Reportaaseja uudenvuodenyöstä alkaen

[NuoriDaavid]

minä tiedän syyn kissaeläinnaaraiden väkivaltaisuudelle.

Mikä se on?

[prosessi]

minä tiedän syyn kissaeläinnaaraiden väkivaltaisuudelle.

Mikä se on?

Kissaeläinurosten siittimessä on teräviä piikkejä, jotka osoittavat tyveä kohti. Sen ulosvetäminen aikaansaa siksi hyvin kovaa kipua, joten tietenkin kivun aiheuttajalle annetaan turpiin. Kyseisten piikkien olemassaolon syytä on tutkittu paljonkin, ja vastaus on yllättävä. Kissaeläimillä tuo kipukokemus vasta irrottaa munasolut, joita ei siis tuhlata ilman toteutunutta parittelua. Tätä on tutkittu kuulemma samanlaisia piikkejä sisältävien lasipuikkojen avulla, joilla munasoluja tosiaan myös saadaan irtoamaan. Muutenkin kissaeläinnaaraat ovat jostain syystä kipuohjautuvia, esimerkiksi niiden maidoneritys lisääntyy sillä, että pennut pistelevät imiessään niiden vatsaa kynsillään.

[NegaDuck]

^ Aika sadomasokistisia elukoita nuo kisut.

[NuoriDaavid]

minä tiedän syyn kissaeläinnaaraiden väkivaltaisuudelle.

Mikä se on?

Kissaeläinurosten siittimessä on teräviä piikkejä, jotka osoittavat tyveä kohti. Sen ulosvetäminen aikaansaa siksi hyvin kovaa kipua, joten tietenkin kivun aiheuttajalle annetaan turpiin. Kyseisten piikkien olemassaolon syytä on tutkittu paljonkin, ja vastaus on yllättävä. Kissaeläimillä tuo kipukokemus vasta irrottaa munasolut, joita ei siis tuhlata ilman toteutunutta parittelua. Tätä on tutkittu kuulemma samanlaisia piikkejä sisältävien lasipuikkojen avulla, joilla munasoluja tosiaan myös saadaan irtoamaan. Muutenkin kissaeläinnaaraat ovat jostain syystä kipuohjautuvia, esimerkiksi niiden maidoneritys lisääntyy sillä, että pennut pistelevät imiessään niiden vatsaa kynsillään.

Et kai huijaa?

[Herra Manala]

Et kai huijaa?

Jumalauta, eikö lääkärismiehellä ole tällaiset perusasiat kissojen siittimistä muka tiedossa?

[NuoriDaavid]

Et kai huijaa?

Jumalauta, eikö lääkärismiehellä ole tällaiset perusasiat kissojen siittimistä muka tiedossa?

Leijonilla on massia niin heikosti, että en ole jaksanut niiden siittimiin perehtyä.

[prosessi]

Ankeusvaroitus. Hautajaisia ja dementiaa tässä reportaasissa.

Lauantaina oli isoisäni hautajaiset Vöyrissä. Hän ehti olla 25 vuotta puoliksi halvaantunut ja puhekyvyltään rajoittunut aivoverenvuodon takia, joten minulle hän ei ehtinyt tulla kovinkaan tutuksi, vaikka hän kotonaan asuikin isoäitini avustamana yli 20 vuotta. Niinpä hänen kuolemansakaan ei tuntunut kovin pahalta, varsinkin kun hän itse vajaa vuosi sitten teki selväksi, että hän on niin vanha, ettei hänen enää tarvitse nousta sängystä tai lukea päivän lehteä, nyt kesällä hän puolestaan lopetti omatoimisen syömisenkin, tietoisena päätöksenä. Kuulemma ainoa hänen tehtävänsä oli odottaa kuolemaa, häntä kun ei edes dementia tullut armahtamaan, vaan hän oli täysissä sielunvoimissaan loppuun asti. Totta puhuen olin enemmänkin helpottunut hänen kuolemastaan, koska se kuitenkin oli ainoa asia mitä hän nyt 88-vuotiaana enää halusi.

Hautajaiset olivat mukelon ensimmäiset, ja minua vaivasi pienen lapsen pukeminen tummiin vaatteisiin, kun tällä ei ole minkäänlaisia edellytyksiä ymmärtää mistä oikein on kyse. Mukelon vaatetus siis lähetti ympäristöön omaa signaaliaan mukelon itsensä huomaamatta yhtään mitään. Siinä oli mielestäni jotain epämukavan valheellista.

En ole ollut kosketuksissa pohjanmaalaisen kristinuskon kanssa, joten seuraava tukala olo minulle tuli kirkon pihalla. Kirkko on Suomen vanhin edelleen käytössä oleva puukirkko, rakennettu vuonna 1626. Kellotapuli puolestaan on vuodelta 1702, ja sen oven yläpuolella olevassa tekstissä ihmisiä käskettiin pelkäämään Jumalaa, koska tämä on tulossa rankaisemaan meitä lähitulevaisuudessa. Sisällä kirkossa puolestaan ristiinnaulittuun Jeesus-patsaaseen oli roiskittu verta kuin splatter-elokuvassa. Minua suorastaan kuvotti.

Noh, jotta oloni ei ollenkaan olisi helpottunut, kanttori aloitti preludinsa jo vartin etuajassa. Kolmannen kappaleen alettua kiemurtelin jo penkillä mukelo sylissäni, viidennen alettua mieleni olisi tehnyt kirkua. Mukelo onneksi huomasi tukalan oloni, joten sehän alkoi kiemurrella sekin ja olisi halunnut lähteä konttaamaan kirkonpenkkien ali. Se sama mukelo, joka aina ja kaikkialla on jaksanut keskittyä siihen mitä olemme olleet katsomassa, jopa pari tuntia putkeen. Pari kertaa mukelo sanoi suureen ääneen "äh", mikä riitti minulle tekosyyksi hiippailla kirkon takaosaan tutkimaan erästä pyörätuolia ja vaahtosammutinta mukelon seurana. Koska papin ääni kuului valitettavasti sinnekin, siirryimme lopulta kirkon tuulikaappiin. Siellä minä istuin esirukouspenkillä ja mukelo marssi kehää ympäri tuulikaappia. Se huudahteli edelleen "äh, äh, äh" marssimisen tahtiin ja kävi välillä sormenpäälllä koittamassa vieraiden sateenvarjoja, joita minä olin kieltänyt mukeloa ottamasta. Huomasin jonkun kiinnittäneen esirukouslaatikon seinänpuoleiseen kylkeen purukumin, ja jäin miettimään miten kovan rangaistuksen noiden Jumala siitä mahtaisi antaa. Että sellaiset hautajaiset.

