EveryWoman kirjoitti:Mida kirjoitti:No mää ihmettelinki.
Hyvä että pyysit tarkennusta sen sijaan, että olisit vain jäänyt muhimaan väärinkäsityksestä johtuvassa raivossa, kuten jotkut muut täällä tuntuvat toimivan.
Miiissä ihmeen raivossa?
Mää en vaan osannu tarttua asiaan ilman tarkennusta kertakaikkiaan.
Heh. Tosiaan kuulostaa pätevältä, mutta kun vaikka toista kiinnostaisikin, ei se automaattisesti ainakaan meillä tarkoita sitä, että asioista ottaa selvää. Ja jos toinen ei koskaan ilmaise kysymällä olevansa kiinnostunut (kiinnostuneena kuuntelee kyllä aina kun asioita puheeksi ottaa), tuntemus siitä, ettei toista kuitenkaan kiinnosta, alkaa aiheuttaa sellaisia ristiriitatuntemuksia, että avoin tiedotus ei tunnu vastapäässäkään enää mielekkäältä. Enemmänkin epäreilulta taakalta.
Mjoo. No jos sallit, niin kommentoin tätä nyt jotenkin omasta näkökulmastani.
En vähääkään laita pahakseni. Ja heti alkuun todettakoon, että koska lapsi heräsi heti, kun yritin ensimmäistä kertaa vastata ja sitten mieskin jo tuli kotiin, istutin miehen lukemaan tätä, että kertokoon mitä ajattelee. Katsotaan vieläkö muistan kaiken.
Mietin, millaisia kysymysten alalajeja sitä voisikaan olla, jotta aihetta olisi vähän helpompi jäsentää. Jätin tästä pois tutustumiseen liittyvät yleisluontoiset kysymykset, koska oletan teidän tutustuneen toisiinne jo aiemmin.
1. Tenttaamiskysymykset (tärkeitä asioita koskevat kysymykset aiheista, jotka olisi voinut kysymättäkin ottaa puheeksi).
2. Tarkentavat kysymykset (koskevat myös tärkeitä asioita ja ovat suoria, mutta näkökulma on sellainen että toinen ei olisi voinut ottaa niitä puheeksi ilman kysymyksen esittämistä - esim. jollakin tavoin epäselväksi jääneen aiheen tarkentaminen).
3. Keskustelevat kysymykset, esim. Millainen päivä sulla oli tänään?
Onko nyt tosiaan niin, että miehesi ei esitä sinulle minkään lajin kysymyksiä, vai häiritseekö sinua enemmän jonkin tietyn lajin loistaminen poissaolollaan? Entä tiedätkö miehesi mielipiteen siitä, että hänelle (oletan) esitetään tenttaamiskysymyksiä siinä tapauksessa että hän ei itse ota asioitaan puheeksi? Onko miehesi ilmoitus tilanteesta siis se, että hän haluaisi kommunikoida kiinnostustaan vastaavalla tavalla, mutta syystä tai toisesta sitä ei tapahdu?
Oikeastaan ongelma ei ole itse kysymyksissä vaan se kiteytyy paremmin käsiteltäviin aiheisiin. Mies määritteli ne asiat "kevyiksi aiheiksi", missä kommunikaatiossamme ja kyselyissä ei ole juurikaan rutisemista. Esimerkiksi mitä tarttis kaupasta ja onko poika monta kertaa kakannut tänään ja mitäs tehtäs illalla jne. Sellaista käytännön arkitasolla pysyvää keskustelua.
