Lapsen ruumiillinen kurittaminen

[Geetz]

Kerran tarttunut omaa lasta niskatukasta ja se todella rauhoitti tilanteen, tyttö ei enää hyppinyt silmille, lopetti äitinsä hakkaamisen kaukosäätimellä. En kaipaa sen pelon ja hämmennyksen näkemistä lapseni silmissä enää mieluiten koskaan mutta myönnän joka toinen päivä joutuvani hillitsemään itseäni jossain vastaavassa tilanteessa. Nyt jo vuos hillitty ja hillitty, käytössä puhe, varotus, ärräpäät, kiinni pitäminen, ns. pakkosylitys ja jäähytuoli. Ja toki kaikista toimivin eli lahjonta.

En hyväksy, mutta ymmärrän. Ja ymmärränkin vain sellasena hallitsemattomana inhimillisenä reaktiona. Ja kuuntelen vastaväitteitä ymmärrykselleni vain ja ainoastaan naisilta tai miehiltä, joilla on se temppuilemista aloitteleva lapsi tai lapsia. Muut väitelköön myöhemmin.

Alle yläasteikäisen ollessa kyseessä fyysistä kuritusta on aivan turha perustella minään johdonmukaisena kasvatuskeinona, beeässää. Pienen lapsen ei tarvitse oppia, että aikuinen saa lyödä. Tottakai lapsen tulee oppia, että huonosta käytöksestä tulee rangaistus, mutta rangaistuksen tulee olla jotain oikeasti inhottavan selkeää ja vituttavaa, ei pelkoa ja kipua.

[milli]

Ehkä tuo fyysinen kuritusmenetelmä voi jotenkin edes näennäisesti toimia niin kauan kuin lapsi on teini-iässä, mutta sen jälkeen muksu onkin jo täynnä uhmaa (ihan oikeutetustikin) ja tekee selän takana kaikki mitä ikinä on kielletty sekä alkaa todennäköisesti itsekin käyttää väkivaltaa.

Enpä tiedä, itseä on piesty oikein kunnolla "kasvattamisen" nimissä, enkä silti voisi kuvitellakaan ikinä olevani väkivaltainen ketään kohtaan. Ymmärrän, ettei tuollainen väkivaltainen kurittaminen voi olla mitään muuta kuin aikuisen kykenemättömyyttä käsitellä omia tunteitaan. Ne normaalit kurittamiset kuten pieni tukkapölly, tai koivunoksalla takamukselle olivat silloin ja edelleenkin mielestäni aiheellisia.

[Geetz]

Tää unohtu. Haluan opettaa puolustautumisen jalon taidon kyllä skideilleni eli jos turpaan on tulossa niin varmasti on ok läiskiä takaisin. Enkä tietenkään halua lapsiltani turpaan, joten en mene läiskimään ensin.

[Vadim]

Varsinkin kun nykykakaroiden ei tarvitse länsimaissa taistella selviytyäkseen ja heikoimmatkin saavat paljon isomman mahdollisuuden varttua aikuisiksi kuin esimerkiksi sata vuotta sitten.

Öööh - olet oikeasti sitä mieltä, että on huono juttu, että heikommatkin saavat paljon isomman mahdollisuuden varttua aikuisiksi kuin esimerkiksi sata vuotta sitten...?

Olisi myös kiinnostavaa kuulla, miten tämä mahdollisuus sinun mielestäsi johtaa siihen, että käytöstavoiltaan puutteellisia, öh, pissiksiä näkyy joka kadunkulmassa.

[Bluntly]

Olisi myös kiinnostavaa kuulla, miten tämä mahdollisuus sinun mielestäsi johtaa siihen, että käytöstavoiltaan puutteellisia, öh, pissiksiä näkyy joka kadunkulmassa.

Ei yhtään mitenkään. Lause oli lisätty, jotta kukkahattutätien sukulaissielut voisivat vetää kirveenvarren nenäänsä.

[Vadim]

Olisi myös kiinnostavaa kuulla, miten tämä mahdollisuus sinun mielestäsi johtaa siihen, että käytöstavoiltaan puutteellisia, öh, pissiksiä näkyy joka kadunkulmassa.

Ei yhtään mitenkään. Lause oli lisätty, jotta kukkahattutätien sukulaissielut voisivat vetää kirveenvarren nenäänsä.

