Mieshuoran olemus, tulemus ja käyttö?

[huima]

Arvasin, että sanoisit noin! Oon oraakkeli!

Voisit hieman rankaista Chapia, se on aina kiusaamassa - ja selkeästi naisellisen kosketuksen tarpeessa.

[prosessi]

Arvasin, että sanoisit noin! Oon oraakkeli!

Voisit hieman rankaista Chapia, se on aina kiusaamassa - ja selkeästi naisellisen kosketuksen tarpeessa.

Nääh. Luotan sen oman naisen rankaisukykyihin.

[Aava]

Ei onnistu, ennen kuin on ihan oikeasti lakannut haikailemasta. Haikailu poissulkee kaikki kolahtamiset sellaisiinkin ihmisiin, jotka ilman sitä haikailua voisivat kolahtaa.

Puhutko kokemuksesta? Kuulostaa sen verran uskottavalta.

Kenenkään takia ei kannata riutua, ellei todella halua riutua. Eikä suorien torjuntojen ainakaan pitäisi sattua niin pahasti kuin vaikka epämääräisen päättämättömyyden, sillä silloinhan ainakin tietää, että "tää oli tässä, ohi meni".

Joo, totta tämäkin kommenttisi. Olisin kyllä kaivannut suorempaa torjuntaa, siis jopa sellaista tylyhköäkin. Piti onkia se sieltä rivien välistä. Ei siis edes sen vertaa arvostanut, että kun kerran vaivautui vastaamaan, että olisi nyt edes puhunut suoraan. Ja minä olin mennyt lankeamaan mieheen, kellä ei ole edes selkärankaa puhua suoraan! Siitä tuli vaan vähän lisää vitutuskertoimia

No, olihan se hankalaa mullekin lähteä vähättelemättä tunnustamaan, mitä oikeasti hänestä ajattelin. Luulis vaan, että noin alastomaksi itsensä kirjoittaminen olisi kipinöinyt vastaavaa vilpittömyyttä. Vaan väärässä olin.

Nonni. Puhutaanpa jostain muusta välillä.

[prosessi]

Ei onnistu, ennen kuin on ihan oikeasti lakannut haikailemasta. Haikailu poissulkee kaikki kolahtamiset sellaisiinkin ihmisiin, jotka ilman sitä haikailua voisivat kolahtaa.

Puhutko kokemuksesta? Kuulostaa sen verran uskottavalta.

En. Lämpimikseni vaan höpötän. Kokemuksesta puhuminen edellyttäisi vissiin sellaista tilannetta, että olisin ensin haikaillut jonkun perään ja siinä sivussa torjunut jonkun muun, sitten lakannut haikailemasta ja huomannutkin sen torjutun kuitenkin kiinnostavan. Ei toistaiseksi ole tapahtunut, mutta pidän kyllä täysin mahdollisena.

[Aava]

En. Lämpimikseni vaan höpötän. Kokemuksesta puhuminen edellyttäisi vissiin sellaista tilannetta, että olisin ensin haikaillut jonkun perään ja siinä sivussa torjunut jonkun muun, sitten lakannut haikailemasta ja huomannutkin sen torjutun kuitenkin kiinnostavan. Ei toistaiseksi ole tapahtunut, mutta pidän kyllä täysin mahdollisena.

No onpa sun lämmittelyläppä laadukasta sovellettavaa

On muuten yksi helvetillisimpiä tilanteita elämässä torjua jonkun kiinnostuneen lähestyminen. Samalla kun tuntuu, ettei siihen olisi varaa, samalla tietää, ettei se toinen kolahda.

Joskus vaan tulee miettineeksi, olisiko sittenkin fiksumpaa tyytyä kompromissiin eli siihen, että tyytyy vertauskuvainnollisesti 75% lopputulokseen täyden sadan sijasta, jos siihen seiskavitoseen vaadittava panos, esim. 25%, on merkittävästi pienempi kuin sataseen vaadittava, olkoon se vaikka 55%? Ei ehkä eläisi niin täysillä, muttei tulisi niin paljon kolhujakaan.

Ja jääräpäisyyttäni toistaiseksi olen aina päätynyt siihen, että mieluummin mennään sataseen, makso mitä makso. Enkä koskaan oo vielä oppinut nielemään siitä aiheutuneita tappioita mukisematta.

Lienee itsetutkiskelun paikka. Alkaa oleen vähän liian ankea värisuora-täyskäsi näitä iskuja vääristä johtopäätöksistä. Kun ne tällä filosofialla vielä helposti tulee aika "kalliiksi". Ja niiden alle kun helposti jää ne hyvätkin tsäkät.

[EveryWoman]

On muuten yksi helvetillisimpiä tilanteita elämässä torjua jonkun kiinnostuneen lähestyminen. Samalla kun tuntuu, ettei siihen olisi varaa, samalla tietää, ettei se toinen kolahda.

Miten niin ei olisi varaa?

