Reportaaseja uudenvuodenyöstä alkaen
Lähetetty: 01.01.2008 20:43
Hitot minä mihinkään Kitinästä lähde, vaikka elämän hankkisinkin. Mihin minä silloin siitä elämästäni raportoisin, kysyn vaan? Niinpä teinkin sellaisen uudenvuodenlupauksen, että pysyn täällä vaikka väkisin. Joten asiaan:
Aloitin iltani kuuden maissa syömällä kahvilassa pienen päivällisen. Muut paikallaolijat tunnistin humanisteiksi, sillä ainakin naapuripöydässä keskusteltiin utopian määritelmästä, ja porukan naispuolinen jäsen näytti aivan nuorelta Tuutikilta.
Toisessa pöydässä istui humanistiperhe, jonka kolmas jäsen oli noin viisivuotias humanistipoika. Poika seikkaili heidän pöytänsä läheisyydessä, ja koska hän sillä hetkellä oli kahvilan mielenkiintoisin henkilö, vilkuilin häntä enemmänkin. Yllättäen poika katsoi suoraan minuun ja hymyili hurmaavasti, ja huomasin hymyileväni takaisin jo ennen kuin olin ehtinyt arvioida, olisiko kyseessä seikkailijan villitseminen. Tietenkin oli. Sankari lähti hiippailemaan minua kohti pöytien takana, ja sijoittautui erään pöydän alle vakoilemaan minua. Aikani leikin, etten huomannut, mutta lopulta kumarruin sen verran, että katsekontakti oli mahdollinen. Meillä oli tuijotuskilpailu, jonka minä päätin hävitä, minkä jälkeen sankari palasi voittajana takaisin kotisatamaan äitinsä ja isänsä seuraan.
Kolmanteen pöytään tuli jossain vaiheessa iäkkäämpi valtion virkamieheltä näyttänyt mieshenkilö. Hän asetteli käsineensä ja lehtensä pöytään niin, että näytti hänen olleen aikeissa istuutua katsomaan ikkunasta ulos. Sitten hän meni hakemaan kahvinsa, ja takaisin tullessaan hän jostain syystä olikin päättänyt istua juuri toisinpäin kuin aluksi oli suunnitellut, ja ilmeisesti katsoa ikkunan sijasta kahvilassaolijoita. Niinpä hän sijoitteli tavaransa pöydälle uudestaan, peilikuvamaisesti verrattuna alkuperäiseen hankkeeseen. Nyt se oli kuitenkin hieman hankalampaa, koska pöydällä oli myös tarjotin. Lehtensä luettuaan mies vääntäytyi hankalannäköiseen asentoon, nähdäkseen ikkunasta ulos.
Toiseen vieruspöytään ilmestyi puolestaan kolmen somalimiehen porukka. He puhuivat selkeästi kovemmalla äänellä kuin muut kahvilassaolijat, mikä ilahdutti minua, sillä se loi tunnelmaa koko paikkaan, vaikka en ymmärtänytkään puheestaan yhtään mitään. Uskon, että keskustelu oli mielenkiintoinen, sen verran kiivassanainen se oli.
Kahvilan suljettua ovensa minun täytyi jatkaa matkaa baariin, odottamaan lopullisen määränpääni aukeamista. Siellä kerkesin lukea sekä yhden iltapäivälehden että kaksi vanhaa HBL:lää ja säikkyä, että pari paikalla ollutta halpoihin miestenpukuihin ja muotoiltuun parransänkeen pukeutunutta viinasieppoa olisivat olleet paikalla odottamassa saman paikan aukeamista kuin minäkin. Se sai minut jopa harkitsemaan kotiutumista ennen aikojaan, mutta onneksi pelkoni osoittautui turhaksi. Olivatkin menossa naapuripaikkaan, jonne oli pitkääkin pidempi jono, kun taas minun paikkani ulkopuolella odotteli vain parisenkymmentä henkilöä, eikä kenelläkään ollut päällään mitään silmiäni häiritsevää. Näytti siltä, että arvaukseni oli osunut oikeaan, ja että kyseiseen paikkaan saattoi tulla pukeutuneena ihan miten tahansa, kunhan vain oli tyylikäs, kukin omalla tavallaan. Ja tarpeeksi kalliit, tai sitten suoraan pakasta vedetyt, vähän halvemmat kengät.