Muistotilaisuus jatkui seurakuntatalossa ja muuttui siellä mielenkiintoisemmaksi. Pääsimme nimittäin kahvien jälkeen mukelon kanssa kirkon kerhon tiloihin leikkimään, ja siellä oli mielenkiintoista huomata miten paljon asuinpaikka vaikuttaa jopa lasten lelutarjontaan. Traktoreita lisälaitteineen tuolta löytyi vaikka minkämallisia, kun taas kaikenlaiset 'psykologiset virikelelut' loistivat poissaolollaan. Nukeista jopa puolet olivat tummaihoisia, mikä lienee melko välttämätöntä paljon pakolaisia vastaanottavassa kunnassa.

Muistotilaisuuden jälkeen veimme isoäitini katsomaan vanhaa kotiaan, sillä hän on dementiansa takia joutunut muuttamaan vanhainkotiin runsas vuosi sitten. Hän ei enää oikein tunnistanut paikkaa, vaikka hänen mielessään välillä tapahtuikin hetken kestäviä palautumia, jotka katosivat heti tultuaan. Hän muisti kyllä miehensä kuolleen, mutta arveli sen tapahtuneen jo vuosia sitten. Suurimman osan ajasta hän tuntui elävän siinä ajassa, kun hän oli ollut 30-40-vuotias, puhui vanhimmasta tyttärestään, ja kun mainitsin isäni olevan olohuoneessa, oli hän vähän väliä menossa sinne katsomaan "på lillpoijtschin min". Kun sitten pyysin isää tulemaan keittiöön, katsoi isoäitini häntä ensin noin vatsan korkeudelle, mistä hän nosti katseensa isäni kasvoihin hyvin hämmentyneenä ja sanoi: "oj va' stor du ha' blivi'." Äänensävy kuulosti siltä, että hänestä tuntui kuin hän olisi katsonut tulevaisuuteen, ja päässyt hetkeksi näkemään kuinka hänen pikkupoikansa on kasvanut vanhaksi mieheksi ja kaikki on selvästikin mennyt ihan hyvin, niin helpottuneelta hän kuulosti. Kyseli sitten mitä isälleni oikein kuuluu, ja muotoili kysymykset aivan kuin isä olisi tullut aikakoneella tulevaisuudesta. Hautajaisissa en ollut itkenyt, mutta tuo tilanne itketti.

Isäni on jostain syystä yrittänyt epätoivoisesti saada isoäitini muistamaan asioita koko dementian ajan, ja harrastanut sitä, että ensin hän kertoo jotain ja vähän ajan kuluttua tenttaa josko toinen vielä muistaa. Ei tietenkään muista. Kysellessäni isältäni minkä ajan muistoja isoäitini oikein puhui, ja hänen kerrottuaan niiden kaikkien liittyvän aikaan 30-40-vuotta, hänkin tuntui lopulta hyväksyvän, että tuoreiden asioiden tenttaamisessa ei ole mitään järkeä. Vähän sama kuin yrittäisi saada toisen oppimaan ulkoa satuja sanasta sanaan, kohtuuttoman vaikeaa, sillä mitään noista asioista ei yksinkertaisesti vielä ole tapahtunut. 'Lillpoijtschinilla' ei tietenkään voi olla omaa perhettä, joten minun väittämiseni hänen tyttärekseen ja mukelon väittäminen hänen lapsenlapsekseen on täysin mieletöntä, eikä sellainen tietenkään jää mieleen.

Sen verran isoäitini muisti kuitenkin vielä toimii, että hän tajuaa sen toimimattomuuden. Minulle hän totesi elävänsä jossain ihan toisessa todellisuudessa, ja kun sanoin, ettei tässä oikeassa todellisuudessa välttämättä hänen mielestään olisi yhtään sen parempi, häntä nauratti.

[Niba]

Ankeusvaroitus. Hautajaisia ja dementiaa tässä reportaasissa.


Sen verran isoäitini muisti kuitenkin vielä toimii, että hän tajuaa sen toimimattomuuden. Minulle hän totesi elävänsä jossain ihan toisessa todellisuudessa, ja kun sanoin, ettei tässä oikeassa todellisuudessa välttämättä hänen mielestään olisi yhtään sen parempi, häntä nauratti.

Tota olisko jo piikin paikka?

[bedlam]

Voisko Niballe antaa edes hetkeksi jäähyt palstalta?

[Tix]

Voisko Niballe antaa edes hetkeksi jäähyt palstalta?

Kuten vaikka 1-2 vuodeksi?

[urpiainen]

Lauantaina oli isoisäni hautajaiset Vöyrissä.

Osanottoni surussasi.

Lyhyehköksi jääneen kesäloman vähäisiä kohokohtia oli minulla pikainen tutustuminen ruotsinkielisen Pohjanmaan ja Satakunnan rannikkoseutuihin sekä erityisesti perinteiseen puuarkkitehtuuriin. Yksi kohde oli toki myös Vöyrin puukirkko, johtuen pitkälti juuri tuosta statuksesta Suomen vanhimpana käytössä olevana puukirkkona. Omaksi suosikikseni jäi kuitenkin jostain syystä Kristiinankaupungin puukirkko, vaikka siihen vaikutti varmaan lähinnä saapuminen paikalle ukkosmyrskyn jälkimainingeissa sekä koko K-kaupungin myönteisesti yllättänyt näyttävyys. Vaikka toisaalta, onhan tuossa Vöyrin valkeassa suoruudessa jotain sellaista pohjanmaalaista uskon puhtautta ja armotonta jyrkkyyttä, joka kiistatta kiehtoo (vähän sellaiseen Breaking the Waves -tapaan).

[prosessi]

Tota olisko jo piikin paikka?

Luulen kyllä, että sinun olosi paranisi kummasti piikin avulla. Ei elämääsi oikein ihmisarvoisena voi pitää.

[prosessi]

Lauantaina oli isoisäni hautajaiset Vöyrissä.

Osanottoni surussasi.