Joskus vaan tulee miettineeksi, olisiko sittenkin fiksumpaa tyytyä kompromissiin eli siihen, että tyytyy vertauskuvainnollisesti 75% lopputulokseen täyden sadan sijasta, jos siihen seiskavitoseen vaadittava panos, esim. 25%, on merkittävästi pienempi kuin sataseen vaadittava, olkoon se vaikka 55%? Ei ehkä eläisi niin täysillä, muttei tulisi niin paljon kolhujakaan.

1. Mistä tiedät, jo ennen kuin olet avautunut toiselle ja elänyt hänen kanssaan vakavassa seurustelusuhteessa, että hän vastaa haluamaasi 75-, 25- tai 100-prosenttisesti?

2. Millä perusteella arvelet saavasi vähemmän kolhuja seurustelemalla huonosti itsellesi sopivan kumppanin kanssa verrattuna tilanteeseen jossa odotat sopivaa?

Ja jääräpäisyyttäni toistaiseksi olen aina päätynyt siihen, että mieluummin mennään sataseen, makso mitä makso. Enkä koskaan oo vielä oppinut nielemään siitä aiheutuneita tappioita mukisematta.

Mitä tappioita?

[Aava]

On muuten yksi helvetillisimpiä tilanteita elämässä torjua jonkun kiinnostuneen lähestyminen. Samalla kun tuntuu, ettei siihen olisi varaa, samalla tietää, ettei se toinen kolahda.

Miten niin ei olisi varaa?

No... aika monestakin syystä. Saatan haluta liikaa mieheltä suhteessa siihen, mitä näillä avuilla - siis tällaisena naisena - pystyy saamaan. Ja toisekseen, ei niitä kiinnostuneita niin usein tule vastaan, etteikö jokainen lähestyminen jollain tapaa pysäyttäisi.

1. Mistä tiedät, jo ennen kuin olet avautunut toiselle ja elänyt hänen kanssaan vakavassa seurustelusuhteessa, että hän vastaa haluamaasi 75-, 25- tai 100-prosenttisesti?

Asiallinen kysymys. Yllättävän usein vaan ensivaikutelmani miehestä osuu oikeaan. Eli: jos ei sytytä ekojen tuntien aikana, ei todennäköisesti sytytä ollenkaan myöhemminkään. Minulle ei sovi (eli en usko) sellaiseen "kasvetaan yhteen ja opitaan rakastamaan toisiaan" -filosofiaan. Kuulostaa varmasti naiivilta, mutta minä en pääse edes tuonne avautumis-/seurusteluvaiheeseen, jos ei tätä alkusytytystä tapahdu. Ja yleensä sytyn siis niistä, keiden kanssa sitten synkkaa jatkossakin. Niitä vaan tapaa harmillisen harvoin. Tämän elämäni aikana kolme miestä on _todella_ kolahtanut.

2. Millä perusteella arvelet saavasi vähemmän kolhuja seurustelemalla huonosti itsellesi sopivan kumppanin kanssa verrattuna tilanteeseen jossa odotat sopivaa?

Tämän empiirisen kokemukseni perusteella . Kaikki nämä kolme isointa kohtaamista ovat olleet huteja: eka tykkäsi jostain toisesta, toka oli juuri menossa naimisiin toisen kanssa ja tämä kolmas oli tämä, josta vuodatin äskettäin, jolle en siis kelvannut hänen rivien välistä lukien. Jos siis pystyisin tyytymään lievempään kolahdukseen, esim. siihen, että tulee toimeen hyvin toisen kanssa, en ehkä olisi niin haavoilla.
Mutta koska olen varsin fyysinen luonne, en ole päässyt sen haluamisvietin yli.

Ja jääräpäisyyttäni toistaiseksi olen aina päätynyt siihen, että mieluummin mennään sataseen, makso mitä makso. Enkä koskaan oo vielä oppinut nielemään siitä aiheutuneita tappioita mukisematta.

Mitä tappioita?

Siis juuri niitä, että kun ei pysty tyytymään kuin vain siihen kovimpaa kolahtaneeseen. Sitä on valuttanut itsestään mehut ihan kuiviin, jos lopputulokseksi jääkin rukkaset. Vaikka siis tietoisesti lähtee hakemaan vain sitä parasta (sen nimissä siis jopa torjuu toiset ei-niin-lujaa-kolahtaneet), ei kuitenkaan kestä ehjänä, jos tuleekin turpaan. Se on se tappio, mistä aina kuitenkin päädyn mukisemaan, vaikka näin eläminen on tietoinen valinta. Vaikka siis tiedostaa epäonnistumisen riskin, sen tapahtuessa sitä ei pystykään nielemään vaan sen kokee enemmän tappiona eikä periaatteissaan pysymisenä.

