasta liitosta lapsia ja menee uudelleen avioon siinä vaiheessahan on avioehdolla painoarvoa edellisen liiton lapsia ajatellen jos tämä toisen kierroksen vaimo ottaakin siivun kakusta niin jostainhan se on pois. Sano jos olen väärässä.

Mulli75 kirjoitti:

Tix kirjoitti:

Mulli75 kirjoitti:Olen avioehdon kannalla, omalla työllä hankittu omaisuus on jotain semmoista jota en itsekään himoitse saavani toiselta. Omaisuudesta tuleva tuotto onkin sitten toinen juttu haluaako että siitä menee osa puolison hyväksi, yhteisten lasten hyväksi vai nauttisiko itsekkäästi kaikesta. Viimeinen vaihtoehto epätodennäköistä.

Mitä tekemistä avioehdolla on lasten kanssa? Lapsille menee loppuviimeksi kaikki, ellei tee testamenttia.

No enpä nyt niin tarkkaan ajatellut asiaa loppuun saakka tai esittänyt oikealla tavalla mutta ajatellaanpa henkilöä jolla on aikaisemmasta liitosta lapsia ja menee uudelleen avioon siinä vaiheessahan on avioehdolla painoarvoa edellisen liiton lapsia ajatellen jos tämä toisen kierroksen vaimo ottaakin siivun kakusta niin jostainhan se on pois. Sano jos olen väärässä.

No joo, jos toisella on muita penskoja niin sitten tietysti on vaikutusta, riippuen siitä kumpi omistaa enemmän.

Jyrki73 kirjoitti:

nokkaelain kirjoitti:

Jyrki73 kirjoitti:entäs jos sattuukin haluta testamentata peririntönsä puolisolle kuollessaan. Taitaisi olla se avioehto hiukan turha.

Jokin ajatusvirhe tuossa... (Silloinkin jos konkreettisesti sattuu.)

Tarkoitatko että on päässä vikaa, jos haluaa testamentata omaisuutensa puolisolle, jos takana on vaikkapa yli 20 tai peräti yli 40 vuotta yhteistä elämää?

En. Tarkoitan, että nuo ovat kaksi eri asiaa, jotka tehdään aivan eri tilanteen varalle ja useimmiten aivan eri tilaneessa. Kuten tuossa toisessa ketjussa tuli jo ilmi, suurella todennäköisyydellä avioehdolla ei muutenkaan olisi esimerkkitapauksessasi enää paljonkaan merkitystä. Ja jos olisi, millä tavalla testamenttaamisen haluaminen tekisi avioehdosta turhan?

(Sen jälkeen vain väänsin kankeaa puujalkavitsiä siitä, että tuossa oikeastaan lukee, että testamentin haluaminen sattuu.)

Itse en ehkä tekisi avioehtoa. Toisaalta yksi elämä saattaa hyvinkin olla liian lyhyt sille, että edes ehtisin naimisiin.

Useimmissa tapauksissa sosiaalidemokraattisessa Suomessamme puolisoiden varallisuuserot ovat kai niin pieniä, ettei taida maksa vaivaa.

Zebin suhteen kuitenkin kysyisin, että eikö juuri lääkäri voisi ajatella niinkin, että vaikka kumppani olisi oletusarvoisesti erossakin täydellisen luotettava, niin aivan poissuljettua ei kuitenkaan ole sekään, etteikö sulho saa kymmenien vuosien liiton kestäessä päähänsä kasvainta joka muuttaa joviaalin ukkelin ahneeksi egomaanikoksi? Jos varallisuuserot ovat suuret, avioehto olisikin varmaan järkevää juuri sen vuoksi, että nyt jaetut arvot varmasti pysyvät vaikuttavina mahdollisissa ja melkein mahdottomissa kriiseissä - esim sellaisessa, jossa toisen persoonallisuus muuttuu radikaalisti sairauden myötä? Juu, todennäköisyys on pieni, mutta kun en keksi - laiskuuden lisäksi - hyviä syitä olla tekemättä ehtoa.

urpiainen kirjoitti:Useimmissa tapauksissa sosiaalidemokraattisessa Suomessamme puolisoiden varallisuuserot ovat kai niin pieniä, ettei taida maksa vaivaa.

