Reportaaseja uudenvuodenyöstä alkaen

[Zeb]

Uudenvuodenyö on liukuva käsite. (Ja koskas se kiinalainen uusi vuosi taas olikaan?)

Liukumarajat ovat ylittyneet.

Milloin?

Veikkaan että ajat sitten.

[prosessi]

Liukumarajat ovat ylittyneet.

Milloin?

Veikkaan että ajat sitten.

Nythän on vielä tammikuukin. Suurpiirteisyys kunniaan!

[Tix]

Montakos reportaasia yhdestä uudenvuodenyöstä oikein voipi tehdä?

Nää kaikki yöt

Otsikko ei ole monikko. Reportaasien tulee siis koskea vain yhtä yötä.

[prosessi]

Montakos reportaasia yhdestä uudenvuodenyöstä oikein voipi tehdä?

Nää kaikki yöt

Otsikko ei ole monikko. Reportaasien tulee siis koskea vain yhtä yötä.

Ei oo enää!

[prosessi]

Ei, ne olivat aivan liian taiteellisia moiseen. Asetelmat olivat suorastaan täydellisiä, varsinkin niissä ruohonleikkuukuvissa. Ne ovat edelleen piirtyneinä verkkokalvoilleni!

Taiteellinen silmäsi on näköjään huomattavasti kehittyneempi kuin mulla. Mun mielestä ne ruohonleikkuukuvat on lähinnä pimeitä. Ilmeisesti mulla on kuitenkin ainakin vähän huumorintajua tai riittävästi hulluutta, koska päätin vielä kuvat nähtyänikin jatkaa tutustumista teosten päätähtiin.

Pimeitä tietenkin, sellaisella pelottavan taiteellisella tavalla. Ja niiden muistelu aiheuttaa edelleen sen luokan naurukohtauksia, että kyyneleet vain valuvat. Mutta se nauru tulee aivan eri paikasta kuin nauru yleensä, jostain niin alkukantaisesta osasta aivoja, ettei siellä edes pitäisi olla mitään naurun elementtejä.

[Zeb]

Pimeitä tietenkin, sellaisella pelottavan taiteellisella tavalla. Ja niiden muistelu aiheuttaa edelleen sen luokan naurukohtauksia, että kyyneleet vain valuvat. Mutta se nauru tulee aivan eri paikasta kuin nauru yleensä, jostain niin alkukantaisesta osasta aivoja, ettei siellä edes pitäisi olla mitään naurun elementtejä.

Alkukantainen on kieltämättä kuvaava sana. Kuvat näyttävät olevan ajalta, jossa ei kai pitäisi edes olla mitään ruohonleikkureita.

[prosessi]

Pimeitä tietenkin, sellaisella pelottavan taiteellisella tavalla. Ja niiden muistelu aiheuttaa edelleen sen luokan naurukohtauksia, että kyyneleet vain valuvat. Mutta se nauru tulee aivan eri paikasta kuin nauru yleensä, jostain niin alkukantaisesta osasta aivoja, ettei siellä edes pitäisi olla mitään naurun elementtejä.

Alkukantainen on kieltämättä kuvaava sana. Kuvat näyttävät olevan ajalta, jossa ei kai pitäisi edes olla mitään ruohonleikkureita.

[prosessi]

No niin, eilisilta kehiin. Kävinpähän minäkin taas kerran stalkkaamassa Keikausta ja hänen kavereitaan. Olin paikalla turhankin hyvissä ajoin, joten lippua ostaessani käyty dialogi saattoi selittyä ehkä ihan sillä, tyttö nimittäin tiedusteli olinko esiintyjä vai yleisöä. Totesin ainakin toivovani, että olen yleisöä. Keikaus ei ollut varannut pöytää, mille löytyikin hyvä selitys hänen tultuaan paikalle, sillä itse asiassa lähes puolet paikallaolijoista olivat Keikauksen kavereita, joten varaaminen olisi voinut olla hieman hankalaa...

Keikaus itse tuli istumaan minun pöytääni ja keräsi sinne muitakin kitinäläisiä, yhden terapeutin ja pisteeksi iin päälle taikurinkin. Taikuri sijoitettiin pöydän päähän niin, että Keikaus istui hänen toisella puolellaan ja minä toisella. Hänellä oli selvästikin jokin ihan oma esityksensä meneillään, sillä hän aloitti keskustelun kysymällä minulta, että pitääkö kännykät laittaa äänettömälle. Arvelin sen kuuluvan asiaan, jolloin hän alkoi kaivaa puvuntakkinsa miljoonasta sisätaskusta kännyköitä toisensa jälkeen esiin ja torppasi niistä osan minulle, tiedustellen josko osaisin laittaa ne äänettömiksi, koska hän itse ei oikein osaa. Taskujen määrä itse asiassa selittikin sen, miksi olin reagoinut hänen takkinsa erinomaiseen leikkaukseen, hänellä oli tietenkin teetetty taikurintakki päällä. Autoin parhaani mukaan, minkä jälkeen häntä alkoi huolestuttaa, josko hän enää koskaan saisi kännyköihin ääntä takaisin. Keikaus nauroi, että nopeastipa minä olin itselleni sihteerinpestin löytänyt.