Lyhyehköksi jääneen kesäloman vähäisiä kohokohtia oli minulla pikainen tutustuminen ruotsinkielisen Pohjanmaan ja Satakunnan rannikkoseutuihin sekä erityisesti perinteiseen puuarkkitehtuuriin. Yksi kohde oli toki myös Vöyrin puukirkko, johtuen pitkälti juuri tuosta statuksesta Suomen vanhimpana käytössä olevana puukirkkona. Omaksi suosikikseni jäi kuitenkin jostain syystä Kristiinankaupungin puukirkko, vaikka siihen vaikutti varmaan lähinnä saapuminen paikalle ukkosmyrskyn jälkimainingeissa sekä koko K-kaupungin myönteisesti yllättänyt näyttävyys. Vaikka toisaalta, onhan tuossa Vöyrin valkeassa suoruudessa jotain sellaista pohjanmaalaista uskon puhtautta ja armotonta jyrkkyyttä, joka kiistatta kiehtoo (vähän sellaiseen Breaking the Waves -tapaan).

Onhan tuo kieltämättä omalla tavallaan vaikuttava. Itse olen kyseisen kirkon nähnyt sisältä viimeksi lapsena, joten varsinaisia muistikuvia minulla ei siitä ollut. Siksipä olinkin yllättynyt siitä, miten pelottavan vaikutelman se nyt minuun teki. Ilmeisesti sitä lapsena suhtautuu asioihin paljon luontevammin, eikä osaa hahmottaa tuollaisen uskonnollisuuden uhkia.

Jos reissusi päättyi Satakuntaan, missasit varmaan Taivassalon kivikirkon 1300-luvulta? Edelliset hautajaiseni, isotätini siis, kun olivat siellä, ja noiden kahden kirkon välinen kontrasti on hurja. Se kirkko on jotenkin iloinen, seinien naivistiset maalaukset ovat riemastuttavia, vaikka niidenkin aiheet tietenkin ovat aika hurjia, alkaen Johannes Kastajan päästä vadilla kannettuna ja päättyen punaisten paholaisten harjoittamaan syntisten tökkimiseen hiilihangoilla Helvetin tulessa. Mutta silti ne eivät ole yhtään pelottavia, minulla on jopa hämärä muistikuva, että Johannes Kastaja hymyilisi siinä vadilla, ja paholaisten tökkiminen ei näytä kovinkaan voimalliselta. En ihmettele ollenkaan, että kuvat kalkittiin jossain vaiheessa piiloon, sillä ne näyttävät monin paikoin suorastaan jumalanpilkalta... Onneksi pääosa kuvista on saatu tongittua esiin kalkin alta.

[prosessi]

Mielikuvia ja mielipuolia, eiku... ...huokaus. Tänään tulin töihin apteekin kautta, ja päätin sitten ottaa sellaisen bussin apteekin kohdalta, joka ei tule ihan työpaikan lähelle, koska sitä oikeaa bussia olisi pitänyt odotella vartti. Selvästikin olisi kannattanut odotella.

Kuski ajoi kaksi kertaa päin punaisia, ja pysäkillä ollessaan toisen bussin perässä hän yllättäen alkoi kertoa mitä kaikkea edellä olleen bussin kuski teki väärin. Pohdiskelin hetken viittasiko moinen ääneen hölötys mielenterveysongelmaan, kun kuski yllättäen kääntyi ympäri ja katsoi minua, selvästikin odottaen vastausta. Ilmeisesti hän sitten olikin puhunut minulle.

No, ei siinä mitään, mutta valitettavasti ensimmäinen mahdollinen vastaus, joka juolahti minulle mieleen, oli jotain sensuuntaista, että "ei se toinen kuski kuule, jos puhut noin hiljaa". En onneksi sanonut sitä ääneen, mutta välittömästi silmieni eteen piirtyi kuva tuosta kuskista karjumasta monologiaan kurkku suorana, jotta toinen kuski kuulisi, ja minkä paniikkireaktion moinen aiheuttaisi bussissamme. Ihmiset käyttäisivät niitä punaisia paniikkivasaroita päästäkseen karkuun seonneen bussikuskin kyydistä. Lopputuloksena en saanut vastattua mitään, vaan purskahdin nauruun. Olen hyvin varma, että kuski ajatteli samoin minusta kuin minä hänestä vain hetkeä aikaisemmin. Mielipuoli mikä mielipuoli...

Jotta loppumatkakaan ei olisi sujunut tyylipuhtaasti, bussipysäkkiä oli tietenkin siirretty puoli kilometriä kauemmaksi työpaikasta. Jouduin itselleni vieraaseen kaupunginosaan, joka muistikuvieni mukaan käsitti vain yhden kadun jonka varsille talot on sijoitettu. No, löytyi sieltä toinenkin, umpikuja. Ärsytti sen verran, etten kääntynyt ympäri, vaan jatkoin matkaani kalliot ylittävää temppurataa pitkin. Myöhästyin tietenkin töistä, ja selitykseni oli mahdollisesti hieman epäuskottava. On siellä temppurata! On!

[prosessi]

Jatkan vielä aiheesta facebook, koska tämä tapaus on opettanut minulle yllättävän paljon itsestäni ja suhtautumisestani muihin ihmisiin. En kuitenkaan viitsi tämän enempää saastuttaa facebook-ketjua näillä pohdinnoilla, joten siirrän ne tähän ketjuun.

Ensireaktioni on säikähdys ja epäluuloisuus sen sijaan, että olisin ilahtunut saamastani huomiosta: No nyt on kyllä maailmankirjat sekaisin! Joku outo mutta mukavan näköinen 37-v. ranskalainen pankin lakimies ja gallerioitsija vonkaa minua facebookissa. Taidan mennä nukkumaan ja leikkiä ettei tuota tapahtunut.

Taitavana stalkkerina stalkkasin tietty tyypin esiin googlen kautta: joko kyseessä on todella omalaatuisia naisenmetsästysmenetelmiä käyttävä tapaus, tai sitten joku ihan vittuillakseen on ottanut käyttöönsä oikean olemassaolevan henkilön nimen ja uratiedot, ja huvittelee niiden avulla. Surullista nimen oikean omistajan näkökulmasta, etenkin jos jälkimmäinen vaihtoehto pitää paikkansa. Nimi kun ei ole mikään ihan tavallinen.

Kun olen saanut muutaman päivän toipua säikähdyksestäni, muuttuu epäluuloni uteliaisuudeksi. Edelleenkin minua kuitenkin hermostuttaa, koska en hahmota kokonaistilannetta: Hmmm... Luulin tapauksen jo antaneen periksi, kun hänestä ei enää kuulunut mitään, mutta tänäänpä kuului. Oli näemmä hionut taktiikkaansa oikein urakalla. Tämänpäiväisen esityksen perusteella sanoisin, että kyseessä on todellakin se henkilö, jonka nimeä hän käyttää, ja lisäksi uskon, ettei kyseessä ole varsinainen naistenmetsästys, vaan huikeaa psykologista taidetta.