Zebin suhteen kuitenkin kysyisin, että eikö juuri lääkäri voisi ajatella niinkin, että vaikka kumppani olisi oletusarvoisesti erossakin täydellisen luotettava, niin aivan poissuljettua ei kuitenkaan ole sekään, etteikö sulho saa kymmenien vuosien liiton kestäessä päähänsä kasvainta joka muuttaa joviaalin ukkelin ahneeksi egomaanikoksi? Jos varallisuuserot ovat suuret, avioehto olisikin varmaan järkevää juuri sen vuoksi, että nyt jaetut arvot varmasti pysyvät vaikuttavina mahdollisissa ja melkein mahdottomissa kriiseissä - esim sellaisessa, jossa toisen persoonallisuus muuttuu radikaalisti sairauden myötä? Juu, todennäköisyys on pieni, mutta kun en keksi - laiskuuden lisäksi - hyviä syitä olla tekemättä ehtoa.

Joo, siis jos aviomieheni saisi aivokasvaimen niin sitten murehtisin rahojani? Siinä ihmisen egomaanikoksi muuttavassa otsalohkokasvaimessa kun on sellainenkin ominaisuus, että se yleensä lyhentää elinikää merkittävästi.

Ettekö tyypit tosiaan ymmärrä, että esimerkiksi lapsien hankinta jonkun kanssa vaatii minun silmissäni huomattavasti suurempaa luottamusta, kuin osa kieltämättä varsin mittavasta omaisuudestani? (No joo, omaisuuteni ei ole ND-tasoa, liekö edes elcotasoa, joten kuulunen siinä mielessä joka tapauksessa sinun ensimmäisen kappaleesi piiriin.)

Kun edes sais joskus. Ja sitten kun on saanut riittävän useasti samalta ihmiseltä, voisi alkaa harkita esittäytymistä.

Ei mitään avioitumista vastaan tai puolestakaan. Avioehto ei liene tarpeen, koska en omista mitään.

Tämä avioehtoasia lienee jonkinlainen elämänkatsomuskysymys. Elämässä ja avioliitossa on minusta huomattavasti suurempia riskejä kuin kohtuullinen rahanmenetys. Esimerkkeinä vaikka juuri vakava sairaus, lapsieni joutuminen avioerolapsiksi, yleensä luottamuksen pettäminen puolison taholta, tai vaikka väkivaltarikoksen uhriksi joutuminen. Jos en voi kuitenkaan (täysin) näitä riskejä hallita, niin olisi täysin absurdia yrittää hallita jollain typerällä paperilla vähämerkityksisiä seikkoja.

Vai voisiko joku palstan lakimiehistä laatia minulle paperin, jonka jälkeen mitään ylläolevista ei voi minulle tapahtua? Jos voi, niin laittakaa ihmeessä äkkiä yv:tä, maksoi mitä maksoi!!

Zeb kirjoitti:

urpiainen kirjoitti:Zebin suhteen kuitenkin kysyisin, että eikö juuri lääkäri voisi ajatella niinkin, että vaikka kumppani olisi oletusarvoisesti erossakin täydellisen luotettava, niin aivan poissuljettua ei kuitenkaan ole sekään, etteikö sulho saa kymmenien vuosien liiton kestäessä päähänsä kasvainta joka muuttaa joviaalin ukkelin ahneeksi egomaanikoksi? Jos varallisuuserot ovat suuret, avioehto olisikin varmaan järkevää juuri sen vuoksi, että nyt jaetut arvot varmasti pysyvät vaikuttavina mahdollisissa ja melkein mahdottomissa kriiseissä - esim sellaisessa, jossa toisen persoonallisuus muuttuu radikaalisti sairauden myötä? Juu, todennäköisyys on pieni, mutta kun en keksi - laiskuuden lisäksi - hyviä syitä olla tekemättä ehtoa.