Ja nyt siis tänne kirjoittamalla olen alkanut taas pohtia, pitäisikö vaihtaa elämänfilosofiaansa tässä asiassa. Ja kiitos muuten näistä hyvistä kommenteistasi

[EveryWoman]

Saatan haluta liikaa mieheltä suhteessa siihen, mitä näillä avuilla - siis tällaisena naisena - pystyy saamaan. Ja toisekseen, ei niitä kiinnostuneita niin usein tule vastaan, etteikö jokainen lähestyminen jollain tapaa pysäyttäisi.

Viittaatko tässä jonkinlaiseen markkina-arvoteoriaan, jossa ihmiset asetetaan asteikolle keskimääräisen haluttavuuden mukaan, ja itse haluat eniten niitä itseäsi haluttavampia (jotka eivät kuitenkaan halua sinua, olethan keskimäärin vähemmän haluttava)?

Käsittääkseni tuolla tavalla seurustelumahdollisuuksiaan jäsentäviltä ihmisiltä on usein vielä osittain hukassa se, mitä he oikeastaan kumppaniltaan ja parisuhteelta haluavat. Kun tästä ollaan epävarmoja, aukot täytetään (alitajuisesti) yleisesti hyväksytyillä, normatiivisilla haluttavuuksilla - ominaisuuksilla joita muka "kaikki" haluavat (nämä ovat juuri niitä ominaisuuksia, joista em. asteikko on mahdollista muodostaa, mutta vain niiden perässä juokseminen tuskin takaa kenellekään onnellista suhdetta). Todellisuudessa se, joka jollekulle on parisuhdemarkkinoiden täysosuma, voi toiselle olla täysi huti. Kaikki eivät halua seurustella Brad Pittin tai Angelina Jolien kanssa (itse esimerkiksi en todennäköisesti kelpuuttaisi kumpaakaan), vaikka markkina-arvoteoreetikot niin väittävätkin.

1. Mistä tiedät, jo ennen kuin olet avautunut toiselle ja elänyt hänen kanssaan vakavassa seurustelusuhteessa, että hän vastaa haluamaasi 75-, 25- tai 100-prosenttisesti?

Asiallinen kysymys. Yllättävän usein vaan ensivaikutelmani miehestä osuu oikeaan.

Hetkinen. Tuossa jäljempänä luettelet kolme tällaista "oikeaa": kaksi jotka halusivat mieluummin olla jonkun toisen kanssa ja yhden joka ei muuten vain ollut sinusta tarpeeksi kiinnostunut, eikä edes ollut riittävän suoraselkäinen kertoakseen tätä sinulle avoimesti. Uskoakseni jokaiselle on olemassa vähintään yksi "riittävän oikea" (ja tarkemmin ajatellen niitä on todennäköisesti useita). Mutta suoraan sanottuna kukaan ylläolevista ei kyllä kauhean oikealta kuulosta. Kiistän siis yllä esittämäsi väittämän!

Eli: jos ei sytytä ekojen tuntien aikana, ei todennäköisesti sytytä ollenkaan myöhemminkään.

Minä jäsentäisin tätä niin, että tähän mennessä sinua ovat sytyttäneet vääränlaiset miehet, mikä sinänsä ei ole ollenkaan harvinaista. En siis pelkän sytytyksen perusteella vielä myöntäisi miehelle Oikean statusta. Se mahdollisuus tuossa tietysti on myös, että joku tai jotkut noista kolmesta mainitusta miehestä olisi ollut oikea, mutta ei vain ehtinyt tutustua sinuun kyllin hyvin kiinnostuakseen tarpeeksi. Tuskin kuitenkaan kaikkien kolmen kohdalla todennäköistä.

Minulle ei sovi (eli en usko) sellaiseen "kasvetaan yhteen ja opitaan rakastamaan toisiaan" -filosofiaan.

Suosittelen opettelemaan. Nimittäin vaikka löytäisitkin tulevaisuudessa Itse Täydellisyydeltä vaikuttavan miehen, joka sytyttäisi ja jonka sinä sytyttäisit jne., niin yhteen kasvaminen ja rakastamaan opettelu ovat joka tapauksessa edessä. Alun voimakas ihastus auttaa motivoitumaan siihen opetteluun, mutta ei yksinään riitä vielä mihinkään.

Kuulostaa varmasti naiivilta, mutta minä en pääse edes tuonne avautumis-/seurusteluvaiheeseen, jos ei tätä alkusytytystä tapahdu. Ja yleensä sytyn siis niistä, keiden kanssa sitten synkkaa jatkossakin. Niitä vaan tapaa harmillisen harvoin. Tämän elämäni aikana kolme miestä on _todella_ kolahtanut.

Oma lukemani nollautui 24-vuotiaana eikä ole vieläkään edes kolmessa, joten aika paljolta tuo tavallaan kuulostaa. Usko pois, lisää tulee, kun vain muistat elää.

2. Millä perusteella arvelet saavasi vähemmän kolhuja seurustelemalla huonosti itsellesi sopivan kumppanin kanssa verrattuna tilanteeseen jossa odotat sopivaa?