Tilaisuus oli vaikuttava, vaikka heti huomasikin, että Suomi on liian pieni maa tuollaiselle. Ei liene sattumaa, että paikalla kuuli aika vähän suomea, muita kieliä sitten senkin edestä. Pöytäseurakseni sain aluksi porukan vietnamilaisia ja toisen porukan turkkilaisia. Keskustelua olisi kieltämättä ollut vaikea seurata, koska molemmat porukat puhuivat omiensa kanssa omia kieliään, mutta onneksi he ristiin puhuessaan puhuivat suomea. Erityisesti vietnamilaistyttöjen asukokonaisuudet tekivät vaikutuksen, he toivat mieleen teatteriseurueen, joka suoritti performanssia yleisön seassa, ilman että yleisö tajusi olevansa yleisöä.
Myöhemmin pöytään ilmestyi myös yksi kotimainen känniääliö, joka päätti sotkea pöydän laseja kaatelemalla, ja poistui sen jälkeen paikalta. Yksi vietnamilaispojista siivosi pöydän vaivihkaa, ja kaikki olivat kuin mitään ei olisi tapahtunut. Minulle tuli kyllä mieleen, että haluan lisää pakolaisia ja muita maahanmuuttajia Suomeen, ja känniääliöt voisi karkoittaa jonnekin mahdollisimman kauas pois, vaikka aurinkoon.
Lisäksi pöydässä aikaansa vietti välillä myös kaksi kotimaista pariskuntaa, joilla ei ollut pienintäkään tarvetta piilotella aineidenkäyttöään. Heidän vanavedessään kulki brittidiileri, joka ainakin minun silmin katsottuna vain teeskenteli olevansa itsekin aineissa. Pariskunnista molemmilla näytti olevan ongelmia miespuolisten osapuolten uskollisuustaipumustenkin suhteen, ja naispuolisista osapuolista toinen selvästikin tiedosti tilanteen, toinen ei. Jälkimmäinen tapaus herätti minussa sen verran myötätuntoa, että päädyin ääneen ihailemaan hänen kenkiään. Elämä on, joillekin enemmän kuin muille.
Kaksi tapausta oli kuitenkin ylitse muiden, naisia, joita ei voi kuin ihailla. Ensimmäinen heistä oli hyvin runsailla muodoilla varustettu kaunotar, joka oli pukeutunut valko-vaaleanpunaiseen ihonmyötäiseen asukokonaisuuteen, jolla oli sanoma. Se suorastaan huusi, että "minua on Paljon, ettekä te voi sille mitään!". Toinen puolestaan oli myös hyvin runsas musta nainen, joka oli pukeutunut klassiseen pumpulinpoimijan mekkoon ja mustiin housuihin, ja joka tanssi imitoiden striptease-esitystä, johon ei sisältynyt vaatteiden riisumista. Puvun viesti oli hyvin samankaltainen kuin edellämainitunkin, "olen Musta, ettekä te voi sille mitään!"
Alkomahoolikin herätti taas uusia ajatuksia, lähinnä kai koska en juonut kovin paljoa. Koska suosikkiani, Camparia appelsiinimehulla, ei appelsiinimehun puutteen takia ollut tarjolla, päädyin juomaan nimeltä "keksi jotain". Valitettavasti kyseiseen juomaan baarimikon mielestä kuului taiteellisen ulkoasun ja erinomaisen maun lisäksi runsaasti alkomahoolia ja kaksi pilliä, joten sitä ei voinut juoda paljoa. Niinpä päädyinkin kotimatkalle hyvissä ajoin, vältin taksijonot ja pöytäni valloittaneet känniääliöt.
Taksimatka puolestaan, joo. Alkajaisiksi taksikuski totesi, että minulle taisi riittää. Minä siihen, että minulle on opetettu, että juhlista poistutaan kun ne ovat parhaimmillaan. Sen jälkeen vaikenin ja uppouduin omiin ajatuksiini, kunnes taksikuski loppumatkasta alkoi taas horista jotain, jota en oikeastaan edes kuunnellut. Niinpä en tajunnutkaan, mitä hän oikeastaan sanoi, ennen kuin tänään. Ja suutuin.
Mukelolle päätin teroittaa heti tänään, ettei hänestä isona todellakaan tule taksikuskia, tai jos tulee, niin ei ainakaan haikalaa. Ehdotin, että hän voisi ryhtyä maailmanjohtajaksi, joka kieltää miehiltä selvinpäinolon juopuneiden naisten seurassa, mutta toisaalta ideasta löytyi niin paljon puutteitakin, että se oli pakko hylätä heti. Seuraavaksi vaihtoehdoksi keksin alkomahoolin kieltämisen naisilta, mutta noin tasa-arvon nimissä siinäkin on kieltämättä ongelmansa. Surullista vain on, ettei ongelma oikeasti liity alkomahooliin mitenkään, viina on näissä tapauksissa vain keino poistaa valtapeli, eikä mikään perussyy yhtään millekään.