Joo, siis jos aviomieheni saisi aivokasvaimen niin sitten murehtisin rahojani?

No, sinähän tässä lääkäri olet, mutta olen mutkien kautta joutunut seuraamaan sivusta tapauksia, joissa persoonallisuusmuutokset ovat aiheuttaneet tragedioita (taloudellisia ja henkisiä) hyvän aikaa ennen kuin on tiedetty, mikä niitä muutoksia aiheutti. Eli ainakin näissä tapauksissa vastauksesi on vähän ohi maalin. Mutta kuten sanottu, tunnet asiaan liittyvän lääketieteen, minä en.

Zeb kirjoitti:Tämä avioehtoasia lienee jonkinlainen elämänkatsomuskysymys. Elämässä ja avioliitossa on minusta huomattavasti suurempia riskejä kuin kohtuullinen rahanmenetys. Esimerkkeinä vaikka juuri vakava sairaus, lapsieni joutuminen avioerolapsiksi, yleensä luottamuksen pettäminen puolison taholta, tai vaikka väkivaltarikoksen uhriksi joutuminen. Jos en voi kuitenkaan (täysin) näitä riskejä hallita, niin olisi täysin absurdia yrittää hallita jollain typerällä paperilla vähämerkityksisiä seikkoja.

Miten tähän nyt reagoisi (ja vielä niin, ettet ota loukkaantuneena hatkoja palstalta). Minä en usko, että itse vaatisin avioehtoa. Toisaalta helppo sanoa, koska minulla ei mainittavaa omaisuutta ole, eikä huimia perintöjäkään ole tiedossa. Ehkä, jos kumppani olisi sikarikas voisin ehtoa ehdottaa. Syynä avioehdottomuuteeni voisi olla jokin sen suuntainen, että käsitykseni mukaan valinnoillaan ihminen tekee itsestään tietynlaisen identiteetin omaavan henkilön (eksistenssi määrittää essentiaa eikä toisinpäin, kuten muinaiset sartrelaiset tämän tapasivat sanoa), enkä välttämättä halua tehdä itsestäni sellaista, joka varautuu kaikkeen maksimaalisen järkevästi nimenomaan taloudellisten seikkojen kautta.

Mutta toisaalta tunnistan ja tunnustan oman suhtautumiseni irrationaalisuuden ja idealistisuuden. Kuten sanoin, en näe, mitkä järki-argumentit puoltavat avioehdosta pidättäytymistä. Päinvastoin. Tulee mieleen taannoinen hömppäuskomuskeskustelu. Koen, että koitat perustella rationaalisesti asioita, jotka ovat juuri käyttämäsi rationaalisuuskäsityksen vastaisia. Esim. että koska elämän synty on monimutkaista, tekee asian ymmärrettävämmäksi yliluonnollisen luojan postuloiminen. Tai että koska et voi kontrolloida kaikkia vakavia uhkatekijöitä, ei kannata kontrolloida niitäkään uhkatekijöitä, joita voit vaivatta kontrolloida. Molemmissa tapauksissa olet mielestäni älyllisesti epärehellisehkö: omat perustelusi juuri viittaavat päinvastaiseen kantaan, kuin mitä haluat hyväksyä. Saatan olla samaa mieltä siitä, mikä on oikea, hyvä ja kaunis toimintatapa - mutta olen sitä mieltä, että perustelusi ovat hyvin epätyydyttäviä

Näissä asioissa olet, uskontovertauskuvien käyttö jatkaakseni, katolinen uustomisti, kun totuus löytyy Kierkegaardilta.

urpiainen kirjoitti:...enkä välttämättä halua tehdä itsestäni sellaista, joka varautuu kaikkeen maksimaalisen järkevästi nimenomaan taloudellisten seikkojen kautta.