Tämän empiirisen kokemukseni perusteella . Kaikki nämä kolme isointa kohtaamista ovat olleet huteja: eka tykkäsi jostain toisesta, toka oli juuri menossa naimisiin toisen kanssa ja tämä kolmas oli tämä, josta vuodatin äskettäin, jolle en siis kelvannut hänen rivien välistä lukien. Jos siis pystyisin tyytymään lievempään kolahdukseen, esim. siihen, että tulee toimeen hyvin toisen kanssa, en ehkä olisi niin haavoilla.
Mutta koska olen varsin fyysinen luonne, en ole päässyt sen haluamisvietin yli.

Itse asiassa tuo vaikuttaa siltä, että olet saanut haavoja juuri epäsopivien kanssa telmimisestä. Tosin en tiedä, olisitko niiltä voinut välttyäkään (esim. tiesitkö että se naimisiin mennyt oli jonkun toisen kanssa ja lähditkö leikkiin silti). Joskus joku vaikuttaa sopivalta ja paljastuu lähemmässä tarkastelussa hudiksi. Semmoista se on, elämä, ja silloin olisi tärkeintä tehdä itselleen mahdollisimman selväksi että kyseessä todella oli huti (ja miksi näin oli), eikä jäädä rakentelemaan mielessään keinotodellisuutta jossa kaikki olisi toisin.

Mitä tappioita?

Siis juuri niitä, että kun ei pysty tyytymään kuin vain siihen kovimpaa kolahtaneeseen. Sitä on valuttanut itsestään mehut ihan kuiviin, jos lopputulokseksi jääkin rukkaset.

Kolahtelut saavat tietysti helposti ylivallan, mutta olen ymmärtänyt että sinussa on kuitenkin analyyttinenkin puoli. Itselleni yli pääseminen on ollut helppoa, kun olen kuvitellut millaista arki olisi sellaisen henkilön tyttöystävänä, joka ei oikeasti välitä. Eipä se kolahtaminen onnea takaa, jos joutuisit kuitenkin tyytymään sivustakatsojan rooliin yhteisessä elämässänne - aistimaan tai tietämään että mies pitää enemmän muista naisista, kilpailemaan hänen huomiostaan, kestämään vaikeudet aina yksin jne. Oikeastaan se olisi varmaan pahinta kaikista, jos vielä itse olisit toivottoman ihastunut siihen toiseen.

Vaikka tuon kolahtamisen mekanismi onkin lähes puhtaasti epäanalyyttinen, niin se mitä mieltä olet asioista, mitä arvostat, mitä paheksut jne., kuitenkin vaikuttaa osaltaan siihen, millaiseen henkilöön helpoiten ihastut. Siksi näitä juttuja kannattaa miettiä välillä järjenkin kautta; josko jonakin päivänä kohdalle sattuisi sellainen tyyppi, jonka kanssa sinun olisi ihan oikeasti hyvä elää, ja joka vielä saisi sukat pyörimään jaloissa.

[Herra Manala]

Mulla on itselläni samantyyppistä kokemusta. Repii ihan mielettömästi, kun olen ollut todella irtipääsemättömän rakastunut yhteen itseäni 8 v vanhempaan mieheen, joka ei ole tuntenut lainkaan samoin minua kohtaan ilmeisesti missään vaiheessa tänä aikana sen jälkeen, kun tavattiin. Repivintä on se, etten ole koskaan alusta asti halunnut ketään niin paljon kuin häntä. Ja kuten olettaa sopii, hänestä on tullut jokin referenssi uusille kohtaamisille, eikä toistaiseksi valitettavasti kukaan ole yltänyt samalle tasolle, vaikkei mitään vikaakaan ole ollut. Välillä aika lohduton olo, koska olen muutenkin tuhlannut vuosia elämästäni epävarmuuden kanssa tappelemiseen ja pelkoon haluta elämässään rohkeasti sitä, mitä tietää haluavansa. Näiden törsäämisaikojen jälkeen olen päättänyt haluta tämän ainutkertaisen elämäni aikana vain parasta, ja mitä miehiin tulee, hän on parasta miestä, mitä olen tavannut. Olen kertonut tämän kaunistelematta hänelle, koska todennäköisesti en elämässäni enää montaa kertaa pääse näin voimakkaiden tunteiden kanssa tekemisiin. Etuoikeus kai sekin, vaikkei tuotakaan sitä upeinta mahdollista lopputulosta aivan järjettömästä tunnelatauksesta huolimatta.

Olen alusta asti kuitenkin säilynyt sen verran realistisena, että olen varsin hyvin tiedostanut, ettei minussa olisi hänelle tarpeeksi naista, jotta hän voisi kiintyä minuun edes lähes yhtä voimakkaasti kuin mitä minä häneen. On helpompi nähdä omat puutteet toisen silmin kuin omat plussat. Toisin sanoen, minusta itsestänikin on helpompi kuvitella hänet aivan jonkun toisenlaisen (so. edustavamman, älykkäämmän, sivistyneemmän, kokeneemman... lista on pitkä!) naisen kanssa kuin itseni. Siitä huolimatta, tämäkin teksti tuli taas vaivauduttua kirjoittamaan häntä ajatellen, vaikkei pitäisi syöttää energiaansa sinne, mistä ei ole mitään osinkoja tiedossa.