Ymmärtääkseni kukkahattutädit paheksuvat nykynuorisoa siinä missä sinäkin.

[Tix]

Mikä on kukkahattutädin vastakohta? Jarrarikalsonkijannu? Kulipääsetä? Auttakee, ootte te ennenkin auttaneet.

[Vadim]

Ymmärtääkseni kukkahattutädit paheksuvat nykynuorisoa siinä missä sinäkin.

Entäs kukkahattutätien sukulaissielut?

En tiedä, kun en tunne kovin montaa. Ehkä tämä kukkahattutäti on jonkinmoinen mielikuvitushahmo, jota kohtaan tälläkin palstalla tunnettu inho kumpuaa erilaisista kastroivista naispuolisista auktoriteeteista, joita pikkupojan elämässä saattaa tulla vastaan.

[Vadim]

Mikä on kukkahattutädin vastakohta? Jarrarikalsonkijannu? Kulipääsetä? Auttakee, ootte te ennenkin auttaneet.

Kulipääsetä kuulostaa lupaavalta.

[prosessi]

Olisi myös kiinnostavaa kuulla, miten tämä mahdollisuus sinun mielestäsi johtaa siihen, että käytöstavoiltaan puutteellisia, öh, pissiksiä näkyy joka kadunkulmassa.

Ei yhtään mitenkään. Lause oli lisätty, jotta kukkahattutätien sukulaissielut voisivat vetää kirveenvarren nenäänsä.

Ymmärtääkseni kukkahattutädit paheksuvat nykynuorisoa siinä missä sinäkin.

Himppu, sit en voikaan kaivaa kukkahattuani käyttöön, minä kun pidän nykynuorisosta.

Kerran tarttunut omaa lasta niskatukasta ja se todella rauhoitti tilanteen, tyttö ei enää hyppinyt silmille, lopetti äitinsä hakkaamisen kaukosäätimellä. En kaipaa sen pelon ja hämmennyksen näkemistä lapseni silmissä enää mieluiten koskaan mutta myönnän joka toinen päivä joutuvani hillitsemään itseäni jossain vastaavassa tilanteessa. Nyt jo vuos hillitty ja hillitty, käytössä puhe, varotus, ärräpäät, kiinni pitäminen, ns. pakkosylitys ja jäähytuoli. Ja toki kaikista toimivin eli lahjonta.

En hyväksy, mutta ymmärrän. Ja ymmärränkin vain sellasena hallitsemattomana inhimillisenä reaktiona.

Minäkin oikeastaan ymmärrän tuossa mielessä, vaikken itse olekaan langennut. Mutta pikkusiskoni kohdalla olen muutaman kerran suuttunut vahingoista, mikä on vähintään yhtä paha asia. Ne kerrat pikkusiskonikin muistaa, vaikka ne kaikki tapahtuivat hänen ollessaan alle kolmivuotias. Silloinkaan en edes korottanut ääntäni, mutta oikeasti vihaisena ilmeisesti koko olemukseni on todella kauhistuttava, sillä Duuri-koirakin kerran aikoinaan, Nooni-pentua purtuaan, pakeni minua terassin alle piiloon, vaikken edes vaivautunut vilkaisemaankaan koko koiraa kotiin tullessani enkä sanonut sanaakaan, hain vain Noonin sisältä ja lähdin eläinlääkärikäynnille.

[prosessi]

Ehkä tämä kukkahattutäti on jonkinmoinen mielikuvitushahmo, jota kohtaan tälläkin palstalla tunnettu inho kumpuaa erilaisista kastroivista naispuolisista auktoriteeteista, joita pikkupojan elämässä saattaa tulla vastaan.

Mikä naispuolisista auktoriteeteista tekee niin kastroivia?

[Bluntly]

Mikä on kukkahattutädin vastakohta? Jarrarikalsonkijannu? Kulipääsetä? Auttakee, ootte te ennenkin auttaneet.

Kulipääsetä kuulostaa lupaavalta.

Joillakin taitaa liian kireät kalsarit haitata ajattelua.