Sopivilla viittauksilla maailmankirjallisuuteen, omalaatuisilla kysymyksillä sun muilla hän on rakentanut jonkinlaisen näytelmän, jossa minulla jostain syystä on rooli. Ilmeisesti kasvokuvani vain on sopinut yhteen hänen mielikuvituksessaan luomansa hahmon luonteen kanssa, joten sain roolin ihan tilaamattani. Tämä asetelma on niin mielenkiintoinen, että melkein huvittaisi reagoida, osallistua aktiivisesti näytelmään.

Joo-o. Nyt se pyysi minua facebook-ystäväkseen, joten vaikken vielä ole päättänyt mitä moisen pyynnön suhteen teen, pääsin stalkkaamaan sen profiilia. Siellä ei ole mitään muuta kuin poliittinen ja uskonnollinen kanta, asuinkaupunki Versailles, muutama avatarkuva, pitkä ja kunnioitusta herättävä CV, alle sata nimeä sisältävä ystävälista ja seuraava sitaatti: "Je voudrais pouvoir tout savoir, pour te donner une vision plus claire de ce mystère que l'on appelle la vie". Ei ensimmäistäkään applicationia tai mitään, mikä viittaisi siihen, että kyseinen henkilö käyttäisi facebookia huvitteluun. Mielikuvitukseni loppuu kesken yrittäessäni keksiä, mikä ihme tämän näytelmän motiivina oikein on. Kysyä en uskalla.

Jos olettaisi henkilön olevan tosissaan, niin ei voisi kuin ihmetellä hänen huonoa tuuriaan. Miten voikaan onnistua poimimaan facebookin miljoonien naamojen seasta juuri sellaisen, jota aikuisten oikeesti häiritsee katolisuus, jolle varakkuus aiheuttaa ensisijaisesti epäluuloisuutta ja joka pitää äidinkieltään niin tärkeänä, ettei edes kukaan suomenruotsalainen koskaan ole kelvannut, vaikka ruotsia osaankin täsmälleen yhtä hyvin kuin suomea.

Pöh, facebook häiritsee rehellistä stalkkaustoimintaa estämällä näkemästä koko profiilia ennen ystäväksi hyväksymistä. Nyt minun sitten oli pakko hyväksyä se ystäväksi, jotta pääsin stalkkaamaan kunnolla. Sillä oli yksi valokuvakansio taidekokoelmastaan, joka kieltämättä sai haukkomaan henkeä. Ei kenelläkään yksityisihmisellä voi olla tuollaisia kotonaan. Lisäksi sillä on lihava punainen kissa!

Mielenkiintoinen ilmiö. Hänellä oli enemmänkin valokuvakansioita, joista yksi oli keskittynyt arkkitehtuuriin, yksi maisemakuvaukseen, yksi yökuvaukseen, yksi hänen hevoseensa jne. Kuvat olivat taidolla otettuja, joten niitä oli ilo katsoa. Yhden kansion jätin kuitenkin kokonaan rauhaan, perhekuvat. Jokin psykologinen stalkkausrajoitin iski päälle, vaikka sinänsä kuvien kohteet tuskin piittaisivat siitä, että joku suomalainen sattuu näkemään kyseiset kuvat. Jotenkin se vain tuntui väärältä, enkä oikein tajua, miksi hän halusi minun näkevän profiilinsa, kun sen sisällöstä kuitenkin löytyy paljon kovin yksityistä tietoa.

Ja vaikka olen utelias, pystyn näköjään ihan hyvin kontrolloimaan uteliaisuuttani, en halua tietää kaikkea. Itse asiassa monesti minua vaivaa sekin, jos osaan arvata asioita liian hyvin, nähdä asioita joita ei ole tarkoitettu nähtäviksi. Lisäksi minun on jo hieman vaikea keskittää huomioni siihen ilmiöön, jota pohdin, ja siirrynkin pohtimaan asioita yleisluontoisemmalla tasolla pienten huvittavien täsmähuomioiden lisäksi: Saahan minunkin profiilistani tietenkin melko paljon informaatiota, mutta jotenkin toisenhenkistä. En kerro siellä työelämääni liittyvistä asioista, ja sukulaisenikin olen jättänyt parhaani mukaan näkymättömiin, olen jopa poistanut linkit pikkusiskoni kuviin, joihin hän on nimennyt minut, koska linkki mahdollistaa kyseisten kuvien kaikkien henkilöiden näkemisen minun profiilini välityksellä, vaikka siskoni profiili onkin kokonaan suojattu ulkopuolisilta. Minulla on huono omatunto, vaikken olekaan syyllistynyt muuhun kuin ystäväpyynnön hyväksymiseen, enkä ennen sitä edes voinut tietää minkälaista informaatiota hänen profiilinsa oikein sisältää.

Minä teen muuten vain jotain väärin, kun facebook aiheuttaa minulle tukalaa oloa. Uteliaisuus ja yleinen miespelko käyvät alituista kaksintaistelua keskenään.

Ranskalaisheppulin ystäväksi kelpuuttaminen teki stalkkaamattomuudesta mahdotonta, koska mm. hänen ystäviensä kanssa käymät keskustelunsa tulevat näkyviin minun home-sivullani. Niinpä olen mm. tietoinen siitä, että hän on tänään lauleskellut työpaikallaan, josta syystä hänen ystävänsä komensi häntä käyttäytymään asiallisesti, jolloin hän totesi nukkuneensa viime yönä niin huonosti, että sentään näyttää zombilta, joten keskiarvo on ihan hyvä.

Noita keskusteluja ja valokuviensa humoristisia selitystekstejä olisi ihan hauska lukea, ellei sinne samaiselle home-sivulle olisi ilmestynyt "You were poked" -tiedote, jota en jostain syystä kehtaa poistaa, enkä varsinkaan vastata siihen. Puhumattakaan siitä, että ystävähyväksyntäni jälkeen tuo välittömästi avasi chat-yhteyden, jonka katkaisin alkuunsa huonolla tekosyyllä, jolloin hän pyysi ilmoittelemaan milloin ehdin jutella. En minä osaa tuollaista, kun ainoana kysymyksenä päässä pyörii "Miksi? Miksi? Miksi?" ja tekisi mieli vaatia 5000 sanan esseetä aiheesta "Viiraako sinulla päästä?"