Ei nyt millään pahalla, muttei tää teksti mun mielestä eroa ihan hirveesti normi 14-18 vuotiaan epäitsevarmoista ensirakastumisentunteista.

"Niko oli niin ihana, mä en usko että voin enää koskaan löytää ketään niin ihanaa! Ei se tällaista yläasteikäistä rumaa tyttöä katselis, sillä oli oma autokin ja kartsastatus ihan eri luokkaa. Se pyöri vaan niitten lukiolaispimujen kanssa, niillä oli isommat tissitkin!"

Annat vähän sellaisen kuvan että rakastaisit enemmän ominaisuuksia kuin ihmisiä.

[Aava]

Heti alkuun, kiitos taas hedelmällisistä kommenteistasi! Erittäin mukavaa ja antoisaa luettavaa.

Viittaatko tässä jonkinlaiseen markkina-arvoteoriaan, jossa ihmiset asetetaan asteikolle keskimääräisen haluttavuuden mukaan, ja itse haluat eniten niitä itseäsi haluttavampia (jotka eivät kuitenkaan halua sinua, olethan keskimäärin vähemmän haluttava)?

Osittain kyllä. Ja perustan tämän väitteen evoluutiobiologian (tosin vain 2 ov) kurssiin, jonka kävin vuosia sitten. Siellä puhuttiin termistä "fitness" (jonka voisi kai rinnastaa markkina-arvoteoriaan)... en muista tarkkaa määritelmää, mutta sillä viitattiin tietynlaiseen "elinkelpoisuuteen", potentiaaliin omata suotuisia ominaisuuksia. Karkeasti ottaen, mielestäni sellaisia voi hahmotella, mutta tätä tarkemmin en ole niitä itsellenikään määritellyt. Kävin myös seksologian 2ov kurssin, jossa puitiin näitä haluttuja ominaisuuksia vastakkaisessa osapuolessa. Niiden synteesinä väittäisin, että tietyt ominaisuudet ovat haluttavampia kuin toiset. Ja jonkinlaisen johdonmukaisuuden voin löytää pitämistäni miehistä, joskin se loogisuus on lähinnä kai tiedostamatonta preferenssiä/mieltymystä tiettyihin kriteereihin.

Käsittääkseni tuolla tavalla seurustelumahdollisuuksiaan jäsentäviltä ihmisiltä on usein vielä osittain hukassa se, mitä he oikeastaan kumppaniltaan ja parisuhteelta haluavat.

En hae seurustelua, olkoon selvennyksenä. Päinvastoin, ajatus tiiviistä yhdessäasumisesta nyt hirvittää! Tarvitse paljon tilaa ja hiljaisuutta itselleni, ja siihenkin tarpeeseen nähden näin lujat ihastumiset vain kiristävät ristiriitaista oloa: kun toisaalta on hyvä kun saa olla itsekseen, mutta toisaalta sitten näkee jonkun todella haluttavana.

Vaikka ihastuminen vaatii mielestäni tietynlaisen vastaanottavuuden sellaisille tunteille, kaikki nämä kolme ovat kolahtaneet pyytämättä, sattumalta arjen tekemisissä. Ajattelen parisuhdetta omalta osaltani siten, että se ei ole itsetarkoitus. Joskus vain olen kohdannut niin lähtemättömän vaikutuksen tehneitä tyyppejä, että he ovat saaneet kyseenalaistamaan yksinelämisen edut. En siis mitenkään pode yksinasumistani siten, että miesten perään itkeminen olisi oire siitä. Vaan harmitukseni on puhtaasti vaistomaisen ihastumisen epätuottoisuutta. Ja mielestäni sen virheen - vaikkei lopputulosta tietenkään voi heti nähdä - olen mielestäni tehnyt nyt liian monta kertaa.

Kun tästä ollaan epävarmoja, aukot täytetään (alitajuisesti) yleisesti hyväksytyillä, normatiivisilla haluttavuuksilla - ominaisuuksilla joita muka "kaikki" haluavat (nämä ovat juuri niitä ominaisuuksia, joista em. asteikko on mahdollista muodostaa, mutta vain niiden perässä juokseminen tuskin takaa kenellekään onnellista suhdetta).