Hyvin sanottu. Sitä en oikein ymmärtänyt, miksi pidät omaa ajatteluasi irrationaalisena. Eikö se, minkälaisen ihmisen kukin itsestään tekee, muka vaikuta avio-onneen - ja eikö avio-onnen maksimointipyrkimys (myös aineettomin perustein) ole mitä rationaalisin peliliike?

EveryWoman kirjoitti:

urpiainen kirjoitti:...enkä välttämättä halua tehdä itsestäni sellaista, joka varautuu kaikkeen maksimaalisen järkevästi nimenomaan taloudellisten seikkojen kautta.

Hyvin sanottu. Sitä en oikein ymmärtänyt, miksi pidät omaa ajatteluasi irrationaalisena. Eikö se, minkälaisen ihmisen kukin itsestään tekee, muka vaikuta avio-onneen - ja eikö avio-onnen maksimointipyrkimys (myös aineettomin perustein) ole mitä rationaalisin peliliike?

Kas, olemmeko samaa mieltä jostain? Pitkästä aikaa? No ehk'ei sentään:

Tuon rationaalisuuden suhteen olin tosiaan epäselvä (ilmeisesti ajatus ei siis ole itsellenikään selvä ja kirkas). Toki pidän omaa kantaani viime kädessä maksimaalisen rationaalisena - muutenhan vaihtaisin kantaani. Mutta pointti oli kai jotain siihen suuntaan, että kannan rationaalisena näkeminen edellyttää toisenlaisen rationaalisuuskäsityksen (siis jonkinlaisen taloustieteen instrumentaalisen rationaalisuuskäsityksen) ylittämistä ja kritiikkiä. Eli tuossa kielipelissä, jota avioehdon kannattajat pelaavat, avioehto on rationaalinen. Minä taas haluan tehdä itsestäni sellaisen, joka ei parisuhteissaan ole tuossa pelissä mukana. Zebiä taas kritisoin siitä, että hän koettaa pelata tuota peliä (paitsi, ehkä, viitatessaan elämänkatsomuksellisiin eroihin) epärehellisesti. Vähän kuin silloin, kun halusi puolustaa jumaluskoa tai agnostismia, katolisten tapaan, luonnontieteellisen rationaalisuuden keinoin. Ei se niin mene. Siksi vierastan sinunkin instrumentaalista argumenttiasi: jos avioehdosta pidättäytyminen on utilitaristinen väline onnen maksimointiin, ollaan jo menetetty se - myönnän: romanttinen, idealistinen ja instrumentaalisessa mielessä irrationaalinen - aspekti, joka tekee avioehdosta pidättäytymisestä ja romanttiseen liittoon päätä pahkaa heittäytymisestä kauniin ja arvokkaan teon. Tavallaan teon arvon tulisi minusta olla esteettinen itseisarvo, ei instrumentaalinen välinearvo.

Avioehtoa on aika vaikea rukata, jos puoliso synnyttää lapset ja näin tinkii urastaan.

urpiainen kirjoitti:Tavallaan teon arvon tulisi minusta olla esteettinen itseisarvo, ei instrumentaalinen välinearvo.

Mitä se esteettisyys on tässä asiayhteydessä?

urpiainen kirjoitti:Tavallaan teon arvon tulisi minusta olla esteettinen itseisarvo, ei instrumentaalinen välinearvo.

Esteettinen itseisarvo voi samalla olla myös välinearvo onnellisuuden maksimoimiseksi. Riippuu vain siitä, minkä verran on kosketuksissa omaan itsekkyyteensä, eli näkökulmasta.