Tämä päivä kuitenkin alkoi hyvin. Tajusin yllättäen, että tiedän, miltä tuntuisi hypätä lentokoneesta ilman laskuvarjoa, ja että siitäkin voisi kirjoittaa kirjan. Ideavarastoni sai oivan lisän.
Aloitin iltani kuuden maissa syömällä kahvilassa pienen päivällisen. Muut paikallaolijat tunnistin humanisteiksi, sillä ainakin naapuripöydässä keskusteltiin utopian määritelmästä, ja porukan naispuolinen jäsen näytti aivan nuorelta Tuutikilta.
Toisessa pöydässä istui humanistiperhe, jonka kolmas jäsen oli noin viisivuotias humanistipoika. Poika seikkaili heidän pöytänsä läheisyydessä, ja koska hän sillä hetkellä oli kahvilan mielenkiintoisin henkilö, vilkuilin häntä enemmänkin. Yllättäen poika katsoi suoraan minuun ja hymyili hurmaavasti, ja huomasin hymyileväni takaisin jo ennen kuin olin ehtinyt arvioida, olisiko kyseessä seikkailijan villitseminen. Tietenkin oli. Sankari lähti hiippailemaan minua kohti pöytien takana, ja sijoittautui erään pöydän alle vakoilemaan minua. Aikani leikin, etten huomannut, mutta lopulta kumarruin sen verran, että katsekontakti oli mahdollinen. Meillä oli tuijotuskilpailu, jonka minä päätin hävitä, minkä jälkeen sankari palasi voittajana takaisin kotisatamaan äitinsä ja isänsä seuraan.
Kolmanteen pöytään tuli jossain vaiheessa iäkkäämpi valtion virkamieheltä näyttänyt mieshenkilö. Hän asetteli käsineensä ja lehtensä pöytään niin, että näytti hänen olleen aikeissa istuutua katsomaan ikkunasta ulos. Sitten hän meni hakemaan kahvinsa, ja takaisin tullessaan hän jostain syystä olikin päättänyt istua juuri toisinpäin kuin aluksi oli suunnitellut, ja ilmeisesti katsoa ikkunan sijasta kahvilassaolijoita. Niinpä hän sijoitteli tavaransa pöydälle uudestaan, peilikuvamaisesti verrattuna alkuperäiseen hankkeeseen. Nyt se oli kuitenkin hieman hankalampaa, koska pöydällä oli myös tarjotin. Lehtensä luettuaan mies vääntäytyi hankalannäköiseen asentoon, nähdäkseen ikkunasta ulos.
Toiseen vieruspöytään ilmestyi puolestaan kolmen somalimiehen porukka. He puhuivat selkeästi kovemmalla äänellä kuin muut kahvilassaolijat, mikä ilahdutti minua, sillä se loi tunnelmaa koko paikkaan, vaikka en ymmärtänytkään puheestaan yhtään mitään. Uskon, että keskustelu oli mielenkiintoinen, sen verran kiivassanainen se oli.
Kahvilan suljettua ovensa minun täytyi jatkaa matkaa baariin, odottamaan lopullisen määränpääni aukeamista. Siellä kerkesin lukea sekä yhden iltapäivälehden että kaksi vanhaa HBL:lää ja säikkyä, että pari paikalla ollutta halpoihin miestenpukuihin ja muotoiltuun parransänkeen pukeutunutta viinasieppoa olisivat olleet paikalla odottamassa saman paikan aukeamista kuin minäkin. Se sai minut jopa harkitsemaan kotiutumista ennen aikojaan, mutta onneksi pelkoni osoittautui turhaksi. Olivatkin menossa naapuripaikkaan, jonne oli pitkääkin pidempi jono, kun taas minun paikkani ulkopuolella odotteli vain parisenkymmentä henkilöä, eikä kenelläkään ollut päällään mitään silmiäni häiritsevää. Näytti siltä, että arvaukseni oli osunut oikeaan, ja että kyseiseen paikkaan saattoi tulla pukeutuneena ihan miten tahansa, kunhan vain oli tyylikäs, kukin omalla tavallaan. Ja tarpeeksi kalliit, tai sitten suoraan pakasta vedetyt, vähän halvemmat kengät.
Tilaisuus oli vaikuttava, vaikka heti huomasikin, että Suomi on liian pieni maa tuollaiselle. Ei liene sattumaa, että paikalla kuuli aika vähän suomea, muita kieliä sitten senkin edestä. Pöytäseurakseni sain aluksi porukan vietnamilaisia ja toisen porukan turkkilaisia. Keskustelua olisi kieltämättä ollut vaikea seurata, koska molemmat porukat puhuivat omiensa kanssa omia kieliään, mutta onneksi he ristiin puhuessaan puhuivat suomea. Erityisesti vietnamilaistyttöjen asukokonaisuudet tekivät vaikutuksen, he toivat mieleen teatteriseurueen, joka suoritti performanssia yleisön seassa, ilman että yleisö tajusi olevansa yleisöä.