Sen sijaan jos pyrin viemään millä tavalla tahansa keskustelua syvällisempiin aiheisiin, miehen osallistuminen muuttuu täysin. Hän siirtyy "kattava minimivastaus"-linjalle. Eli kuuntelee tarkkaavaisesti mitä minulla on sanottavana ja jos kysyn jotain, vastaa kattavasti kysyttyyn kysymykseen. Siinä kaikki. Vastauksia saa kyllä niin paljon kuin jaksaa kysyä ja hänet on mahdollista saada kysymään itsekin jotain, kun itse esimerkiksi kysyy, että eikö sua kiinnosta tietää mitä mä tästä ajattelen. Tällöin toisinaan käy kuten rinnalla käydyn keskustelun esimerkissä, että hän ennakoi motiivit ja tekee kysymyksen. Toisinaan vastaa, että kiinnostaa. Kattavia minimivastauksia, mutta ei muuta. Jos haluan tietää, olen pakotettu tenttaamaan. Ja näissä asioissa hän ei siis koskaan kysy minulta mitään, joten jos haluan hänelle jakaa omat ajatukseni, minun pitää joko kysymällä selvittää mistä hän haluaisi tietää tai arvata ja olettaa tai kertoa ihan omasta näkökulmastani vain niitä asioita, jotka koen hänenkin kannaltaan olennaisiksi.
Erityisen rankkaa se on, kun kaikkia parisuhteen toimimisen, parantamisen ja tilanteiden selvityksen koskevat asiat ja niiden käsittely ja keskusteluiden toteutus, ehdotukset, kaikki on käytännössä minun vastuullani. Mies vain vastaa kun kysytään. Se on tähän asti ollut hänen panoksensa asiaan.
Voisin ehkä verrata sitä laivan "ajamiseen". Minä määrään mitä tehdään. Mies tekee ja auttaa, jos pyydän ja käsken. Muun aikaa on tekemättä mitään laivaan liittyvien asioiden suhteen. Minun pitää tämän lisäksi arvioida myös se, mikä on hänelle liikaa hommaa annettavaksi laivajutuissa tai liian vähän pyydettäväksi. Minun pitää huolehtia hänen hyvinvoinnistaan laiva-asioiden suhteen omani lisäksi. Hän ei tee mitään hommia oma-aloitteisesti helpottaakseen taakkaani edes joskus. Ei kysy, tarvisiko jotain tehdä, ei koskaan kieltäydy pyydetyistä hommista vedoten jaksamiseensa. Vastuu laivan ohjailusta ja kunnossapidosta on minulla. Vaikka olen häneltä suoraan pyytänyt oma-aloitteista auttamista laivajuttujen suhteen ja hän on käsi sydämellä vannonut auttavansa, mitään ei tapahdu. Apua ei tule. Ei seuraavana päivänä, ei seuraavalla viikolla, ei kuukauden sisälläkään, jolloin en enää kestä ja otan asian uudelleen puheeksi. Laivaa en varoitukseksikaan uskalla jättää vaalimatta, ettei se pirstoudu ajaessaan karille.
Sellaista se on ollut viime päiviin asti. Ja mitä tulee miehen kantaan, häntä ei ole ollenkaan tenttaamiseni haitannut (pääseehän siten tavattoman helpolla ja kun aina on ollut vain matkustajana edelliset suhteet mukaanlukien...). Ja ennen kuin olen asiaa ottanut puheeksi, hän ei ole koskaan edes ajatellut, että asiaa tarvitsisi hoitaa toisin (itse kertoi näin tänään). Sen sijaan nyt kun kerroin tulevaisuudenvisiona, että tämä laiva menee karille sitten kun en jaksa sitä enää yksin ohjata ja huolehtia sen huollosta, hän on alkanut ajatella asiaa ja on nykyään ennemmin sitä mieltä, että hänen olisi tärkeää osallistua aktiivisemmin. Teoriatasolla on ymmärtänyt jo aiemmin, että mitä häneltä haluaisin, mutta asian tärkeys ja menetettävissä olevien asioiden suuruus alkaa hahmottua vasta nyt, joten luultavasti asia vihdoin kohoaa prioriteettilistallaan arkipäivän käytännön asioiden sekaan vähintäänkin ja alkaa näkyä käytännössä.