Itse en näe avioehdottomuutta kaikissa tapauksissa romantiikkana ja idealismina - sillä eivätkös nuokin käsitteet ole olennainen osa sitä mainitsemaasi peliä, jota et (ja en) halua pelata? Jollekulle, joka edustaa vastikkeellista rakkauskäsitystä, antaminen ilman takeita siitä että tulee myös saamaan on suurta typeryyttä. Hänen maailmassaan romantiikka ja idealismi ovat virheitä, jotka sokeus tai ymmärtämättömyys mahdollistavat, ja jos vastikkeettoman rakkauden maailmassa elävä jakaa nämä käsitteet hänen kanssaan, tuloksena on pelkkää väärinkäsitystä.

Olisin myös taipuvainen uskomaan, että juuri siitä, joka puhtaasti pelkän idealismin tai romantiikan nimissä luopuu oman etunsa tavoittelusta rakkauden pelissä - siis joka tekee näin ymmärtämättä miksi tästä on hänelle itselleenkin suurta etua - saattaa vaikean eron tullessa kuoriutua entisen itsensä irvokas vastakohta, joka yhtäkkiä haluaa viedä tuhkatkin entisen rakastetun pesästä edes jotakin saadakseen. Sen sijaan henkilö, joka mahdollisimman selvästi tietää ja tuntee vastikkeettoman rakkauden arvon itselleen, tuskin jaksaa kiinnostua maksimoimaan taloudellista hyötyään erotilanteessa, kahdestakin syystä: i) rahan suhteellinen arvo vastikkeettomaan rakkauteen nähden on vähäinen, ja ii) taloudellisen hyödyn maksimointipyrkimys johtaisi vastikkeettomasta rakkauskäsityksestä luopumiseen.

Jos mulla olis joku rikas äijä joka mua juottais niin ei olis mitään syytä erota, eli voitas tehdä ihan hyvin.
Ja vaik se sit haluiski eron jossain vaiheessa niin olisin joka tapauksessa ehtiny lyhyenkin liiton aikana tuhlaamaan enemmän ku oman osani viinaan ja huumeisiin joten pitäköön loput omistaan vaan, mulla ei kuitenkaan olis mitään ollu alun perinkään.
Nykyisen kaa ollaan kyllä köyhiä molemmat, mut sen perimään ihanaan taloon joen rannalle tullaan joskus muuttamaan jos en löydä sitä rikasta äijää.
Kai sitä avioehto tehdään just sen talon takia, niinku aiemminkin oon sanonu niin en mee kyllä jaloudestani takuuseen jos se tekee mulle vittumaiset. Toisaalta tuli just mieleen et jos niin kävis että se vaikka haluis jättää mut nuoremman takii ja meillä on avioehto eikä muuta omaisuutta ku se talo, niin ei mulla olis muita vaihtoehtoja ku hukuttaa se siihen omaan jokeensa.
Sit mulla ois se kämppä ja henkivakuutusrahat, ja voisin nostaa omat eläkerahatki ennakkoon ku puoliso on kuollu.
Et kannattaisko kuitenkin miettiä sitä puoliks jakoo.

Hellu kirjoitti:Jos mulla olis joku rikas äijä joka mua juottais niin ei olis mitään syytä erota, eli voitas tehdä ihan hyvin. .

Kenenkäs alter ego sä olet? Vedät jo melkein vertoja mölli-trollille. Yritä vähän enemmän vielä.

masa kirjoitti:

Hellu kirjoitti:Jos mulla olis joku rikas äijä joka mua juottais niin ei olis mitään syytä erota, eli voitas tehdä ihan hyvin. .

Kenekäs alter ego sä olet? Vedät jo melkein vertoja mölli-trollille. Yritä vähän enemmän vielä.

Siis miten niin? Kyllä mä sen möllin muistan jotenkin mutta sehän kirjotteli aina vaan jotain pari riviä huonoa suomea eikä perustellu mitään sanomisiaan.
Mulla on ollu kuule vaikee vuosi rakkausrintamalla, varmasti olis huomattavasti helpompaa elellä hyötyliitossa ilman suuria tunteita.
Mikäs sua siinä korpee, mähän vielä suostuisin tekemään avioehdon!!