[EveryWoman]

Jännää, kuinka kaikki ne, joita on lapsena toistuvasti kuritettu, korostavat sitä ettei traumoja ole jäänyt. Ja tyypilliseen uhrirooliin kuuluvalla tavalla mainitsevat vanhempien olleen aivan oikeassa kuritustoimissaan (eli syyllistävät tapahtuneesta itseään). Onkohan ketjussa yhtäkään tyyppiä, joka ei johdonmukaisesti noudattelisi tätä kaavaa?

Se, että henkilö ei tiedosta itsellään traumoja, ei vielä tarkoita ettei hänellä niitä olisi. Käsittääkseni traumat ovat tyypillisimmillään hautautuneet alitajuntaan siten, että henkilö ei jokapäiväisessä elämässään niitä tiedosta, koska muuten ne haittaisivat elämää enemmän kuin piilossa pysyessään (jolloin ne toki myös haittaavat, mutta hetkellisemmin ja huomaamattomammin). Pelkäättekö kulkea kaduilla yksin yöllä? Pelkäättekö isoja eläimiä? Jännitättekö työhaastattelua? Traumat voivat tulla pinnalle mitä erilaisimmissa muodoissa ja joskus niiden ja niiden lähteen tunnistamiseksi saa nähdä kovastikin vaivaa.

En tietenkään tarkoita, että lapsena kuritetut olisivat jotenkin viallisia ihmisiä tai että kaikki olisi nyt menetetty. On varsin normaalia olla traumatisoitunut aiheesta tai toisesta, ja niinikään on normaalia olla itse tajuamatta sitä. Ja on tietenkin myös mahdollista, että osa porukasta ei ole kurittamisesta traumatisoitunut mitenkään - ihmisiä on erilaisia. Pistää vain silmään tuollainen kevyesti heitetty Muhun ei ainakaan mitenkään ole vaikuttanut -läppä, jolla saatetaan myöhemmin perustella myös omien lasten kurittamista, ja joka suurimman osan kohdalla todennäköisesti ei pidä paikkaansa.

Itseäni on kuritettu lapsena kerran (selkäsauna) ja teininä kerran (litsari), ja molemmista kerroista jäi jälki. Muistan tilanteet edelleen hyvin, ja olen sitä mieltä että kasvavan lapsen ei pidä joutua pelkäämään vanhempiaan sillä tavalla (pahinta tilanteissa oli luottamuksen menettäminen vanhempaan ja sietämättömän, irrationaalisen kauhun valtaan joutuminen - ei kipu sinänsä). Se ei vain ole hyväksi. Vaan tietenkin vahinkoja sattuu eikä kukaan ole vanhempana täydellinen. Olen sitä mieltä, että vanhempani tekivät selvän virheen (kumpikin yhden), mutta olen myös valmis antamaan sen heille anteeksi. En myöskään voi tietää, tulenko joskus itse tuon virheen toistamaan - mutta jos niin kävisi, en takuulla ainakaan selittelisi tekemisiäni sillä että on loppujen lopuksi ihan ok kurittaa lapsia.

[Geetz]

-- sillä Duuri-koirakin kerran aikoinaan, Nooni-pentua purtuaan, pakeni minua terassin alle piiloon, vaikken edes vaivautunut vilkaisemaankaan koko koiraa kotiin tullessani enkä sanonut sanaakaan, hain vain Noonin sisältä ja lähdin eläinlääkärikäynnille.

Edesmenny rotikkarouvani tuli mieleen, se oppi ilman minkäänlaista fyysistä kosketusta lukemaan räjähdystilani paremmin kuin kukaan... Me toimittiin yhteen ja se perustui johonkin muuhun kuin samaan kokoomme.

Jostain syystä uhmakkaan neitini kanssa uhmaava olemukseni ei toimi mitenkään. Se suoraan sanoen nauraa päin naamaa (mikään ei ole vttumaisempaa) ja oon pari kertaa teipannu suunsakin hermostuksissani. Nyt neiti pelkää sitten teippirullaa mut sehän sopii mulle. Rulla on hyvin esillä hankalina päivinä. Asia kauhistuttaa skidin isovanhempia, mutta uhkasin teipata ne ulos meidän elämästä, joten nykyään kauhistelevat vain mielessään. Ja muistutin, että sain ite selkääni siinä missä miehenikin, joten tyst ny ja hip hip omien asioiden pariin.