Sitäkin ehkä kannattaisi varmuuden vuoksi miettiä, minkä verran olet itse taipuvainen kokemaan (mahdollisesti jopa ilman syytä), ettei toista kiinnosta. Jos itse kyselet mieheltä kovin paljon kaikenlaista jatkuvasti, tilanne voi vaikuttaa epätasapainoiselta vaikka hän silloin tällöin jotain kyselisi sinultakin. Ja jos kerrot asioistasi jatkuvasti niin paljon, että hän hukkuu kertomusten alle, hän ei välttämättä ole niin taipuvainen varta vasten kysymään lisää. Onko hän sinua enemmän tekemisissä ihmisten kanssa? Voihan olla, että sinulla on meneillään laajamittaisempi sosiaalinen tyhjiö, jolloin parisuhdetta koskevat kommunikointiresurssisi ovat väistämättäkin eri mittakaavassa kuin hänen. Mitä ikinä selittäviä tekijöitä löydättekään, voisi olla hyödyllistä pyrkiä sulkemaan ne mielessään tilanteen ulkopuolelle ja miettiä sitten, tuntuuko edelleen siltä etteivät asiasi kiinnosta miestäsi. Nuo muut tekijät eivät suinkaan välttämättä selitä koko tilannetta, mutta niitä karsimalla tilanteesta voi tulla helpommin hallittava.
Kun mies osallistuu riittävän aktiivisesti arkipäivän asioihin myös kysymyksin, ero syvempien aiheiden käsittelyn passiivisuuteen konkretisoituu hurjasti. Kun hän ei aktiivisesti osoita halua keskustella tai ottaa osaa parisuhteen huollollisten asioiden pohdintaan tai muihinkaan isompiin painavampiin hankalampiin monimutkaisempiin asioihin, siitä väkisinkin näkyy viesti "ei kiinnosta". Tokihan taustalla on ollut muitakin vaikuttavia syitä, joita en ole osannut arvata itse ja jotka ovat olleet loogisia ja ymmärrettäviä, mutta mies vihdoin myönsi eilen, että tavallaan siellä on ollut kiinnostumattomuuttakin, vaikkei hän sitä ole ennen tajunnut. Käsittääkseni nimenomaan sen luonteista, että eihän hänen ole tarvinnut olla aktiivisesti kiinnostunut, kun minä olen kummankin puolesta tehnyt kuitenkin käytännön työt. Häntä ei ole riittävästi kiinnostanut yrittää. (Ja voi taivas, että tuntui hyvältä kun mies hoksasi tämän asian. En ole siis itse ollut totaalisen hukassa monessa eri tilanteessa ja yhteydessä syntyneessä tulkinnassani. Näenhän minä tuosta miehestä päältä senkin, jos sillä painaa jokin mieltä.)
Sen verran olemme nyt yhdessä miettineet, että kumpikin on samaa mieltä siitä, että hänen aktiivinen panoksensa on ollut äärimmäisen pieni. Esimerkiksi kumpikaan ei muistanut että hän olisi koskaan kysynyt jotain kysymystäni häneltä takaisin minulle kohdistuen itseeni. Ei kertaakaan (siis jos jätetään se alun aktiivinen tutustumisvaihe huomiotta). Hän myöntää ilmiön olemassaolon täysin ja pitää aiemmin ilmaisemaa käsitystäni asioista todenmukaisena (toki luetutan tämänkin vielä, ettei nyt ala mennä pieleen).
Niin kauan kun emme ole löytäneet suhteessamme pysyviä ratkaisuja, joilla kumpikin pysyy niiden asioiden suhteen tyytyväisenä, näitä asioita tarvitsee käydä läpi ja tämä vastuun epätasajako korostuu aina, kun jokin ongelmakohta tai tarve nousee pinnalle.
Mutta viime kuukausien aikana tuo kiinnostuksettomuus on ollut kovasti pinnalla ja se on vähentänyt haluani jakaa omaa elämääni aktiivisesti miehelle. Lienen ollut äänessä vähemmän kuin aiemmin, koska motivaatio ja jaksaminen siihen on alkanut käydä vähiin. Itselläni se on vakavampien asioiden lisäksi tuntunut myös arkiasioista juttelussa. En ole ihan varma kyllä miten paljon se on käytännössä näkynyt, sillä jo haluttomuuteni kertoa ajatuksistani on johtanut entistä aktiivisempaan yritykseen saada villakoiran ydin selvitettyä. On syntynyt tunne, että karille ajamisen vaara on koko ajan enemmän läsnä, enkä ole ollenkaan valmis luopumaan tästä laivasta, jossa on potentiaalia saada homma toimimaan ja muutenkin paljon hyvää.