Zeb kirjoitti:Ettekö tyypit tosiaan ymmärrä, että esimerkiksi lapsien hankinta jonkun kanssa vaatii minun silmissäni huomattavasti suurempaa luottamusta, kuin osa kieltämättä varsin mittavasta omaisuudestani?

Näinpä minäkin sen olen kelannut, tai siis kelasin ennen kuin kuulin mitään mistään perinnöistä. Eli silloin kun ajattelin palkkatyöllä eläväni loppuikäni. Sittemmin avioehto tulikin toisten (suvun) vuoksi kirjoitettua. Ja se oli puolisolle niin itsestään selvyys, ettei asiasta taidettu etukäteen edes jutella.

Eikö kenenkään vanhemmat ole jutelleet avioehdosta kakaroilleen? Meillä se oli sellanen "naikkariin et jumalauta mene ilman sitä ja tätä paperia" -juttu, josta jauhettiin jo rippikouluiässä. Luottoa löytyy.

Niin siis tarkennuksena: avioehto tulee kohdallamme koskemaan vain sellaista osaa minun omaisuudestani, josta päätäntävallan en koe olevan pelkästään minulla. Kyseessä on nimissäni oleva kolmasosa suvun maatilasta. Minusta se tila kuuluu enemmän suvullemme yhdessä kuin minulle, vaikka osaan siitä minulla olisikin virallinen päätösvalta ja minusta tuntuu, että velvollisuutenani on varmistaa, että se myös pysyy suvun hallussa. En millään usko, että tuo mies ikinä haluaisi lähteä sukutilani osuuttani vaatimaan jaettavaksi (siksi tämä asia nyt roikkuu hoitamatta), mutta en toisaalta halua, että suvun tarvitsisi vaivata epävarmuudella päätään. Olihan minullakin nuorempana, silloin kun mummu siinä vielä asui, iso huoli siitä, että mites sille sitten käy kun mummu kuolee. Osuuteni ei ole erityisen arvokas taloudellisesti, ennemminkin tunnearvoltaan ja nimenomaan muillekin kuin minulle. En katso oikeudekseni jakaa sitä kenenkään muun kanssa, vaikka avioliitto sen automaattisesti tekisikin.

Sen sijaan kaikki se omaisuus, mikä on kokonaisuudessaan meidän sekä nimellisesti, että henkisesti, jää avioehdolla turvaamatta. Raha ja omaisuus ei kerta kaikkiaan ole niin tärkeää. Enkä näe mitään syytä, miksemme mahdollisen eron tullen saisi asioita sovittua asiallisesti.

Mida kirjoitti:-- Sen sijaan kaikki se omaisuus, mikä on kokonaisuudessaan meidän sekä nimellisesti, että henkisesti, jää avioehdolla turvaamatta. --

Myös meillä on nyt yhdessä hankittu täysin yhteistä eli mökit sun muut menee miten menee jos ero tulee. Hemmetin vaikeaa kuvitella esim. mökin suhteen kummankaan siihen haluavan jäädä, pöks myyntiin vaan ja fiftyfifty. Avioeromökkinä se muuten ostettiinkin, hahaa... Siinä ei meinaa mitään, vaikka ostossa olisi vähän enemmän toisen varoja käytetty tms.

Sukumökit taas sais mun puolesta polttaa, ehkä serkku voiskin kännissä tos joskus...

Mida kirjoitti:En millään usko, että tuo mies ikinä haluaisi lähteä sukutilani osuuttani vaatimaan jaettavaksi (siksi tämä asia nyt roikkuu hoitamatta), mutta en toisaalta halua, että suvun tarvitsisi vaivata epävarmuudella päätään.