Yksi selitys tässä kyllä on piirtynyt mieleeni tälle aktiivisuudelle: nuo hänen naispuoliset facebook-ystävänsä vaikuttavat olevan koko ajan kovin mielin kielin ja kommentoivat sarjassa jokaista lisättyä asiaa hänen profiilissaan, kun taas minä en ystävähyväksyntäni lisäksi muuta ole tehnyt kuin jättänyt reagoimatta ja ollut nuiva. Ei ole tainnut tottua sellaiseen kohteluun.

Hmmm... Tänään se oli liittynyt ryhmään, jonka tavoitteena on aikaansaada tilanne, jossa Kelju K. Kojootti vihdoin ja viimein syö maantiekiitäjän. Ryhmässä on lähes 300 000 ranskalaista, joten ehkä tuo essee onkin tarpeeton. Ne o kaikki pähkähullui!

Lisäksi olen tässä stalkkaamiseen pakotettuna pohdiskellut, mitä kaikkea ihminen tuleekin kertoneeksi itsestään ihan vahingossa, jokainen statuspäivitys, valokuva sun muu aktiviteettihan kertoo muutakin kuin sen tarkoitetun. Katsomalla tuon yllämainitun heppulin taidekokoelmaa olen saanut hänestä sellaista tietoa, jonka kertominen sanoin olisi hyvin hankalaa, ellei jopa mahdotonta. Samoin musiikkimaku kertoo ihmisestä äärimmäisen paljon. Kaikki muihin ihmisiin liittymätön informaatio hänen profiilissaan antaa hänestä hyvin miellyttävän kuvan, pidän siitä ajatusmaailmasta, jonka se informaatio tuo esiin.

Toisaalta taas hänen tapansa kommunikoida facebook-ystäviensä kanssa luo täysin toisenlaisen kuvan. Hän huvittelee tekemällä kiusaa kanamaisesti käyttäytyville näteille naisille. Minä en koe kanamaisesti käyttäytyviä naisia sinänsä häiritsevinä, mutta se minua häiritsee, että joku huvittelee heidän kustannuksellaan, ilman että he edes huomaavat sitä. Tunnen sietämätöntä myötähäpeää. Tiedä sitten minkälainen pettymys rakkaudessa vai mikä on tuollaisen käyttäytymismallin takana, mutta siinä on jotain hyvin vastenmielistä. Mikä hyvänsä tuollaista aiheuttaakin, niin tilanne ei korjaannu asiaa satunnaisille naisille kostamalla.

Myönnettäköön vielä, että suostuin avaamaan kommunikaatioyhteyden hänen kanssaan, mikä todennäköisesti ennen pitkää johtaa siihen, että minut tiputetaan pois ystävälistalta. En osaa olla piruilematta tasan yhtä ilkeästi kuin hän ilkeilee kanakerholleen. Ja minähän osaan piruilla, jos koen sen aiheelliseksi.

Itsestäni olen havainnut lisäksi ainakin sen, ettei raha tosiaankaan merkkaa minulle kovin paljoa. Äärimmäisen moni muu asia menee rahan edelle, ehkä jopa niin moni, ettei sellaisia varakkaita ihmisiä ole olemassakaan, jotka täyttäisivät muut minun asettamani kriteerit. Yleensä väitetään, että rahan merkkaamattomuudesta puhuvat vain ne ihmiset, joilla ei olisi mahdollisuutta päästä suuriin rahoihin käsiksi, mutta minun nähdäkseni tämä jos mikä olisi juuri sellainen mahdollisuus, ottaen huomioon sen tavan, millä tuo tapaus minun kanssani nyt on keskustellut: diipadaapaa musiikkimakujen yhteneväisyyksistä, lemmikkieläinten pitotavoista sun muista. Ainoa asia, joka minuun hänen omaisuudessaan on tehnyt vaikutuksen, ovat ne taulut, mutteivät nekään niihin käytetyn rahan takia. Samanarvoisia tauluja kun on vaikka minkälaisia, niitä jotka miellyttävät minun silmääni ja niitä jotka eivät. Harvinaista on, että voi sanoa toisen henkilön lähes kaikkien taulujen vetoavan itseenkin, puhumattakaan siitä, että ne erilaisuuksistaan huolimatta muodostavat vielä yhteensopivan kokonaisuuden. Mutta joo, seuraavaksi taidan kysyä, eikö Ranskassa ole naisia, niinku. Jos se ei oo huomannu, ni voin kertoo sille vaiks niitten nimii, ku ne kerta löytyy sen omast profiilist!

[prosessi]

Tämä ei ole reportaasi vaan silkkaa vauhkoilua, joka lienee syytä pitää edelleen poissa facebook-ketjusta, joten olkoot täällä kun kyseessä kuitenkin on jatkoa ylläolevalle tekstille. Suoran keskusteluyhteyden katkaisemiseni näköjään johti siihen, että sankarimme päätti jo tulla kommentoimaan suomenkielistä statuspäivitystäni ranskaksi. Väitti minua pessimistiksi. Nyt täytyy vain toivoa, että väite perustui keskusteluyhteyden katkaisuuni eikä siihen, että tuo olisi selvittänyt mitä statuspäivitykselläni tarkoitin, koska jos kyse on jälkimmäisestä, hän on pelottavan tehokas.

[prosessi]

Ja sitten taas kunnollista reportaasia kehiin. Eilen kävin taas pitkästä aikaa piirtämässä ja juomassa punaviiniä, ylipukeutuneena tietenkin, kuten asiaan kuuluu. Itse asiassa onnistuin kyllä hieman ylipukeutumaan jopa tilaisuuden henkeen nähden, sillä sisäänpääsyä odotellessani minulta kysyttiin, josko olen osa esitystä. Sen siitä saa, kun erehtyy ostamaan vaatteita, jotka mitä ilmeisimmin ovat alunperin olleet jonkin baletin puvustusta. Pitkähihainen toppini oli viininpunainen ja lukemattomin helmin ja värillisin langoin kirjailtu, kuin suoraan entisaikojen hovista. Hame puolestaan oli tummanvihreää silkkiä ja varustettu mustalla tyllialushameella, ja viininpunaiset ballerinat oli nekin koristeltu kivillä. Toisessa korvassa oli uniikki, jonkin omituisen kasvin piikikkäästä mustasta siemenkodasta tehty korvakoru, joka tavallaan toi mieleen lepakon.