Taikurilla oli myös omituinen hinku kerätä äänestystä varten jaettuja kyniä pöydältä ja laittaa niitä riviin takkinsa sisätaskuun, ja hän esittelikin minulle hienon kynärivistönsä, joissa sentään oli vain yksi tuolla jaettu kynä. Ongelmaksi muodostui Keikauksen kynä, joka koko ajan meinasi eksyä parempaan talteen, mutta jonka hän aina vähän ajan kuluttua palautti takaisin pöydälle. Lopulta hän tiedusteli kenen kynä se oikein on, ja minä väitin sitä omakseni. Hän kuitenkin paikallisti oman kynäni pöydältä ja katsoi minua hyvin epäluuloisena, sekä väitti ettei minulla missään tapauksessa voi olla kahta kynää.

Myöhemmin kävimme hyvin mielenkiintoisen keskustelun taikurien markkinoinnista ja pakkosyötöstä kansalle stand up -komiikan avulla. Täytyy myöntää, että juoni on ovela, lähes taikuutta. Kävimme myös läpi sen edellisen stalkkaamani esityksen, jossa Keikaus oli mukana, ja yllätyksekseni huomasin minulla olevan näkemyksiä siitä, miten sen olisi voinut organisoida vielä paremmin. Taikuri innostui pohdinnoistani niin paljon, että hän halusi ehdottomasti minun näkevän myös heidän seuraavan esityksensä, joten lupasin mennä katsastamaan senkin.

Myöhemmin taikurin kaveri ilmestyi paikalle, ja kieltäytyi tulemasta istumaan meidän pöytäämme, joten taikuri taipui kinastelun jälkeen siirtymään toiseen pöytään. Koska tuoleja oli vähän, täytyi hänen viedä omansa mennessään, mitä ennen hän hyvin huolissaan tiedusteli, josko minä kuitenkin tarvitsisin kyseistä tuolia. Totesin pärjääväni ihan hyvin yhdelläkin tuolilla, vaikka minulla kaksi kynää olikin...

Myöhemmin paikallistin toisen niistä jo kerran tapaamistani Keikauksen virkamieskavereista. Jos minä silloin edellisellä kerralla innostuin puhumaan hyvin levottomia, niin tämä kerta meni jo liiallisuuksiin. Kyseinen virkamies kun jo edellisellä kerralla pohdiskeli itsekin stand up -uran aloittamista, ja keskustelu jatkui siitä mihin se viimeksi jäi. Sopivasti provosoituna minä jotenkin päädyin esittelemään vatsastapuhujantaitojani, ja hän päätyi siihen lopputulokseen, että minun olisi pitänyt väittää olevani esiintyjä kun sitä alkuillasta kysyttiin. Pohdiskeli vain, että nukkehan minulta puuttui, johon minä totesin, että ainahan sitä voi keskustella kätensä kanssa. Dialogi eteni niin, että kun hän vielä uudelleen vahvisti, että minun pitäisi mennä lavalle, jatkoin lauseen loppuun "ni sä rupeet sit mun käsinukeks, vai?"

Se valtion virkamiehen kasvoilla käväissyt tyrmistynyt "tää ei oo todellista" -ilme olisi ollut ikuistamisen arvoinen. Kuten varmaan myös se omilla kasvoillani käynyt "hups, ei mun tätä ääneen pitäny sanoa" -ilmeeni. Sen jälkeen kyseinen virkamies purskahti aivan hillittömään nauruun, minkä seurauksena hänellä ihan aikuisten oikeesti oli ongelmia pysyä tuolillaan. Mielikuva kieltämättä oli sellainen, että ehkä minun olisi parasta lakata tutustumasta sisälläni asuvaan pieneen homoon. Lopulta hän sai sanottua, että nyt hän ymmärtää miksi Keikaus kutsuu meikäläisiä epäilyttäviksi nettitutuikseen, sillä tällaisia ehdotuksia hän ei ollut ihan heti odottanut kuulevansa minun suustani. Kieltämättä liituraitakotelomekko, musta jakku ja korkeakorkoiset nappikengät taisivat olla melkoisessa kontrastissa juttujeni kanssa. (Varsinkin kun huomaan tässä koko ajan sensuroivani sitä mitä kaikkea oikeasti sanottiin. Minulla taitaa olla aika likainen mieli.)