Ja tästäpä pääsee tarkastelemaan sitä, että parisuhde vaatii toimiakseen työtä. Joskus vain työn toteuttamiseen vaaditaan seikkaperäinen luento siitä, mikä kaikki sisältyy tähän työhön, että molemmille osapuolille valkenee, että "jotain tarttis tehdä" ei vain riitä.
Luento? Eikö mieluummin keskustelu? Interaktiivisessa keskustelussa hahmotettujen ongelmien ratkaisemiseen ollaan yleensä huomattavasti sitoutuneempia kuin sellaisten, jotka toinen vain luennoimalla ilmoittaa toiselle. Sanoit kuitenkin, että miehesi löytää kysymyksiisi hyviä vastauksia. Luulisi keskustelunkin olevan silloin ihan mahdollista.
No, riippuu ihan millaisen kokee keskusteluksi ja kuinka paljon vaivaa kannattaa yksipuolisesti nähdä keskustelun ylläpitoon. Kun toinen ei anna panostaan keskusteluun muuta kuin puristamalla, se että tuon oman näkemykseni asiasta esille muodostuu automaattisesti enemmän luennoinniksi kuin keskusteluksi. Miehellä on aina lupa, mahdollisuus ja oikeus keskeyttää, kertoa omia ajatuksiaan, kysyä tarkennusta, osallistua. On aivan hänestä kiinni käyttääkö hän näitä optioita. Luento koski tässä lähinnä sitä osuutta, että miten minä asian koen, mitä minä jaksan ja miten käy kun en enää tätä menoa jaksa. Ja koska miehellä ei ole ollut antaa uusia ajatuksia keskusteluun, koska hän ei koskaan ole asiaa ajatellut, olisi ollut ajan ja vaivan tuhlausta laittaa hänet keksimään itse sellaista, jonka voin paljon vähemmällä vaivalla kertoa vain itse. Mitään takuita ei edes olisi ollut, että hän olisi tätä pyörää keksinyt ollenkaan ja keksimisprosessin ylläpito olisi vaatinut myös minun voimavarojani kohtuuttomasti yksinkertaisempaan vaihtoehtoon nähden. Sen sijaan uskon, että kun hän vihdoin käsittää kunnolla tämän asian myös minun kannaltani, hänellä on aivan riittävä motivaatio pyrkiä aktiivisesti auttamaan (jos siis itse koko homman tavoite on hänestä tärkeä, onneksi on). Toki otan myös hänen näkökulmansa asiaan huomioon, kuuntelen jos hän jotain haluaa sanoa ja kysyn kaikesta siistä, minkä vain suinkin itse älyän, että minun olisi oleellista tietää (vaatii kyllä ihan hurjaa päättelykykyä välillä).
Onneksi mies ei käsitä asiaa saneluna ja pakotuksena. Jos hän niin kokisi sittenkin kun ymmärtäisi koko kuvion, ei tämän suhteen jatkamisessa lienisi mieltä. Kyse kun on siitä, miten tämä yhteinen hiili saadaan säilymään hengissä.