Sinänsä hassua, että tuolla tavalla tunnistamattomaksi naamioituna uskallan isommassakin porukassa olla oma itseni ja huvittaa isompaakin yleisöä tekemällä pilaa itsestäni. Ei hirvitä ollenkaan mitä ne oikein minusta ajattelevat, vaikka puhun silkkaa totta ja aiheet voivat olla hyvinkin kiusallisia. Jotenkin onnistun rakentamaan koko minuudestani jonkinlaisen roolihahmon, jonka yksityisyydellä ei enää olekaan merkitystä, koska kuuntelijat eivät voi olla varmoja siitä, että puhunko totta vai en. Vähän niin kuin Kitinässäkin...

Malleina oli siis tällä kertaa morsiuspari tuonelasta, ja jostain syystä mies oli puettu morsiameksi ja nainen sulhaseksi. Illan aikana pariskunta tappoi toisensa moneen kertaan mitä erilaisimmin tavoin. Yksi asetelma oli huikea: sulhanen oli hivenen polvistuneessa asennossa ja osoitti käsiaseella morsiantaan päähän. Itse keskityin piirtämään pelkkää sulhasta ja rajasin morsiamen pois kuvasta, koska hänen frakkinsa lieve oli aivan herkullisen näköinen tuossa asennossa. Kuvasta tuli musta silhuetti, vain valkoinen naamari oli omanvärisensä. Koska pyssy on helpompi piirtää kuin käsi, aloitin yhdistelmän piirtämisen nurinkurisesti niin, että piirsin pyssyn näkyvät osat ja jätin tyhjää siihen missä käden olisi pitänyt olla, tarkoituksenani piirtää käsi myöhemmin. Piirrettyäni pyssyn tajusin kuitenkin, että juuri tuollaisena, tyhjyyttä ampuvan käden kohdalla, kuva olikin saanut merkityksen. Jätin siis käden kokonaan pois kuvasta. Nyt tuntuu siltä, että tuo kuva pitäisi maalata, sillä piirtäjänä olen auttamattoman kehno, ja haluaisin tuon kuvan seinälleni teknisesti onnistuneena. Ainoa hölmö asia on, että minusta tuntuu ainoan oikean taustan olevan yksivärinen vaaleanpunainen, eikä sellaisella värimaailmalla varustettu kuva oikein sovi kotiini.

Ainoa edes jossain määrin onnistunut kuvani oli piirros sulhasen kasvoista, joka selvästikin aiheutti hämmennystä pariskunnassa, kun nämä kävivät kuvia läpi valitakseen parhaan. Tuo kuva nimittäin toi hyvin esiin sulhasen piirteet, ollen kuitenkin todella paljon maskuliinisemman oloinen kuin mitä naispuolinen sulhanen oikeasti oli. Molemmat tuijottivat sitä pitkään, sanaakaan sanomatta, vaikka he juttelivat lähes kaikkien muiden piirtäjien kanssa. Toivon ettei kuva aiheuttanut suoranaista mielipahaa.

Tilaisuuden jälkeen harkitsin vielä jatkoja kaupungilla, mutta päädyinkin sitten vain menemään yökahville. Kahvilan järjestyksenvalvoja riemastutti minua lähtiessäni, sillä hän kumarsi minulle ovea avatessaan kuin paraskin lakeija, vaikkei edes ollut päässyt näkemään kuninkaallista toppiani, sillä kahvilan vilpoisuuden takia jätin mustan jakkuni päälle. Ehkä oma tietoisuuteni moisen olemassaolosta sitten henki sen luokan majesteettisuutta, että minulle piti vähän piruilla. Harkitsin alahampaitteni näyttämistä, mutta se olisi ehkä kuitenkin ollut jo liian epäilyttävää...

[prosessi]

Kotiini ilmestyi sushia ja hyvää seuraa kuin tilauksesta. Saattaa johtua siitä, että tilasin. Hyvä seura toi mukanaan muun muassa tiedon, että ennustajanlahjani ovat melko hyvät. Puoli vuotta sitten tekemäni ennustus oli toteutunut tällä viikolla. Keskustelimme myös monista muista aiheista, ja jossain vaiheessa kysyin Riemumielen innoittamana, josko kyseinen henkilö sensuroi puheitaan enemmän muiden naispuolisten henkilöiden kuin minun seurassa. Hyvä seura totesi tekevänsä niin, ja vetosi kohdallani tekemässään poikkeuksessa siihen, etten ole nainen. Ok!

[prosessi]

Eilisiltapäivästä tähän iltapäivään Askolassa lampaita keritsemässä. Oli jotenkin outoa nukkua oman entisen kotinsa alakerran sohvalla. Olisi kiva tietää miten eläimet kokevat ajan kulun ja läsnäolon, sillä eivät ne käyttäydy mitenkään poikkeavasti, vaikka olisin ollut ikuisuuden poissa.

Mukelo oli tietenkin mukana navetassa, joten silmiä tarvittiin enemmänkin, etenkin kun tuo ei säiky ollenkaan isojakaan eläimiä, joten se katosi kerta toisensa jälkeen lammaslauman sekaan syöttämään niille heiniä työntämällä käden suoraan niiden suuhun. Lampaat olivat hieman ymmällään tehokkaasta palvelusta, mutta söivät kyllä kiltisti kaikki tarjotut heinät. Navettakissoillekin annettiin heiniä, mutta ainoastaan Maija suostui maistamaan...

Lintu ei oikein tiennyt, miten mukeloon olisi pitänyt suhtautua, joten se päätyi poseeraamaan mukelolle 'täytetty haukka'maisissa asennoissa ja porisemaan kuin puurokattila. Mukelo suhtautui moiseen kummajaiseen terveellä epäluulolla, joten kummankaan turvallisuudesta ei tarvinnut olla huolissaan.

Noin muutenkin keskusteluyhteys on pelannut hyvin, pari viikkoa sitten pidetty pidemmän aikavälin huoltajuuskeskustelu teki hyvää kaikille osapuolille, tähän asti kun on täytynyt mennä aika lailla näppituntumalla, ilman mitään kunnollisia sopimuksia, kun mukelon ikä kuitenkin on sellainen, että kehitysvaihe asettaa tiettyjä ehtoja ja eri lapset kehittyvät kovin eri tahtiin, eikä oman lapsen kehitystahtia oikein ole mahdollista arvata etukäteen. Nyt ikää alkaa kuitenkin jo olla niin paljon, että joustovaraa aikuisten toiveiden mukaan alkaa olla olemassa. Vaikka elämä välillä onkin vähän monimutkaista, ei siitä pääse mihinkään, että se myös on kivaa.