Satuin lähtemään paikalta samoihin aikoihin kuin se kaveriporukka, johon kyseinen virkamies kuului, ja heidän suunnistaessaan kohti ratikkapysäkkiä yritin minä livahtaa omia polkujani keskustaan. Valtion virkamiehillä näyttäisi kuitenkin olevan silmät selässään, sillä tämä tapaus huomasi yritykseni ja tekikin yllättävän suunnanmuutoksen, arvellen minun reittini olevan hänellekin toimivampi. Keskustelun edetessä taustatietojen uteluun katsoin parhaaksi antaa hyvin kattavan tiivistelmän itsestäni, joka oli jopa lähes totuudenmukainen: olen jokaisen miehen painajainen, edelleen äitiyslomalla oleva yh-äiti ja peräkammarintyttö samassa hahmossa, jonka koko elämä on selvitystilassa. Harmin paikka, mutta elämä on. Virkamiesten säikyttely on yllättävän hauskaa.

[prosessi]

Tästä päivästä tuli sitten mukelon ja minun kaksistaanpäivä, paikalle tultuaan mukelo söi itsensä maitonarkoosiin, jonka seurauksena se ei jaksanut herättyään edes pitää päätään pystyssä. Narkoosinsa ajan minä pohdiskelin elämää, asuntoja, muuttamista ja taikurien käsiä. Kaikilla tapaamillani taikureilla on ollut jollain lailla samankaltaiset kädet, ja kun asiaa tarkemmin mietti, tajusin ettei toisin voisi olla. Taikatemppuja ei voi tehdä ilman hommaan sopivia käsiä.

Mukelon herättyä kunnolla istuskelin olohuoneessa katselemassa sen puuhastelua. Ensin se vieri sohvan luokse ja onnistui jotenkin takertumaan siihen. Vapauduttuaan se hetken päästä jumittui nojatuoliin, sitten jakkaraan ja lopulta samanaikaisesti niihin molempiin. Puoliksi nojatuolin alla se alkoi murista ja yritti purra tuolinjalan poikki päästäkseen vapauteen, mutta hampaattomana homma ei oikein luonnistunut. Puolisen tuntia mukelo yritti itsenäistä vapautumista, mutta sitten sitä alkoi harmittaa niin paljon, että minun oli pakko hakea se pois ja rauhoitella hetkinen. Sylissäni istuessaan se tuijotti ohitseni ja alkoi ensin hymyillä ja sitten nauraa ääneen. Ensin arvelin sen seonneen lopullisesti, mutta huomasinkin tilanteen johtuvan siitä, että se näki oman peilikuvansa ikkunassa. Ilmeisesti sillä on omastakin mielestään iloiset korvat.

Itse puolestani huvittelin keittämällä useampaan otteeseen kahvia ja testailemalla mitä kaikkia mausteita kahviin voi laittaa, niin että se edelleen maistuu hyvältä. Kaikki kokeilemani yhdistelmät toimivat, mutta täpärän voiton herkullisuudessa vei kardemumma - jauhettu unikonsiemen -kombinaatio. Nyt täällä ei ole enää yhtään kahvia jäljellä, joten huomenna täytynee käydä ostoksilla, etten pilaa muiden maanantaiaamua totaalisesti kahvittomuudella.

[Niba]

No niin, eilisilta kehiin. Kävinpähän minäkin taas kerran stalkkaamassa Keikausta ja hänen kavereitaan. Olin paikalla turhankin hyvissä ajoin, joten lippua ostaessani käyty dialogi saattoi selittyä ehkä ihan sillä, tyttö nimittäin tiedusteli olinko esiintyjä vai yleisöä. Totesin ainakin toivovani, että olen yleisöä. Keikaus ei ollut varannut pöytää, mille löytyikin hyvä selitys hänen tultuaan paikalle, sillä itse asiassa lähes puolet paikallaolijoista olivat Keikauksen kavereita, joten varaaminen olisi voinut olla hieman hankalaa...

Keikaus itse tuli istumaan minun pöytääni ja keräsi sinne muitakin kitinäläisiä, yhden terapeutin ja pisteeksi iin päälle taikurinkin. Taikuri sijoitettiin pöydän päähän niin, että Keikaus istui hänen toisella puolellaan ja minä toisella. Hänellä oli selvästikin jokin ihan oma esityksensä meneillään, sillä hän aloitti keskustelun kysymällä minulta, että pitääkö kännykät laittaa äänettömälle. Arvelin sen kuuluvan asiaan, jolloin hän alkoi kaivaa puvuntakkinsa miljoonasta sisätaskusta kännyköitä toisensa jälkeen esiin ja torppasi niistä osan minulle, tiedustellen josko osaisin laittaa ne äänettömiksi, koska hän itse ei oikein osaa. Taskujen määrä itse asiassa selittikin sen, miksi olin reagoinut hänen takkinsa erinomaiseen leikkaukseen, hänellä oli tietenkin teetetty taikurintakki päällä. Autoin parhaani mukaan, minkä jälkeen häntä alkoi huolestuttaa, josko hän enää koskaan saisi kännyköihin ääntä takaisin. Keikaus nauroi, että nopeastipa minä olin itselleni sihteerinpestin löytänyt.