Myöhemmin pöytään ilmestyi myös yksi kotimainen känniääliö, joka päätti sotkea pöydän laseja kaatelemalla, ja poistui sen jälkeen paikalta. Yksi vietnamilaispojista siivosi pöydän vaivihkaa, ja kaikki olivat kuin mitään ei olisi tapahtunut. Minulle tuli kyllä mieleen, että haluan lisää pakolaisia ja muita maahanmuuttajia Suomeen, ja känniääliöt voisi karkoittaa jonnekin mahdollisimman kauas pois, vaikka aurinkoon.
Lisäksi pöydässä aikaansa vietti välillä myös kaksi kotimaista pariskuntaa, joilla ei ollut pienintäkään tarvetta piilotella aineidenkäyttöään. Heidän vanavedessään kulki brittidiileri, joka ainakin minun silmin katsottuna vain teeskenteli olevansa itsekin aineissa. Pariskunnista molemmilla näytti olevan ongelmia miespuolisten osapuolten uskollisuustaipumustenkin suhteen, ja naispuolisista osapuolista toinen selvästikin tiedosti tilanteen, toinen ei. Jälkimmäinen tapaus herätti minussa sen verran myötätuntoa, että päädyin ääneen ihailemaan hänen kenkiään. Elämä on, joillekin enemmän kuin muille.
Kaksi tapausta oli kuitenkin ylitse muiden, naisia, joita ei voi kuin ihailla. Ensimmäinen heistä oli hyvin runsailla muodoilla varustettu kaunotar, joka oli pukeutunut valko-vaaleanpunaiseen ihonmyötäiseen asukokonaisuuteen, jolla oli sanoma. Se suorastaan huusi, että "minua on Paljon, ettekä te voi sille mitään!". Toinen puolestaan oli myös hyvin runsas musta nainen, joka oli pukeutunut klassiseen pumpulinpoimijan mekkoon ja mustiin housuihin, ja joka tanssi imitoiden striptease-esitystä, johon ei sisältynyt vaatteiden riisumista. Puvun viesti oli hyvin samankaltainen kuin edellämainitunkin, "olen Musta, ettekä te voi sille mitään!"
Alkomahoolikin herätti taas uusia ajatuksia, lähinnä kai koska en juonut kovin paljoa. Koska suosikkiani, Camparia appelsiinimehulla, ei appelsiinimehun puutteen takia ollut tarjolla, päädyin juomaan nimeltä "keksi jotain". Valitettavasti kyseiseen juomaan baarimikon mielestä kuului taiteellisen ulkoasun ja erinomaisen maun lisäksi runsaasti alkomahoolia ja kaksi pilliä, joten sitä ei voinut juoda paljoa. Niinpä päädyinkin kotimatkalle hyvissä ajoin, vältin taksijonot ja pöytäni valloittaneet känniääliöt.
Taksimatka puolestaan, joo. Alkajaisiksi taksikuski totesi, että minulle taisi riittää. Minä siihen, että minulle on opetettu, että juhlista poistutaan kun ne ovat parhaimmillaan. Sen jälkeen vaikenin ja uppouduin omiin ajatuksiini, kunnes taksikuski loppumatkasta alkoi taas horista jotain, jota en oikeastaan edes kuunnellut. Niinpä en tajunnutkaan, mitä hän oikeastaan sanoi, ennen kuin tänään. Ja suutuin.
Mukelolle päätin teroittaa heti tänään, ettei hänestä isona todellakaan tule taksikuskia, tai jos tulee, niin ei ainakaan haikalaa. Ehdotin, että hän voisi ryhtyä maailmanjohtajaksi, joka kieltää miehiltä selvinpäinolon juopuneiden naisten seurassa, mutta toisaalta ideasta löytyi niin paljon puutteitakin, että se oli pakko hylätä heti. Seuraavaksi vaihtoehdoksi keksin alkomahoolin kieltämisen naisilta, mutta noin tasa-arvon nimissä siinäkin on kieltämättä ongelmansa. Surullista vain on, ettei ongelma oikeasti liity alkomahooliin mitenkään, viina on näissä tapauksissa vain keino poistaa valtapeli, eikä mikään perussyy yhtään millekään.
Tämä päivä kuitenkin alkoi hyvin. Tajusin yllättäen, että tiedän, miltä tuntuisi hypätä lentokoneesta ilman laskuvarjoa, ja että siitäkin voisi kirjoittaa kirjan. Ideavarastoni sai oivan lisän.