[prosessi]

Olenkin aivan unohtanut kertoa eräästä hupaisasta tapauksesta. Toimistoon soitti muutama viikko sitten eräs myyntimies, jolla oli fiini uusi palvelu tarjottavana. Puhelu ohjattiin minulle, jotta kysyisin oleelliset kysymykset ja ratkaisisisin, josko hommaan kannattaisi tutustua paremmin. No, minä sitten vähän tenttasin, ja totesin ettei palvelu sellaisenaan kiinnostanut, mutta jos sitä vähän muokattaisiin yrityksellemme sopivammaksi, tilanne voisi olla eri. Täsmensin myös miten palvelua tulisi muokata, minkä lisäksi mainitsin minkälaisia muitakin yrityksiä tuo muokattu palvelu saattaisi kiinnostaa ja minkälaisissa asiayhteyksissä. Myyntimieheltä paloi käpy.

Ei siinä mitään, että hän kiukutteli minulle puhelimessa, mutta lisäksi hän otti yhteyttä esimieheeni ja valitti, että tuollainen konsultointi kesken kunniallisen myyntipuhelun on hyvin asiatonta käytöstä, johon esimieheni tulisi puuttua. Valitettavasti armas esimieheni ei vastannut myyntimiehelle mitään, vaikka ehdotinkin, että hän voisi vastata antavansa minulle sapiskaa siitä, että tein ilmaista työtä satunnaiselle yritykselle työaikanani. Huvittavinta oli, että myyntimies jopa perusteli esimiehelleni miksi ehdotukseni ei soveltunut heidän yrityksensä käyttöön, vaikka se asiakkaiden näkökulmasta olisikin nykyistä palvelua toimivampi. Perussyynä oli se, että moinen palvelu pakottaisi heidät tekemään ihan tosissaan töitä. Herää epäilys, että firma oli kovin pieni, ja että tuo myyntimies oli itse yksi palvelun kehittäjistä, kun hän otti mielipiteeni noin raskaasti.

Syy, miksi tapaus muistui mieleeni, oli se, että viimeksi tänään pohdin hieman huolissani kahden paikallisen lounasravintolan kohtaloa. Toinen on kiinalainen seisovalla pöydällä varustettu paikka, jossa 6,80 hintaan saa alkupalat, pääruoat, jälkipalat ja juomat, eikä siellä silti ole läheskään riittävästi asiakkaita. Jostain syystä kukaan ei löydä sinne, vaikka vastinetta rahoille on paljon enemmän kuin yleensä lounasravintoloissa. Toinen tapaus taas on kebab-pizzeria, joka oli kiinni remontin takia nelisen kuukautta, ja suunnilleen kaikki asiakkaat ovat sinä aikana kadonneet. Surullisinta on, että sielläkin ruokien taso on poikkeuksellisen hyvä, etenkin salaatit, kana- ja kalaruoat ovat kerrassaan loistavia. Lisäksi paikan pitäjät ovat sieltä parhaimmasta päästä, muutama äärimmäisen mukava maahanmuuttaja, jotka aikoinaan ovat pelastaneet minut kerran jos toisenkin auto-ongelmista sun muista, kun joskus vuosia sitten tein työmatkat vanhoilla autoilla. Molemmat paikat tarvitsisivat kunnollisen markkinointisuunnitelman, näppini syyhyävät.

[prosessi]

Tämäkään ei ole reportaasi, ellei sitten omista mielenliikkeistään voi tehdä reportaasia.

Olenpa tässä viime viikkoina miettinyt, että onko mahdollista tulla manipuloiduksi silloinkin, kun huomaa moista yritettävän. Jos toinen ihminen noteeraa jokaisen mielenliikkeen ja antaa ymmärtää, että oma ajatusmaailma noudattelee samoja ratoja, jos ajatusten ja ulkonäön huomioimisen lisäksi toinen myös leikkii etunimellä, käyttää sitä tarpeettomasti, aivan kuin maistellen, kykeneekö tuollaisen toiminnan sivuuttamaan, vaikka kuinka tietäisi sen olevan tarkoitushakuista. Ainakin tuollainen tarkkanäköisyyden aste tekee voimakkaan vaikutuksen, halusipa sitä tai ei.

Lisäksi ympäristön reaktiot luovat oman jännitteensä, erityisesti jos ne sattuvat olemaan enemmän tai vähemmän vihamielisiä, sisältävät näennäisesti "kätkettyä" ivaa, rehellistä kiukuttelua ja itsen muuttumista olemassaolemattomaksi joidenkin silmissä. Ja tuo jännitekin on omalla tavallaan ristiriitaista, yhtä hyvin se voi nykäistä suuntaan "pitäkää tunkkinne, en jaksa tuollaista pelleilyä" kuin suuntaan "teidän mielipiteenne eivät voisi vähempää kiinnostaa". Ympäristöllä on siis paljonkin vaikutusvaltaa, mutta yleensä se ei kyllä osaa hyödyntää sitä niin hyvin kuin olisi mahdollista.

Ainakin nämä pohdinnat ovat johtaneet siihen tilanteeseen, että vastakkaista sukupuolta kohtaan tuntemani vihamielisyys on laantunut vain kevyeksi vastahakoisuudeksi, joten ainakin teoriassa lienee mahdollista, etten eläkään loppuelämääni parisuhteettomana. Lisäksi olen päätynyt siihen lopputulokseen, että jos olisin shakkinappula, olisin hevonen.

[urpiainen]

Kontrafaktuaalisten konditionaalien semantiikka on niin tavattoman monimutkaista, että lienee paras jättää yrittämättä sanoa mitään tuohon shakkinappulajuttuun. Eritoten, kun paljon yksinkertaisempienkin lausumien semantiikka jää näköjään minulle tänään aika hämäräksi: Eivätkö nuo tuossa alla viittaa täsmälleen samaan suuntaan?

yhtä hyvin se voi nykäistä suuntaan "pitäkää tunkkinne, en jaksa tuollaista pelleilyä" kuin suuntaan "teidän mielipiteenne eivät voisi vähempää kiinnostaa".