Taikurilla oli myös omituinen hinku kerätä äänestystä varten jaettuja kyniä pöydältä ja laittaa niitä riviin takkinsa sisätaskuun, ja hän esittelikin minulle hienon kynärivistönsä, joissa sentään oli vain yksi tuolla jaettu kynä. Ongelmaksi muodostui Keikauksen kynä, joka koko ajan meinasi eksyä parempaan talteen, mutta jonka hän aina vähän ajan kuluttua palautti takaisin pöydälle. Lopulta hän tiedusteli kenen kynä se oikein on, ja minä väitin sitä omakseni. Hän kuitenkin paikallisti oman kynäni pöydältä ja katsoi minua hyvin epäluuloisena, sekä väitti ettei minulla missään tapauksessa voi olla kahta kynää.

Myöhemmin kävimme hyvin mielenkiintoisen keskustelun taikurien markkinoinnista ja pakkosyötöstä kansalle stand up -komiikan avulla. Täytyy myöntää, että juoni on ovela, lähes taikuutta. Kävimme myös läpi sen edellisen stalkkaamani esityksen, jossa Keikaus oli mukana, ja yllätyksekseni huomasin minulla olevan näkemyksiä siitä, miten sen olisi voinut organisoida vielä paremmin. Taikuri innostui pohdinnoistani niin paljon, että hän halusi ehdottomasti minun näkevän myös heidän seuraavan esityksensä, joten lupasin mennä katsastamaan senkin.

Myöhemmin taikurin kaveri ilmestyi paikalle, ja kieltäytyi tulemasta istumaan meidän pöytäämme, joten taikuri taipui kinastelun jälkeen siirtymään toiseen pöytään. Koska tuoleja oli vähän, täytyi hänen viedä omansa mennessään, mitä ennen hän hyvin huolissaan tiedusteli, josko minä kuitenkin tarvitsisin kyseistä tuolia. Totesin pärjääväni ihan hyvin yhdelläkin tuolilla, vaikka minulla kaksi kynää olikin...

Myöhemmin paikallistin toisen niistä jo kerran tapaamistani Keikauksen virkamieskavereista. Jos minä silloin edellisellä kerralla innostuin puhumaan hyvin levottomia, niin tämä kerta meni jo liiallisuuksiin. Kyseinen virkamies kun jo edellisellä kerralla pohdiskeli itsekin stand up -uran aloittamista, ja keskustelu jatkui siitä mihin se viimeksi jäi. Sopivasti provosoituna minä jotenkin päädyin esittelemään vatsastapuhujantaitojani, ja hän päätyi siihen lopputulokseen, että minun olisi pitänyt väittää olevani esiintyjä kun sitä alkuillasta kysyttiin. Pohdiskeli vain, että nukkehan minulta puuttui, johon minä totesin, että ainahan sitä voi keskustella kätensä kanssa. Dialogi eteni niin, että kun hän vielä uudelleen vahvisti, että minun pitäisi mennä lavalle, jatkoin lauseen loppuun "ni sä rupeet sit mun käsinukeks, vai?"

Se valtion virkamiehen kasvoilla käväissyt tyrmistynyt "tää ei oo todellista" -ilme olisi ollut ikuistamisen arvoinen. Kuten varmaan myös se omilla kasvoillani käynyt "hups, ei mun tätä ääneen pitäny sanoa" -ilmeeni. Sen jälkeen kyseinen virkamies purskahti aivan hillittömään nauruun, minkä seurauksena hänellä ihan aikuisten oikeesti oli ongelmia pysyä tuolillaan. Mielikuva kieltämättä oli sellainen, että ehkä minun olisi parasta lakata tutustumasta sisälläni asuvaan pieneen homoon. Lopulta hän sai sanottua, että nyt hän ymmärtää miksi Keikaus kutsuu meikäläisiä epäilyttäviksi nettitutuikseen, sillä tällaisia ehdotuksia hän ei ollut ihan heti odottanut kuulevansa minun suustani. Kieltämättä liituraitakotelomekko, musta jakku ja korkeakorkoiset nappikengät taisivat olla melkoisessa kontrastissa juttujeni kanssa. (Varsinkin kun huomaan tässä koko ajan sensuroivani sitä mitä kaikkea oikeasti sanottiin. Minulla taitaa olla aika likainen mieli.)