Mies taas ei ole koskaan kajonnut neitiin, mutta pelkkä mitätön murahdus saa uhma-apinan kipittämään huoneeseensa peiton alle. Sieltä sitten huudetaan ja vingutaan äitiä apuun kun isi on tuhma ja kaikkea. Eikä äiti mene, ei tule edes mieleen, äiti haluaisi mielummin lähettää tytön isin mukana töihin...

Psykotädit tietää sanoa, että äiti on se luotettavin ja turvallisin juuri nyt, joten äitille on purettava kiukut ja äitin seurassa uskalletaan kokeilla. Onhan se faktaa, että Känkkäränkkä-noita tulee yli kerran viikossa kutsumattomanakin. Se pitää vaan takoa omaan päähänsä niin kaikki menee helpommin.

Ei päätä tai pyllyä vuodatuksella koska meillä tiskataan nyt fairylla pikkuveljen sormia, argh.

[masa]

Itseäni on kuritettu lapsena kerran

Pelkäättekö kulkea kaduilla yksin yöllä? Pelkäättekö isoja eläimiä? Jännitättekö työhaastattelua?

Tuota tuota. Pelkäätkö sinä noita yllämainittuja asioita??

[EveryWoman]

Tuota tuota. Pelkäätkö sinä noita yllämainittuja asioita??

En.

[masa]

Tuota tuota. Pelkäätkö sinä noita yllämainittuja asioita??

En.

Entä oletko tunnistanut jotain muita traumoja itsestäsi, jotka saattaisivat olla peräisin tuosta kurittamisestasi?

[Stinky]

Jännää, kuinka kaikki ne, joita on lapsena toistuvasti kuritettu, korostavat sitä ettei traumoja ole jäänyt. Ja tyypilliseen uhrirooliin kuuluvalla tavalla mainitsevat vanhempien olleen aivan oikeassa kuritustoimissaan (eli syyllistävät tapahtuneesta itseään). Onkohan ketjussa yhtäkään tyyppiä, joka ei johdonmukaisesti noudattelisi tätä kaavaa?

Se, että henkilö ei tiedosta itsellään traumoja, ei vielä tarkoita ettei hänellä niitä olisi. Käsittääkseni traumat ovat tyypillisimmillään hautautuneet alitajuntaan siten, että henkilö ei jokapäiväisessä elämässään niitä tiedosta, koska muuten ne haittaisivat elämää enemmän kuin piilossa pysyessään (jolloin ne toki myös haittaavat, mutta hetkellisemmin ja huomaamattomammin). Pelkäättekö kulkea kaduilla yksin yöllä? Pelkäättekö isoja eläimiä? Jännitättekö työhaastattelua? Traumat voivat tulla pinnalle mitä erilaisimmissa muodoissa ja joskus niiden ja niiden lähteen tunnistamiseksi saa nähdä kovastikin vaivaa.

Mä sanoin ettei jäänyt traumoja juuri sen vuoksi, ettei kukaan luule että täällä mä nyt itken ja valitan "aijai kun oli kurja lapsuus kun yhden kerran sain vyöstä ja kerran pari tukkapöllyä". Mä jopa sanoin että oisivat vaikka antaneet pari kertaa lisää piiskaa. Mä en siitä ois muuttunut kun ehkä parempaan suuntaan. Miten mä sun mielestä nyt syyllistän itteäni? Mä olin kamala kakarana, ei mua saatu käskyillä kuriin.

Luuletko että mun pitäsi nyt mennä psykiatrille puhumaan näistä "traumoista" tyyliin mä en tiedä että mulla on traumoja mutta ehkä sä jotain kehittelet ja avaat kato nää lukot? Ja en pelkää pimeää, en pelkää isoja koiria ja työhaastattelussa on normaalia jännittää. Sanot mitä sanot.

[EveryWoman]

Entä oletko tunnistanut jotain muita traumoja itsestäsi, jotka saattaisivat olla peräisin tuosta kurittamisestasi?

Olen tunnistanut sen, miten pahaa kurittaminen teki, mutta olen siinä mielessä huono esimerkki että asia on minulla tietoisella tasolla eikä hautautuneena. Mitä syvemmälle traumat hautautuvat, sitä vaikeammin tunnistettavissa muodoissa ne tulevat esiin (esim. työhaastattelupelko jne.). Muutenkin tässä tapauksessa vaikutuksien analysointi olisi aika tuulesta temmattua, kun minulla kurittamista tapahtui tosiaan lapsena vain kerran.