Olen tästä aivan samaa mieltä. Mutta omalta kohdaltani tästä ei ole kysymys. Tämä viimeisin kolahdus ei ollut mikään unelmatapaus (niiden haluttujen kriteereiden täyttymys), koska tosiaan oli minua selvästi vanhempi ja työpaikan arvohierarkiassa pari pykälää ylempänä. Ei siis tod. mikään unelmatilanne tällaiselle vapaudenkaipuiselle maalaistytölle. Vaikkei ikäero sinällään tarkoita näkemyseroa, ajattelin kuitenkin, että kokemattomuuteni näkyisi, jos olisimme pari. Mutta silti, näistä epämiellyttävistä seikoista huolimatta en ole toistaiseksi ketään toista yhtä paljon halunnut. Raaka fakta.

Todellisuudessa se, joka jollekulle on parisuhdemarkkinoiden täysosuma, voi toiselle olla täysi huti. Kaikki eivät halua seurustella Brad Pittin tai Angelina Jolien kanssa (itse esimerkiksi en todennäköisesti kelpuuttaisi kumpaakaan), vaikka markkina-arvoteoreetikot niin väittävätkin.

Olen samaa mieltä. Vaikka osittain allekirjoitankin tuon fitness -ajattelun parinvalinnassa, uskon, että tiettyjen haluttavuuksien määrä taipuu Gaussin käyrään. En uskaltaisi missään asiassa väittää, että jokin tietty asia sopisi kaikille.

Hetkinen. Tuossa jäljempänä luettelet kolme tällaista "oikeaa": kaksi jotka halusivat mieluummin olla jonkun toisen kanssa ja yhden joka ei muuten vain ollut sinusta tarpeeksi kiinnostunut, eikä edes ollut riittävän suoraselkäinen kertoakseen tätä sinulle avoimesti. Uskoakseni jokaiselle on olemassa vähintään yksi "riittävän oikea" (ja tarkemmin ajatellen niitä on todennäköisesti useita). Mutta suoraan sanottuna kukaan ylläolevista ei kyllä kauhean oikealta kuulosta. Kiistän siis yllä esittämäsi väittämän!

For-the-record: en pidä tuosta oikea -termistä. Kolahtanein on minun perspektiivissäni osuvampi Oikea viittää enemmän ehdottomuuteen ja samalla tulee mieleen moraali. Eihyvä.

Asiaan. Tämän hyvän argumenttisi vastaväitteenä on se, minkä olen tainnut jo mainita: olen keskimääräistä naista fyysisempi luonne. Minussa on sisäänkirjoitettuna luonnonlakina, että jos jonkun miehen olemus näyttää haluttavalta, se kolahtaa. Ja näissä tapauksissa olenkin tehnyt sen väärän johtopäätöksen suoraselkäisyydestä, mitä tässä harmittelen: olen muusta käyttäytymisestä päätellyt, että varsinkin tämä kolmas olisi ollut tunneasioissakin yhtä suoraselkäinen kuin muissa asioissa. Olin väärässä. Olet oikeassa... ei sellainen kestä. Mutta koska itsellenikin tunteet ovat arka asia, en heti osaa katsoa vastapuolesta, riittääkö hänen suoraselkäisyytensä myös tunne-elämään. En oikeastaan juuri koskaan ole pystynyt päättelemään miehen yleisolemuksesta, miten hän käsittelee tunneasioitaan.

Minä jäsentäisin tätä niin, että tähän mennessä sinua ovat sytyttäneet vääränlaiset miehet, mikä sinänsä ei ole ollenkaan harvinaista. En siis pelkän sytytyksen perusteella vielä myöntäisi miehelle Oikean statusta. Se mahdollisuus tuossa tietysti on myös, että joku tai jotkut noista kolmesta mainitusta miehestä olisi ollut oikea, mutta ei vain ehtinyt tutustua sinuun kyllin hyvin kiinnostuakseen tarpeeksi. Tuskin kuitenkaan kaikkien kolmen kohdalla todennäköistä.

Kuten sanoin, reagoin fyysiseen haluttavuuteen varsin voimakkaasti. Se ei todellakaan imartele minua eikä siis varsinkaan tee miesten kohtaamisia ainakaan helpommaksi, kuten huomaat
Minä vain ilmaisen itseäni parhaiten toiminnan avulla, ja se on ensimmäinen kriteeri miehelle, että hänen täytyy olla haluttava fyysisesti. Joskus hävettää myöntää se, koska keskimäärinhän naiset painottavat arvionsa sinne verbaalituotosten puolelle. Juuri vähän kuten sinäkin äsken sanoit, että miten pystyit näkemään miehen niin sopivana, että ihastuit niin lujaa, vaikkei sitä selkärankaa ollutkaan kaikissa asioissa... Väittäisin siis, että koska en ole yhtä taitava intuitiolla tulkitsemaan ihmisiä loppuunasti kuin naiset keskimäärin, lopputulos on tämä.

Suosittelen opettelemaan. Nimittäin vaikka löytäisitkin tulevaisuudessa Itse Täydellisyydeltä vaikuttavan miehen, joka sytyttäisi ja jonka sinä sytyttäisit jne., niin yhteen kasvaminen ja rakastamaan opettelu ovat joka tapauksessa edessä. Alun voimakas ihastus auttaa motivoitumaan siihen opetteluun, mutta ei yksinään riitä vielä mihinkään.