Satuin lähtemään paikalta samoihin aikoihin kuin se kaveriporukka, johon kyseinen virkamies kuului, ja heidän suunnistaessaan kohti ratikkapysäkkiä yritin minä livahtaa omia polkujani keskustaan. Valtion virkamiehillä näyttäisi kuitenkin olevan silmät selässään, sillä tämä tapaus huomasi yritykseni ja tekikin yllättävän suunnanmuutoksen, arvellen minun reittini olevan hänellekin toimivampi. Keskustelun edetessä taustatietojen uteluun katsoin parhaaksi antaa hyvin kattavan tiivistelmän itsestäni, joka oli jopa lähes totuudenmukainen: olen jokaisen miehen painajainen, edelleen äitiyslomalla oleva yh-äiti ja peräkammarintyttö samassa hahmossa, jonka koko elämä on selvitystilassa. Harmin paikka, mutta elämä on. Virkamiesten säikyttely on yllättävän hauskaa.

Onneksi jäin kotiin syömään siskonmakkarakeittoa! (selfmade)
Aika tymää lainata koko kirjoitus, vaikka ei ketään kiksautettukaan.
No mä nautin jännityksestä.

[prosessi]

Aika tymää lainata koko kirjoitus, vaikka ei ketään kiksautettukaan.
No mä nautin jännityksestä.

Mitäs sitten lainasit? Taidat olla aika tymä. Etenkin jos kuvittelet, että minä ryhtyisin raportoimaan Kitinään yhtikäs mistään merkityksellisestä ja odotat moista jännityksellä. Voi ehkä tulla yllätyksenä, mutta valikoin tekstieni aiheet ja sisällön.

[huima]

ND, Chap ja huima ovat oivallisia keskustelun eteenpäinviejiä

Vastustan.

Meitä kolmea yhdistää ainoastaan se että ammumme tylsiä onelinereita pusikoista ja odotamme jännityksellä koska ND tulee ulos kaapista.

[prosessi]

ND, Chap ja huima ovat oivallisia keskustelun eteenpäinviejiä

Vastustan.

Meitä kolmea yhdistää ainoastaan se että ammumme tylsiä onelinereita pusikoista ja odotamme jännityksellä koska ND tulee ulos kaapista.

Vastusta vaan, pysyn silti kannassani. Monessakin keskustelussa niillä onelinereilla on käyttötarkoituksensa. En kyllä tiennyt, että ND on niin jakomielinen, että sekin odottaa jännityksellä omaa kaapistatuloaan. Jotenkin kuvittelisi sen tietävän milloin moinen tapahtuu jos tapahtuu.

[huima]

En kyllä tiennyt, että ND on niin jakomielinen, että sekin odottaa jännityksellä omaa kaapistatuloaan. Jotenkin kuvittelisi sen tietävän milloin moinen tapahtuu jos tapahtuu.

ND ei keskustele tarpeeksi itsensä kanssa.

[prosessi]

En kyllä tiennyt, että ND on niin jakomielinen, että sekin odottaa jännityksellä omaa kaapistatuloaan. Jotenkin kuvittelisi sen tietävän milloin moinen tapahtuu jos tapahtuu.

ND ei keskustele tarpeeksi itsensä kanssa.

Mistäs tiiät? Se saattaa pysytellä poissa täältä ihan vain sen takia, että sillä on päällä niin syvälliset kaappimonologit.

[prosessi]

Itse asiassa tällainen pidempi aika vanhempien luona niin, ettei täällä ole ketään paikalla, on aikamoinen matka menneisyyteen. Kylässä käydessä tilanne on aivan eri kuin näin kun melkein asuu täällä. Jostain freudilaisesta syystä olen erehtynyt jopa käyttämään eteisen lastennaulakkoa. Aikamatkan seurauksena olen tänään vääntänyt aivoni lopullisesti solmuun, tekemällä analyysejä "tulevaisuudestani", joka todellisuudessa tietenkin on menneisyyttä, muttei vain juuri nyt tunnu yhtään siltä. On jotenkin hassua tietää, mitä seuraavien 12 vuoden aikana todella on tapahtunut, kun ei tarvitse enää arvailla minkälainen on kolmekymppisenä. Olen tällainen! Eikä harmita ollenkaan.

Juuri näihin aikoihin 12 vuotta sitten muutin pois kotoa. Kirjoitukset olivat alkamassa, joten vapaa-aikaa riitti juuri samalla tavalla kuin nyt, minun pääkoppani kun ei koskaan ole kaivannut mitään pänttäämisiä, vaan asiat jäävät mieleen kerrasta ja pysyvät siellä ikuisesti. Olin syksyllä eronnut ensimmäisestä poikaystävästäni ja seitsemän vuoden suhteeni ensimmäiseen aviomieheeni oli aluillaan. Tunteet olivat aika ristiriitaisia, sillä vaikka minä olin tehnyt päätöksen erosta siihen ekaan poikaystävääni, rakastin häntä edelleen. Tänä päivänä tiedän, että moisia tunteita oli turha pähkäillä sen kummemmin, koska oikeastaan voisin sanoa, että rakastan häntä edelleen, aivan kuten ensimmäistä aviomiestäni ja Elukkaakin. Siinä ne kolme joita olen oikeasti rakastanut, ja minun luonteellani taitaa olla mahdotonta kokonaan lakata rakastamasta kun kerran on aloittanut. Vajaa vuosi sitten 30-vuotissyntymäpäiväni tienoilla ensimmäinen mieheni pohti blogissaan mitä hän nykyään merkitsee minulle. Asia oli tullut hänen mieleensä syntymäpäiväni johdosta, mikä hieman kummastutti minua, koska yhdessäolomme aikana hän ei ainakaan myöntänyt muistavansa syntymäpäivääni. Olisin halunnut kertoa mitä hän todella merkitsee, mutten osannut.