[EveryWoman]

Entä oletko tunnistanut jotain muita traumoja itsestäsi, jotka saattaisivat olla peräisin tuosta kurittamisestasi?

Keksin paremman esimerkin. Isälläni oli tapana silloin tällöin raivostua aivan silmittömästi typeristä asioista, jos perheen kesken ilmeni erimielisyyttä ja häneltä loppuivat argumentit. Ei usein, mutta toistuvasti. Se ahdisti minua kovasti, koska se raivo oli a) pelottavaa ja b) mielivaltaisesti ohjautuvaa, eli minulla ei ollut tiedossa keinoa millä isän saisi rauhoittumaan. Ainakaan mikään järkipuhe ei auttanut.

Vielä aikuisenakin läheisissä ihmissuhteissani (siis lähinnä parisuhteissa) tunnen sietämätöntä pahaa oloa, jos toinen suuttuu minulle ilman että ansaitsisin sen (siis esimerkiksi jonkin väärinkäsityksen seurauksena). Sellaisessa tilanteessa flippaan, taannun eräänlaiseksi eläimeksi, ja tuntuu siltä että menetän järkeni. Vaikka ulkopuolisen tarkkailijan silmissä tilanne on ihan laimea ja arkipäiväinen.

[Geetz]

^ Pelästyin tuliko tuo EW:n teksti omista näpeistäni.

[Elppis]

En tiedä uskallanko vastata tähän juuri tällä hetkellä, varsinkaan tässä haukkalaumassa..

.. mutta vastaan ns. ennnakkotapausten perusteella. En usko väkivaltaan, läpsäytys näpeille tai luunappi kun lapsi puree tmv. on musta hyväksyttävää. En kuitenkaan ottaisi yleiseksi käytännöksi, vaan nimenomaan viimeiseksi pisteeksi. Mun mielestä se on kuitenkin lempeämpää kuin huutaminen. Huutaminen ja sen kovan äänen pelkääminen on jäänyt aikuisikään traumoineen, luunapit ja tukistukset ei. Mä ainakin toivon että osaan olla huutamatta päin lapsen naamaa ellen osaa tilannetta muuten käsitellä.

Mutta mistä mä tiedän ennenkuin mulla on omia lapsia.

Joku kyseli eläimistä? Samoilla linjoilla - koiran niskavilloista tukistaminen tai korvasta nipistys on ollut meillä aina osa koiran "kasvatusta". Meillä koirat kyllä ovat olleet muuta kuin bichon frisé- luokka, aina kovia palveluskoiria umpiluukalloineen ja joilla on kokoakin. Remmillä en ole koskaan huitaissut kuin vahingossa leikkiessä, enkä nyrkkiä/kovempaa kämmentä ole antanut.

Nyrkkisääntö koulusta: Pelko ei ole kunnioitusta.

[prosessi]

Jostain syystä uhmakkaan neitini kanssa uhmaava olemukseni ei toimi mitenkään.

Ei kai sen uhmakohtauksiin kuulukaan toimia. Pikkusiskoni uhmaikää helpotti kummasti eräs tekemämme diili. Sovimme, että kotioven ulkopuolella käyttäydytään aina hyvin, kun taas kotona saa olla juuri niin sietämätön kuin haluaa. Vastapalveluksena lupasin, etten ikinä enää suutu vahingoista. Pikkusiskoni mielestä diili oli niin hyvä, että se päti aina. Jos uhmakohtaus meinasi alkaa kodin ulkopuolella, tarvitsi vain rauhallisesti kysyä "ollaaks me nyt kotona?" ja kohtaus laantui siihen. (Siksipä tiedänkin että nuo siskonikin muistamat epäreilut suuttumiset ovat niin varhaisilta ajoilta kuin ovat. Minunkin lupaukseni piti.)

Psykotädit tietää sanoa, että äiti on se luotettavin ja turvallisin juuri nyt, joten äitille on purettava kiukut ja äitin seurassa uskalletaan kokeilla. Onhan se faktaa, että Känkkäränkkä-noita tulee yli kerran viikossa kutsumattomanakin. Se pitää vaan takoa omaan päähänsä niin kaikki menee helpommin.