Tunnistan muuten itsessänikin joitakin sellaisia piirteitä, joita miehessäsi kuvaat. On tilanteita, joissa menen sanattomaksi vaikka toinen ystävällisesti ja hyväntahtoisesti kysyy jotakin. Esimerkiksi kun olen harmistunut ja eräällä avuttomalla tavalla allapäin. Näennäinen, eniten pinnalla oleva syy tähän voi olla joku aivan naurettava, jota en edes viitsi ilmoittaa kun toinen kysyy mikä harmittaa. Todellista syytä en välttämättä osaa pukea sanoiksi. Kun jään miettimään, mitä oikein vastaisin, hiljaisuutta voi kestää hyvinkin kauan. Jos toinen alkaa silloin tivata ja painostaa minulta välitöntä kommenttia, saatan ahdistua tilanteesta niin paljon, että menen palasiksi ja koko päivä tai ainakin monta seuraavaa tuntia on pilalla. Tämän lisäksi varmasti muunkinlaisia psyykkisiä mekanismeja voisi löytyä, jotka selittäisivät miehesi puhumattomuutta. Minun osaltani tuossa tilanteessa toimii parhaiten se, että minut vain otetaan syliin (osoitetaan että olen mykkänäkin hyväksytty ja rakastettu) ja unohdetaan mielentilan syytä koskevat tiedustelut. Hetken kuluttua minussa aukeaa eräänlainen lukko, ja alan haluta ihan oma-aloitteisesti purkaa tilaani ja sen syitä.
Olet varmaan puolisollesi kertonut, että tällaisessa tilanteessa paras tapa toimia on tämä? (En voi käsittää jos et ole, mitä sinua yhtään tunnen.)
Mies ei ole antanut mitään ohjetta siitä, miten hän haluaisi itseensä suhtauduttavan, eikä ruoja kommentoinut koko tätä osuutta mitenkään kun nyt aiemmin luki keskustelun. Kuules ukko, alas miettiä asiaa viimestäs ny ku luet tän kuitenki. Mää haluaisin tiätää miten on ja mitä mun olis paras sellasessa tilanteessa tehdä!
Luulisin ainakin, että osaltaan ongelmaa selittää kattava minimivastaus-syndrooma. Eli vastaa vain tasan siihen mitä kysyn. Etenkin kun hän on sanonut, että mykkäilee lähinnä siksi, ettei pidä asiaa niin tärkeänä, että minullekin pitäisi kertoa. Olen yrittänyt perustella kertomisen tärkeyttä sillä, että minähän tasan huomaan jos joku painaa ja sitten se vaivaa minuakin, mutta muutosta ei ole ihan vaan sillä tullut. Onko tässä mieheni jokin yllä kuvatun lainen näkökulma vielä mukana, mistä et ole minua informoinut ja mitä en ole aiemmin osannut suoraan kysyä?
Olen kuitenkin todennut, että odottamaan jääminen ei ole toimiva ratkaisu, sillä saan odottaa loppuikäni, yritti halia tai ei. Nykyään jos mykkyys miehen yllättää, kysyn, että aikooko hän vastata/jatkaa asian käsittelyä vielä ja tähän saan vastauksen, joka taas helpottaa oloani siten, ettei tarvitse elää epätietoisuudessa, että palataanko asiaan koskaan.
Itse asiassa minusta tuntuu, että kuvailet enemmänkin minun toimintatapojani vastaavissa tilanteissa sillä erotuksella, että minulta ei kysytä onko jokin hullusti, mikä on tai pyritä muulla tavalla osoittamaan, että paha mieli on huomattu ja olisi kiinnostusta ja/tai halua auttaa. Halaaminen on tähän asti ollut ihan turha toivo. Jos pahastuminen on ollut aiheesta, joka parisuhteen kannalta vaatii käsittelyä, minun on sitten vaikeimman kautta aina ollut pakko lähteä ottamaan se puheeksi (rauhoittua itse ilman lohdutusta ja lähteä keskustelemaan, vaikka tuntuu, että toista ei edes kiinnosta ja samalla niellä kiukku kiinnostamattomuudenosoituksista. Läheskään aina en ole parhaaseen suoritukseen yltänyt, joskin hirmu harvoin sitten kuitenkaan olen raivonnut tai satuttanut.) Mielestäni olen useamman kerran kertonut miten haluaisin, että minua kohdeltaisiin näissä tilanteissa (vai onko se jäänyt enemmänkin siinä tunnekuohussa epäselväksi rivienväli/vihjailukamaksi?)
Sama ongelma taustalla. Eri yhteys, jossa se ilmenee. Sama pahoinvointi ja voimavarat, joita se kuluttaa.