Yksikään noista suhteista ei ole päättynyt niin, että ne olisivat muuttuneet yhteisen elämän aikana enemmän kaveruuksiksi, vaan erojen syyt ovat aina olleet jotain aivan muuta kuin rakkauden loppuminen, kummankaan osapuolen osalta. Tavallaan surullista, mutta toisaalta ehkä parempi niin. En haluaisikaan kokea mitään tunteiden haalistumisia, mieluummin sitten kärsin kunnolla eroamisista, vaikka ikuisesti. Juuri nyt elämäni ei tunnu sadulta, vaan ihan oikealta elämältä. Se tuntuu hyvältä.

[prosessi]

Lisää muistelua. Tajusin juuri, että tiedän melko täsmälleen mitä ala-asteaikaisille tuplaluokkakavereilleni kuuluu, tiedän meidän kaikkien kolmentoista ammatit, parisuhdestatukset, asuinmaat ynnä muut. Kaikki neljä noilla luokilla ollutta tyttöä luokittelen edelleen ystävikseni ja heidän puhelinnumeronsa löytyvät kännykästäni. Emme koskaan sopineet mistään luokkakokousjärjestelyistä, mutta eipä moinen näköjään olisi edes tarpeen, kun yhteyksiä tulee muutenkin pidettyä ainakin muutaman vuoden välein. Sääli etteivät ruotsinkielisten koulujen luokat enää ole noin pieniä, nykyään yksittäisillä luokilla on parikymmentä oppilasta, kun meillä omalla luokallani oli 7 ja vuotta vanhempien luokalla 6 oppilasta. Se oli kuin kyläkoulu Helsingissä.

[prosessi]

Maanantai oli erinomainen päivä. Aamu alkoi käynnillä keskusteluihmiseni luona, joka oli kovasti miettinyt miten Helsinkiin muuttoni vaikuttaa asioihin. Toiveikkaana hän arveli, että koska Porvoo kuuluu HUS:iin, voisin jatkaa edelleen Porvoossa. Vähän epäilyttää, ettei hän suhtaudu minuun ihan kuin pitäisi, vaan minä ja mukelo olemme lähinnä jonkinlaista viihdettä, jatkokertomus nimeltä Huono Äiti ja Myhäilevä Mukelo. En ole edes varma siitä, että onko hänestä huvittavampaa kuunnella selostuksiani vai katsella kun siinä sivussa viihdytän mukeloa vaikkapa puhaltelemalla sen selkään. Tätiä nauratti kun mukelo kuulemma näytti hyvin odottavalta, se selvästikin halusi tietää puhallanko seuraavaksi niskaan, yläselkään vai vyötärölle. Hän oli myös miettinyt mukelon hoitoon menoa äitiyslomani päättyessä, ja kyselikin miltä ajatus minusta tuntuu ja aiheuttaako se minussa huolestusta. Kysymys tuntui jotenkin oudolta, mutta totesinkin, että minulla on paha tapa luottaa ihmisiin, kunnes toisin todistetaan. Näin myös päivähoitajiin. Se tekee kieltämättä elämästä helpompaa, ja vaikka automaattisesti tarkkailenkin ihmisten työntekoa ja kiinnitän huomiota epäkohtiin, en silti lähtökohtaisesti ajattele ihmisten olevan kykenemättömiä tekemään työtään hyvin.

Myöhemmin kävin katsomassa paria asuntoa mukelon kanssa, sillä se lupaava tapaus meni kuitenkin myyntiin ja tällä hetkellä näyttäisi siltä, että joudun vapaiden markkinoiden armoille. Ensimmäisen välittäjä oli aika pelottava, ja vaikka katsojia oli viitisenkymmentä, olisi välittäjätäti mitä ilmeisimmin puhunut asunnon meille, jos se vain olisi kelvannut minulle. Välittäjä oli nimittäin juuri mummoutunut, joten passitettuaan muut katsojat kiipeämään portaita minä ja mukelo pääsimme ylös hissillä. Hississä täti halusi mm. selonteon maidontuotannostani ja fyysisestä kunnostani, joten täytyy myöntää että hissimatka tuntui aivan liian pitkältä ja hissi liian pieneltä. Jälkimmäinen esittely puolestaan oli hyvinkin mukava, eräs kiinalaistyttö, joka myös oli asuntoa katsomassa, jutteli pitkään minun ja mukelon kanssa. Niin pitkään kuin tyttö puhui suomea, mukelo tuijotti häntä hyvin vakavana, mutta vaihdettuaan kielensä joksikin minulle vieraaksi hän innosti mukelonkin jokeltelemaan takaisin. Ilmeisesti mukelo siis osaa kiinaa...