Minä taas ajattelin, että yhteen kasvaminen ja toisen huomioon ottaminen tulee ikäänkuin luonnostaan, kummuten siitä sen toisen välittämisestä ja arvostamisesta, joka ne kaksi ihmistä ylipäätään johti yhteen. Silläkö siis pääseekin vain alkuun?

Oma lukemani nollautui 24-vuotiaana eikä ole vieläkään edes kolmessa, joten aika paljolta tuo tavallaan kuulostaa. Usko pois, lisää tulee, kun vain muistat elää.

Kiitos kannustuksesta.

Itse asiassa tuo vaikuttaa siltä, että olet saanut haavoja juuri epäsopivien kanssa telmimisestä. Tosin en tiedä, olisitko niiltä voinut välttyäkään (esim. tiesitkö että se naimisiin mennyt oli jonkun toisen kanssa ja lähditkö leikkiin silti). Joskus joku vaikuttaa sopivalta ja paljastuu lähemmässä tarkastelussa hudiksi. Semmoista se on, elämä, ja silloin olisi tärkeintä tehdä itselleen mahdollisimman selväksi että kyseessä todella oli huti (ja miksi näin oli), eikä jäädä rakentelemaan mielessään keinotodellisuutta jossa kaikki olisi toisin.

Olisi ollut helpompaa sivuuttaa se tyyppi, jos meillä ei olisi ollut molemminpuolista sähköä. Oli joskus käsinkosketeltavan kiusallista olla tekemisissä. Ja koska fysiikka vetää mua, en päässyt irti siitä ajatuksesta, vaikken tekemisissäni sitä rimpuilua paljastanutkaan.

Kolahtelut saavat tietysti helposti ylivallan, mutta olen ymmärtänyt että sinussa on kuitenkin analyyttinenkin puoli.

No toivottavasti. Se vaan on ainakin ed. tapauksissa jäänyt varsin piiloon sen toisen haluttavana kokemisen alle.

Itselleni yli pääseminen on ollut helppoa, kun olen kuvitellut millaista arki olisi sellaisen henkilön tyttöystävänä, joka ei oikeasti välitä.

Kunpa tilanteet olisivatkin olleet noin kristallinkirkkaita. Kunpa he olisivatkin olleet tylympiä.

Eipä se kolahtaminen onnea takaa, jos joutuisit kuitenkin tyytymään sivustakatsojan rooliin yhteisessä elämässänne - aistimaan tai tietämään että mies pitää enemmän muista naisista, kilpailemaan hänen huomiostaan, kestämään vaikeudet aina yksin jne. Oikeastaan se olisi varmaan pahinta kaikista, jos vielä itse olisit toivottoman ihastunut siihen toiseen.

Juuei, nyt on väärä suunta. Tästä ei ole kyse. Yksinoleminen ei todellakaan ole minulle niin epämiellyttävää, että lähtisin jonkun ovimatoksi/tossun alle. Harmittaa vaan se, että se vaisto, joka minussa kertoo, että "onpas siinä haluttava mies".. ei ole idioottivarma. Koska sinällään en näe, että vaistonvarainen käyttäytyminen poissulkisi loogisuuden.

Vaikka tuon kolahtamisen mekanismi onkin lähes puhtaasti epäanalyyttinen, niin se mitä mieltä olet asioista, mitä arvostat, mitä paheksut jne., kuitenkin vaikuttaa osaltaan siihen, millaiseen henkilöön helpoiten ihastut.

Tismalleen samaa mieltä. Ehkä en ole vaan onnistunut vielä soveltamaan tätä tietoa kenttäkokeissa. Plus että tuurikin on saattanut olla vaan yksinkertaisesti aika paska.

Siksi näitä juttuja kannattaa miettiä välillä järjenkin kautta; josko jonakin päivänä kohdalle sattuisi sellainen tyyppi, jonka kanssa sinun olisi ihan oikeasti hyvä elää, ja joka vielä saisi sukat pyörimään jaloissa.

Doing it already as we speak

[Aava]

Ei nyt millään pahalla, muttei tää teksti mun mielestä eroa ihan hirveesti normi 14-18 vuotiaan epäitsevarmoista ensirakastumisentunteista.

Yes! Suoraa puhetta.
Joo, siis eihän mun henkinen ikä olekaan kun ehkä max. 9 vuotta... siihen nähden tuo sun arvio imartelee ihan v**usti. Kiitos!
Nimittäin silloin kun mää olin 14-18 vuotias, mua kiinnosti enemmän koripallo ja opiskelu kuin seurustelu. Ja ehkä mun elämän vastoinkäymiset on syöneet ison osan sitä energiaa, jolla muut on opetelleet parisuhdetta niinä vuosina, kun minä olen hahmotellut itseäni. Tää mun läppä lienee oire tosiaan siitä. Uskoisin, että juuri siksi mun kannattaa mieluummin olla täällä hakemassa uutta perspektiiviä kuin urautua vanhaan. Näethän itsekin, ettei se toimi. Oletko monestikin yllättynyt, ettei kaikki ihmiset osaa samoja asioita tietyssä iässä?