Eli tilanne on se, että jos parisuhteen hyvinvointiin tarvittavan työn määrä on vaikkapa 10, mies hoitaa siitä 2 pinnan verran ja nainen 8, eivätkä naisen resurssit riitä lopunikää niin ison vastuun kantamiseen tässä asiassa, tarvitaan muutos, jotta parisuhde pysyisi kasassa.
Ymmärrän tämän, mutta jonkinlaista vastuunjakoakin kannattaa harjoittaa, samoin kuin vaikkapa kotitöissä. Se, joka pitää enemmän imuroimisesta tai osaa imuroida paremmin, voi hyvin imuroida enemmän, jos vastavuoroisesti toinen vaikka kastelee kukkia useammin. Keksitkö jonkin alueen parisuhteessanne, jossa vastuuta olisi selvästi enemmän miehelläsi? Vaikka kaikilla alueilla pitkällä tähtäimellä kannattaakin uskoakseni
pyrkiä tasapainoon, epätasaisesti jakautuneen vastuun lähtökohta ei välttämättä ole tuhoisa jos jonkinlainen tasapaino kuitenkin toteutuu suuremmassa mittakaavassa.
Itse asiassa vastuunjakokysymystä tuli vähän käsiteltyä aiemmin. Minua ei häiritse juurikaan se, jos mies hoitaa suhteessa raha-asiat ja käytännön juoksevien virallisten asioiden hoidon samalla, kun itse hoidan lasten kasvatukseen liittyvien asioiden ja parisuhdejuttujen mietinnän ja tarvittavien uusien näkökulmien ja tiedon etsinnän, kunhan se kommunikaatio pelaa, että molemmilla on riittävä vähimmäistieto kaikista näistä asioista.
Sen sijaan kommunikoinnin sujumisen vastuu (vaikkakin vain syvällisemmissä asioissa) ei voi pelkästään olla toisella ainakaan niin, ettei siihen koskaan saa helpotusta. Sitä on lähes mahdoton kompensoida millään muulla osa-alueella niin, että päästäisiin tasapainoon. Se on niiiin kuluttavaa hoitaa yksin.
Vaikka ongelma kärjistyy minun hoidettavieni asioiden puolella niiden syvemmän luonteen takia, se hankaloittaa myös kevyempiä käytännön juttuja, jotka mies hoitaa. Koska miehen hoitamat asiat eivät juurikaan kiinnosta minua, enkä siis tule itse aina tajunneeksi mitä minun olisi hyvä niistä tietää, en vain saa tietää niitä, koska mies ei tajua kertoa itse. Saattaa esimerkiksi mykkähuolehtia raha-asioita kotona niin, että tajuan, että jokin on vialla ja siltikään hän ei koe, että minun kanssani olisi hyvä asiaa käsitellä, jos en ala tarmokkaasti tonkia ja näissä asioissa en kerta kaikkiaan osaa kysyä oikeita kysymyksiä. Vaikka hän käytännössä hoitaakin talouspuolen, rahatilanne vaikuttaa minunkin elämääni, joten minun olisi hyvä tietää jos jotain oleellista tapahtuu. Ei ole tuntunut toimivan käytännössä.
Helpompaa on, jos osapuolilla on lähestulkoon kokonaan yhteisiä kiinnostuksenaiheita, jotka automaattisesti virittävät keskustelua, jakamista jne. Silloin tarvittavan työn määräkin voi olla pienempi. Näin ainakin kuvittelisin. Tosin kyvyttömyys kysyä mitään voi senkin teloa.
Mitenkäs muuten miehesi toimii kavereidensa kanssa? Onko hän heidän suhteensa yhtä "passiivisen kiinnostunut" ja kyvytön kysymään mitään kuin sinunkin?
Mieheltä tätä itseltään kysyin ja hänkin sen totesi, että kavereiden kanssa pysytellään niissä helpommissa kevyemmissä aiheissa, joissa kommunikaatio-ongelmat ovat paljon pienemmät. Näin oli silloin, kun oli heidän kanssaan tiiviisti tekemisissä, näin on yhä, kun yhteydenpito on välimatkan takia harvaa.