Tämä onkin ainoa avioehdon tyyppi, jonka voisin kuvitella osuvan omalle kohdallenikin. Nykyisen kumppanin vanhemmat ovat jonkin verran rahan ja omaisuuden perään, ja osoittaneet olevansa myös valmiita tilaisuuden tullen tappelemaan näistä sukulaisten kanssa - mikä viittaisi siihen etteivät he ehkä voisi olla rauhallisin mielin jos heidän suvulleen kuuluvan omaisuuden kohtalo mahdollisen eron tullessa olisi jotenkin epävarma. Koska he eivät tietenkään voi tuntea minua yhtä hyvin kuin kumppanini, eivätkä siten myöskään luottaa minuun ehdoitta (siihen kun oikeastaan vaadittaisiin parisuhteessa elämistä), pidän heidän asianaan haluavatko he kumppanini tekevän heidän omaisuuttaan koskevan avioehdon, ja ilman muuta sellaisen paperin myös allekirjoittaisin.

Mutta jos tuontapaisiin avioehtoihin keskitytään, niin ollaan nähdäkseni vähän sivussa siitä, mistä yleensä avioehtokeskusteluissa on puhe. Kyselyynkään minun on tämän vuoksi aika vaikea vastata mitään.

urpiainen kirjoitti:...enkä välttämättä halua tehdä itsestäni sellaista, joka varautuu kaikkeen maksimaalisen järkevästi nimenomaan taloudellisten seikkojen kautta.

....

Mutta pointti oli kai jotain siihen suuntaan, että kannan rationaalisena näkeminen edellyttää toisenlaisen rationaalisuuskäsityksen (siis jonkinlaisen taloustieteen instrumentaalisen rationaalisuuskäsityksen) ylittämistä ja kritiikkiä. Eli tuossa kielipelissä, jota avioehdon kannattajat pelaavat, avioehto on rationaalinen. Minä taas haluan tehdä itsestäni sellaisen, joka ei parisuhteissaan ole tuossa pelissä mukana.

Ylläolevasta erittäin samaa mieltä, tuossa tulee juuri ainakin osa siitä mitä itse olisin mielelläni osannut sanoa.

Zebiä taas kritisoin siitä, että hän koettaa pelata tuota peliä (paitsi, ehkä, viitatessaan elämänkatsomuksellisiin eroihin) epärehellisesti. Vähän kuin silloin, kun halusi puolustaa jumaluskoa tai agnostismia, katolisten tapaan, luonnontieteellisen rationaalisuuden keinoin. Ei se niin mene. Siksi vierastan sinunkin instrumentaalista argumenttiasi: jos avioehdosta pidättäytyminen on utilitaristinen väline onnen maksimointiin, ollaan jo menetetty se - myönnän: romanttinen, idealistinen ja instrumentaalisessa mielessä irrationaalinen - aspekti, joka tekee avioehdosta pidättäytymisestä ja romanttiseen liittoon päätä pahkaa heittäytymisestä kauniin ja arvokkaan teon. Tavallaan teon arvon tulisi minusta olla esteettinen itseisarvo, ei instrumentaalinen välinearvo.

Epärehellisesti? Ehkä et vain ymmärrä mitä yritän sanoa, tai sitten mun olisi pitänyt käydä muutama nettiargumentaatiotunti jossain? Minulle täysi rationaalisuus on jotain, mistä järkeni, tunteeni ja intuitioni ovat yhtä mieltä. Tämä avioehtoasia on yksi sellainen. Minua ei kiinnosta taivuttaa ketään muuta "puolelleni" tässä asiassa, minulle sopii hyvin, että muut tekevät juuri niin kuin lystäävät. Minulle riittää, että yksi oman elämäni suurimmista päätöksistä, tuo puolisoon sitoutuminen, menee omalla kohdallani niin, että voin koko olemuksellani seisoa sen takana. Minusta tuntuu tältä ja minä uskon ja haluan näin on minun perusteluni tässä asiassa, eikä sen ole tarkoitus vakuuttaa ketään muuta.