Eilen jatkoin muistelua enemmänkin, ja mietin rakastamisen taitoa. Mietin sitä oikeastaan ensimmäisen poikaystäväni persoonan kautta, sillä hän oli harvinaisen taitava kyseisessä taidossa. Hänen yleissivistyksessään oli isoja aukkoja, eikä hänellä ollut telkkaria tai puhelinta, tavallaan hän eli aivan omassa todellisuudessaan. Tietääkseni hänellä ei edelleenkään ole moisia kapistuksia, mutta musiikkikokoelmansa taitaa olla, tuota, entistäkin laajempi. Viihdyin erinomaisesti hänen maailmassaan, mutta tiedostin kyllä aina ettei se yksinään riittäisi minulle loppuelämäksi. Hänen seurassaan kun aivoja täytyi käyttää hyvin poikkeavalla tavalla, ei mitenkään vähemmän kuin muualla, mutta ne ajatuskulut edellyttivät jonkinlaista hyvin intensiivistä keskittymistä asioihin, joihin normaalielämässä ei tullut edes kiinnitettyä huomiota. (Arkielämän erotiikasta puheen ollen, me kävimme kesäsunnuntaisin onkimassa, ja hän lauloi M.A.Nummisen Sun kanssas tahdon sunnuntaina ongelle -kappaletta minulle. Siinä oli jotain äärimmäisen eroottista. Kävi mielessä, että jossain vaiheessa onkimisen jälkeen mennään kotiinkin.)

Kävin myös eilen yhdessä asuntoesittelyssä, joka oli paluuta vielä kauemmas menneisyyteen, sillä asunto sijaitsi aivan sen kirjaston vieressä, jossa yläasteaikana suoritin kahden viikon työharjoitteluni. Ihan niin kauas menneisyyteen en olisi halunnut upota, mutta minkäs teet. Minä olin ujoakin ujompi ja yksi kiusallisimmista kokemuksistani sattui tuossa kirjastossa. Silloinen tanssiparini nimittäin ilmestyi paikalle ja toi minulle suklaalevyn, eivätkä kirjastotädit tietenkään voineet antaa asian olla, vaan kiusasivat minua aiheesta pitkään. Pahinta asiassa tietenkin oli se, ettei minulle missään vaiheessa ollut juolahtanut mieleenkään, että kyseinen tanssipari olisi ollut kiinnostunut minusta muussakin mielessä kuin tanssiparina, joten säikähdin kunnolla tuota tilannetta ja kirjastotädeille olin tietenkin hyvin otollinen uhri. Fiksuna tyttönä päädyin vaihtamaan tanssiparia, pikkuveljeeni.

Tänään tapasin yhden ala-asteaikaisista luokkakavereistani. Jännä juttu, miten joidenkin ihmisten kanssa on aina yhtä helppoa puhua, vaikka väliä olisi vuosia. Kävimme kävelyllä Palloheinässä mukelon ja hänen koiransa kanssa, ja onnistuimme melkein eksymään, kun kumpikaan ei sen tarkemmin miettinyt kävelyreittejä, kuljimme vain sinne minne tie näytti vievän. Ihmiset ovat kivoja.

[prosessi]

Ai niin, tulipa viime yönä mieleeni eräs oiva motto, tai siis sanonta joka edustaa juuri oikeaa elämänasennetta, jonka taidan adoptoida isäni käytöstä omakseni: Saliga äro de korkskallade, ty de flyta då syndafloden kommer.

[prosessi]

Satu eräästä norauksesta

Olipa kerran ala-aste nimeltä Kitinä. Se yritti kovasti näyttää nettifoorumilta, mutta totuus oli kuitenkin sen verran ilmeinen, ettei vähänkään tarkkakatseisempi tarkkailija voinut olla sitä huomaamatta. Eräällä välitunnilla koulun pihan Asiakeskustelunurkkauksessa käytiin nahistelu, jolla oli hyvin kauaskantoisia seurauksia. Nahistelun osapuolina olivat sankarit elco, Vadim ja Tix sekä kiusank...eiku tyttö nimeltä prosessi.