[prosessi]

Kontrafaktuaalisten konditionaalien semantiikka on niin tavattoman monimutkaista, että lienee paras jättää yrittämättä sanoa mitään tuohon shakkinappulajuttuun. Eritoten, kun paljon yksinkertaisempienkin lausumien semantiikka jää näköjään minulle tänään aika hämäräksi: Eivätkö nuo tuossa alla viittaa täsmälleen samaan suuntaan?

yhtä hyvin se voi nykäistä suuntaan "pitäkää tunkkinne, en jaksa tuollaista pelleilyä" kuin suuntaan "teidän mielipiteenne eivät voisi vähempää kiinnostaa".

Eivät. Ensimmäinen viittaa siihen, ettei jaksa sekaantua koko tilanteeseen vaan pakenee paikalta, jälkimmäinen taas sekaantumiseen oikein toden teolla, muiden mielipiteistä piittaamatta. Ensiksimainittu taitaa kyllä olla minulle ominaisempi toimintamalli.

Hevosta en selitä, se olisi liian kiusallista. Kokeilin ja päädyin sensuroimaan.

[prosessi]

Eilinen illanvietto meni keskikohtalaisen pitkän kaavan mukaan, iltaneljästä lähes aamukahteen. Havaitsin alkuillasta, etten edelleenkään juurikaan pidä keilaamisesta, vaikka tapahtuman mielenkiintoa kieltämättä lisäsi se, että kovin suuri prosentti keilaajista oli stand up -koomikoita. Lisäksi onnistuin katkomaan siellä kaksi kynttä, joten jouduin leikkaamaan loputkin lyhyiksi, ehdittyäni jo iloita siitä, että ne kaikki selviytyivät viime viikonlopun keritsemisurakasta. Pöh.

Ravintolaan siirryttyämme pääsin taas yllättämään itseni. Minun päähäni pöytää päätyi neljä koomikkoa ja kolme kääntäjää, joista kaksi koomikoista tunsin jo ennestään. Toinen niistä ei kyllä ollut koomikko vielä viimeksi tavatessamme, vaan virkamies. Ei siinä vielä mitään, mutta hänpä olikin päätynyt ottamaan aika lailla vaikutteita esityksiinsä minun kanssani käymistä keskusteluista, joten toiveeni siitä, että hän olisi unohtanut ne kokonaan, taisi olla aika lailla turha.

Yksi kääntäjistä osoittautui pelottavan taitavaksi puhuttajaksi. Minä kun yleensä puhun oikeista asioista mieluummin kuin itsestäni, ja jos puhun itsestäni, ovat nekin aiheet lähinnä tapahtumakuvauksia sun muita, niin oli jotenkin kummallista huomata selostavansa keskeneräisiä suunnitelmiaan, työn sisällön aiheuttamia tunnereaktioita, kirjoittamisen tekniikkaani ja siihen liittyviä ajatuskulkuja sun muita. Meninpä jopa puolivahingossa vastaamaan, että minkä nimisessä yrityksessä olen töissä. Vastattuani siihenkin juttelun lomassa kyseinen henkilö kuitenkin selitti kysyneensä sitä vain siksi, että hän oli kiinnostunut josko hän olisi joskus ollut tehnyt käännöshommia kyseiselle yritykselle. Ennen selitystä en ollut pitänyt kysymystä epäilyttävänä, mutta sen jälkeen pidin hieman. Jostain kumman syystä keskustelun mutkattomuus kärsi aika lailla tuon jälkeen, ja ravintolasta klubiin siirryttyämme päädyinkin kätevästi erilleen kääntäjistä ja juttelin loppuillan koomikoiden kanssa.

Periaatteessa tuossa porukassa olisi ollut helppoa vetäytyä yleisöksi, sillä parhaimmillaan seitsemän koomikkoa samassa pöydässä ei ole mikään ihan hiljainen porukka. Jotenkin kuitenkin intouduin itsekin puhumaan paljon, pohdin mm. ääneen minkälaisia asioita itse käsittelisin lavalla ja miten, jos siis uskaltaisin yleensäkään nousta minnekään lavalle. Onneksi en uskalla.

Ihan loppuillasta käydessäni hyvästelemässä pari henkilöä tanssilavan laidalla, yksi koomikoista tuli venkoilemaan ympärilleni, näyttäen lähinnä tehosekoittimessa olevalta nelilonkeroiselta mustekalalta. Sitten hän asetti kasvonsa noin sentin etäisyydelle omistani, ja sanoi epäilyttävällä äänellä: "Ajattele, jos me emme tuntisi toisiamme." Minä siihen, että se olisi aika pelottavaa. Hän pysähtyi, katsoi jonnekin sisäänpäin itseensä ja sanoi: "Hmmm... ...aika pelottavaa. Totta!" Jotenkin minusta tuntuu, että päädyin toisenkin koomikon ohjelmistoon.

[prosessi]

Hassu ilmiö, tajusin alitajuisesti sensuroineeni vinon pinon havaintoja ihmisistä tuossa edellisessä reportaasissa. Alunperin ajattelin, että kirjoittaisin niistä, koska ne olivat sinänsä mielenkiintoisia havaintoja, mutta toisaalta ne kyllä kertovat helposti ihmisistä asioita, joita he eivät ole tarkoittaneet muiden huomattavaksi. Joten vaikka kukaan ei olisi voinut tunnistaa ketään noista henkilöistä täällä kirjoittamani tekstin perusteella, etenkin kun kukaan havainnointini kohteista ei ollut kitinäläinen, päädyin unohtamaan kirjoittaa niistä.

Välillä minua kyllä vaivaa tapani tarkkailla ihmisiä ja rekisteröidä jumalaton määrä näennäisen merkityksettömiä asioita, jotka kertyessään alkavat muodostaa selkeitä kaavoja. Sitten kun nämä kaavat ovat muodostuneet mielessäni, reagoin tietenkin erityisen voimakkaasti kaikkiin sellaisiin yksityiskohtiin, jotka poikkeavat kaavoista, jolloin nämä poikkeukset alkavat muodostaa omia kaavojaan niiden pohjalla olevien päälle. Näiden kaavojen pohjalta pystyn usein yllättävän hyvin ennustamaan ihmisten käyttäytymistä, etenkin osaan usein kertoa etukäteen, milloin joku on aikeissa toimia itselleen epätyypillisellä tavalla, ja mitä tämä epätyypillinen toiminta pitää sisällään.

Se hyöty tuosta tietenkin on, että on paljon helpompaa kävellä sadepisaroiden välissä, näin Tom Waitsin laulun sanoin muotoiltuna.