Olenkin idealisti ja varmaan monen mielestä typerä sellainen. Haluan säilyttää jonkun tietyn aitouden ja puhtauden minulle tärkeissä asioissa kuten rakkaudessa. Minua rakkaudeltani suojaamaan tai sitä minun silmissäni halventamaan en missään tapauksessa halua lakimiestä. Enkä omalla arvomaailmallani varustettuna ihmisenä tule koskaan menemään suohon tämän asian vuoksi, vaikka mitä tapahtuisi, vaikka muiden seikkojen vuoksi niin voisi käydäkin. Minulle raha ei ole, eikä ikinä tule olemaan, tarpeeksi tärkeää, että viitsisin surra sitä tai tapella siitä tai menettää sen vuoksi hitustakaan jostain mitä todella pidän kauniina ja tärkeänä.

Zeb kirjoitti:Minusta tuntuu tältä ja minä uskon ja haluan näin on minun perusteluni tässä asiassa, eikä sen ole tarkoitus vakuuttaa ketään muuta.

Sukunimesikin taitaa vaihtua ensi elokuussa?

Minulla on tyttönimeni lisäksi ollut kaksi muutakin sukunimeä, ja Freudin riemuksi jätin ensimmäisen eroni jälkeen vaihtamatta nimeäni takaisin tyttönimeeni, selityksenä se, etten olisi kuitenkaan saanut aikaiseksi kaikkien muovikorttieni uusimista. (Sinänsä hupaisaa on, että ajokortissani luki tyttönimeni kahdeksan vuotta nimeni vaihtumisen jälkeen, ennen kuin poliisi sattumalta huomasi asian ja vaati uusimaan kortin. Silloin olin kyllä jo eronnut, joten poliisi ehdotti että kortin uusimisen sijaan vaihtaisin nimeni. Uusin kortin.) Tällä kertaa taidan palata juurilleni ja ottaa käyttöön tyttönimeni, Freudin riemuksi.

Geetz kirjoitti:Eli silloin kun ajattelin palkkatyöllä eläväni loppuikäni. Sittemmin avioehto tulikin toisten (suvun) vuoksi kirjoitettua. Ja se oli puolisolle niin itsestään selvyys, ettei asiasta taidettu etukäteen edes jutella.

Eikö kenenkään vanhemmat ole jutelleet avioehdosta kakaroilleen? Meillä se oli sellanen "naikkariin et jumalauta mene ilman sitä ja tätä paperia" -juttu, josta jauhettiin jo rippikouluiässä. Luottoa löytyy.

Mun äiti taitaa olla samalla tapaa vinksahtanut kuin minäkin, joten tällä puolen ei tuollaisia ongelmia. Miehen vanhemmat tietävät naikkarisuunnitelmista, mutta eivät ole myöskään ottaneet missään kohtaa avioehtoasiaa esiin, enkä usko että ottaakaan, vaikka niillä jkv enemmän rahaa onkin kuin mulla. Luulen, että luottavat minuun, ja ovat itsekin aikanaan menneet naikkariin ilman ehtoja.

Enemmän sanomista saattaa tulla siitä, että ollaan mietitty ottaa miehen äidin tyttönimi. Kummankaan mielestä miehen nykyinen sukunimi ei ole kiva. Miehelle ehkä kelpaisi minun, mutta minusta se ei ole koskaan ollut nätti, ja ehkä kuitenkin jostain ihme vanhanaikaisesta irrationaalisesta syystä haluan sukunimen tulevan miehen puolelta. Saas nähdä pökrääkö miehen suku kun kuulee tämän uutisen. Ollaan kuitenkin mietitty, että tämä on meidän elämä, vaikka toki muidenkin tunteet kuuluu ottaa huomioon.