Tuota olenkin miettinyt, että suurin osa pikkusiskoni uhmakohtauksista kohdistui juuri minuun, joten äiti on todellakin ollut hämmästyttävän pienessä roolissa hänen elämässään. Voi vain kuvitella minkälaisissa syyllisyydentunnoissa äiti välillä velloo.

Ei päätä tai pyllyä vuodatuksella koska meillä tiskataan nyt fairylla pikkuveljen sormia, argh.

[urpiainen]

Jännää, kuinka kaikki ne, joita on lapsena toistuvasti kuritettu, korostavat sitä ettei traumoja ole jäänyt. Ja tyypilliseen uhrirooliin kuuluvalla tavalla mainitsevat vanhempien olleen aivan oikeassa kuritustoimissaan (eli syyllistävät tapahtuneesta itseään). Onkohan ketjussa yhtäkään tyyppiä, joka ei johdonmukaisesti noudattelisi tätä kaavaa?

Tämä minullakin pisti erityisesti silmään. Oikein kiinnostavaa. Mikäköhän tässä on? Ilmeisesti moni täälläkin on rakentanut identiteettinsä paljon sen varaan, että ainakin lähiperhe tukee ja rakastaa kaikissa tilanteissa. Jos sitten oikein rupeisi käsittelemään sitä, että nämä lähiperheenjäsenet ovat oikeasti pahoinpidelleet kriisitilanteessa, voi se muodostua liian syvältä ravistelevaksi harjoitukseksi. Siispä se on kiire selittää pois niin, että pahoinpitelijöissä ei olekaan mitään moitittavaa, ja perheidyllin kulissi on taas pystyssä.

Aika lailla kummastelen, että niin moni täällä *hyväksyy* pahoinpitelyn. Joku taisi jopa mainita, että vain normaalin, lievän kurittamisen, kuten koivunoksalla takapuoleen ruoskimisen. Puistattavaa. Tuollainen piekseminen on kyllä niin henkisesti nöyryyttävää että ruumiillista autonomiaa loukkaavaa että pahaa tekee. Ja joku pitää sitä normaalina ja lievänä. Oi voi.

Siinä ole Geetzin linjoilla, että monen tukkapöllyn tai tarpeettoman kovakouraisen kiinnipidon hätätilanteessa ymmärrän hyvin, vaikka en hyväksykään. Tosin, jos tuo teippaaminen oli tosiaan tarkoitettu ihan kirjaimellisesti ymmärrettäväksi, olen siitä aika järkyttynyt, eikä ymmärryskään taida ihan riittää. Juuri tämänhän Geetz halusi lapsettomalta kuulla?

Omasta taustasta sen verran, että minua ei ole koskaan lyöty tai luunappeja annettu. Lievää tukkapöllyä olen saanut, ja pidän sitä aika järkyttävänä tekona ja epäonnistumisena vanhempieni puolelta. Ymmärrän kyllä sitkin: muutama vuosikymmen sitten se ei ollut kovin tavatonta, ja samassa tilanteessa moni aikalainen olisi varmaan lyönyt. En kuitenkaan missään nimessä hyväksy, ja toivon itse onnistuvani paremmin, jos joskus kasvattajaksi päädyn.

[Tix]

Jännää, kuinka kaikki ne, joita on lapsena toistuvasti kuritettu, korostavat sitä ettei traumoja ole jäänyt. Ja tyypilliseen uhrirooliin kuuluvalla tavalla mainitsevat vanhempien olleen aivan oikeassa kuritustoimissaan (eli syyllistävät tapahtuneesta itseään). Onkohan ketjussa yhtäkään tyyppiä, joka ei johdonmukaisesti noudattelisi tätä kaavaa?

Omfg. Uhrirooli ja piilotraumat. Kyllä lapsikin voi tajuta, että teki väärin ja saa rangaistuksen siitä. Saati sitten aikuinen, joka miettii analyyttisesti lapsuutensa tapahtumia. Se syy miksi sitä tässä kontekstissa "korostetaan" johtuu ainoastaan siitä, että aina kun aiheesta puhutaan, kukkahattutädit vetävät juuri tuon kortin, että traumoja jää vaikkei niitä näkyisikään.

*vetää jarrarikalsarit jalkaan ja ajelee kuliksi*