Nahistelu alkoi Vadimin pohdiskelusta, josko tyttöjen kiusaamisessa hiekkalaatikolla on mitään järkeä. Prosessin ei olisi pitänytsekaantua koko aiheeseen, koska kyseessä oli poikien keskustelu, mutta prosessipa halusikin tietää, määrittelikö Vadim itsensäkin koulukiusaajaksi, vai pitikö hän muita poikia itseään tyhmempinä. Valitettavasti keskustelu ei kuitenkaan edennyt toivotulla tavalla, sillä fiksuna poikana Vadim jätti vastaamatta kysymykseen, johon on vain vääriä vastauksia, ja vastasikin vain "en tiedä."

Tässä vaiheessa sankarimme elco huomasi tilaisuuden koittaneen tyttöjen hauskuuttamiseen, ja ehdotti prosessille Vadimin määritelleen itsensä tytöksi. Valitettavasti sankarimme ei kuitenkaan ottanut huomioon, että poikien nurkkauksessa viihtyvä tyttö ei aina noudatakaan tyttöjen sääntöjä, joten hihittämisen sijaan prosessi vastasikin luovan nokkelasti "syä pääs kenguru!" Tämä oli elcon ensimmäinen järkytys.

Elcon toinen järkytys astui kuvaan Tixin muodossa. Sankarimme Tix, joka tunnetusti oli Vadimin vihollinen ja elcon kaveri, huomasi juuri väärässä kohdassa oman tilaisuutensa koittaneen tyttöjen hauskuuttamiseen, joten sen sijaan että hän olisi kertonut nähneensä Vadimin toissailtana sipsuttelemassa balettitossuilla, hän intoutuikin huomauttamaan prosessille kenguruiden olevan kasvissyöjiä. "Jummalaut!" elco ajatteli, "ei siinä vielä mitään, että tyttö haukkuu kenguruksi, mutta että oma kaveri haukkuu kasvissyöjäksi. Kohtuutonta! Ja jollain lailla tuon riivatun kiusankappaleen syytä!"

Tässä vaiheessa prosessi oli jo assosioinut itsensä muualle ja unohtanut elcon, mutta kirjoitti edelleen kenguruista. Hän muisteli ensin kenguruiden puolimetrisiä kieliä ja piti niitä ällöttävinä, totesi ettei söis. Minkä jälkeen hän muistikin itse asiassa joskus syöneensä kengurua, grillattuna. Elco ei tietenkään voinut tietää, ettei hän tässä kohden enää ollut keskustelun aiheena, joten tietenkin hän liitti ällöttävyyden itseensä ja tunsi itsensä niin grillatuksi, että katsoi parhaaksi julkinorata koko prosessinpenteleen. Niin monta kertaa, että se todella kävi prosessille selväksi.

Mitä tästä opimme? Vadim osaa provosoida esiin hyvin roistomaisia tilanteita, vaikkapa sitten puhumalla uskontoketjussa hiekan potkimisesta toisten silmiin, ja vetäytymällä sitten tyylikkäästi sivuun, kun muut potkivat hiekkaa. Elcoa ottaa edelleen päähän, siinä määrin että hän jopa harrastaa prosessin entisen poikakaverin muistelua ääneen hieman ilkeämielisesti. Tix osaa valita kohteensa oikein, ottaen huomioon ettei elco tietenkään ole Tixiä norannut.

Entäs prosessi itse? Jatkaa leikkimistä poikien nurkkauksessa ja ihailee Vadimia hieman vastentahtoisesti, tietäähän hän kuitenkin Vadimin olevan roisto. Tixiä hän taitaa vähän paheksua, sillä kyllä tytötkin huomaavat jos pojat eivät puolusta omiaan. Elcosta hän itse asiassa ehkä jopa tykkää vähän, sillä pojat jotka eivät kohtele hänenkaltaisiaan tyttöjä tyttöinä, vaan sellaisina jotka voi myös julkinorata, ovat tavallaan reiluja. (Sen entisen poikakaverin voisi kyllä jättää rauhaan, se ei ole syyllinen mihinkään.) Prosessin sietäisi ehkä vähän harkita mitä välitunneilla puhuu ja kenen kanssa, tämän tekstin kirjoittamisesta nyt puhumattakaan, mutta kun se on hauskaa. Eikä kukaan näitä edes lue, kai.

[Bliss]

Eikä kukaan näitä edes lue

Olet väärässä

[prosessi]

Eikä kukaan näitä edes lue

Olet väärässä

Pahus. Ehkä pitäisi kuitenkin miettiä mitä oikein kirjoittaa.

[Zeb]

^^^
Ei kai nuo nyt noin pienestä suutu?

[prosessi]

^^^
Ei kai nuo nyt noin pienestä suutu?

Ei elco ainakaan, ku se ei lue, kato.

[Zeb]

^^^
Ei kai nuo nyt noin pienestä suutu?

Ei elco ainakaan, ku se ei lue, kato.

Niin mut meinasin sitä kengurujuttua, sehän oli aika söpö vertaus.