Annat vähän sellaisen kuvan että rakastaisit enemmän ominaisuuksia kuin ihmisiä.

En voi millään ottaa vastuuta siitä, millaisia mielleyhtymiä tekstini mahdollisesti sinussa aiheuttavat. Aivan sama minulle. En viitsi tulla tänne paskaakaan jauhamaan vaan näyttääkseni jotenkin paremmalta.

[Herra Manala]

Oletko monestikin yllättynyt, ettei kaikki ihmiset osaa samoja asioita tietyssä iässä?

Ei tässä nyt mun mielestä ole kyse osaamisesta. Ehkä jonkinnäköisestä rationaalisen ajattelukyvyn puutteesta koskien omaa markkina-arvoaan joka johtuu jonkinnäköisestä itsetunto-ongelmasta tai omanarvonpuutteesta.

Annat vähän sellaisen kuvan että rakastaisit enemmän ominaisuuksia kuin ihmisiä.

En voi millään ottaa vastuuta siitä, millaisia mielleyhtymiä tekstini mahdollisesti sinussa aiheuttavat. Aivan sama minulle. En viitsi tulla tänne paskaakaan jauhamaan vaan näyttääkseni jotenkin paremmalta.

En nyt oikein ymmärtänyt mitä yritit sanoa paskanjauhamisella. Suutuitko?

Pointti oli se, että listaat koulutusta, ammattia ja kuviteltua älykkyyttä ominaisuuksina jotka arvottaa ihmisen parisuhdemateriaalina, ja olet päättänyt ettet ole samalla tasolla kuin joku muu, koska olet kaikilla mittareilla mitattuna muka jotenkin huonommin menestynyt.

Tokihan ihmisen kiinnostavuus on osin kiinni tuollaisista asioista, mutta vedän kyllä itseni saman tien kiikkuun jos huomaan herääväni maailmasta jossa ne ovat oikeasti merkityksellisimpiä asioita parinvalinnassa. Teoriaa on aina kiva jauhaa ja miettiä miten erinomainen toikin tyyppi on statukseltaan ura, ulkonäkö ja pyllyhygienia, mutta sillä ei ole yhtään mitään tekemistä loppupeleistä sen kemian kanssa, joka todellisuudessa määrää pariutumisen.

Toisin sanoen: Maailma on täynnä rikkaita, kauniita, hauskoja ja pedanttisen siistejä anopin unelmia, jotka eivät vaan yksinkertaisesti voisi vähempää kiinnostaa seurustelumielessä ilman mitään näkyvän määriteltävää syytä. Sä taas näytät määrittelevän niitä syitä itsellesi vähän hulluuksiin asti.

[EveryWoman]

Heti alkuun, kiitos taas hedelmällisistä kommenteistasi! Erittäin mukavaa ja antoisaa luettavaa.

Hyvä, että et ainakaan heti pillastunut tuosta (toistaiseksi kevyestä) haastamisesta. Joskus saan tahtomattani ihmiset hermostumaan ristikuulusteluillani.

markkina-arvoteoria

Osittain kyllä. Ja perustan tämän väitteen evoluutiobiologian (tosin vain 2 ov) kurssiin, jonka kävin vuosia sitten. Siellä puhuttiin termistä "fitness" (jonka voisi kai rinnastaa markkina-arvoteoriaan)... en muista tarkkaa määritelmää, mutta sillä viitattiin tietynlaiseen "elinkelpoisuuteen", potentiaaliin omata suotuisia ominaisuuksia. Karkeasti ottaen, mielestäni sellaisia voi hahmotella, mutta tätä tarkemmin en ole niitä itsellenikään määritellyt. Kävin myös seksologian 2ov kurssin, jossa puitiin näitä haluttuja ominaisuuksia vastakkaisessa osapuolessa. Niiden synteesinä väittäisin, että tietyt ominaisuudet ovat haluttavampia kuin toiset.

Tietyt ominaisuudet ja keskimäärin varmasti kyllä, mutta se ei kerro mitään olennaista yksittäistapausten tasolla, joten moisien miettiminen on kutakuinkin tarpeetonta (joskus jopa vahingollista, koska se voi joitakuita masentaakin).

Ja jonkinlaisen johdonmukaisuuden voin löytää pitämistäni miehistä, joskin se loogisuus on lähinnä kai tiedostamatonta preferenssiä/mieltymystä tiettyihin kriteereihin.

Itse löydän johdonmukaisuutta ainoastaan henkisistä ominaisuuksista, ja niidenkin osalta vain yksittäisistä jutuista, en isommista kokonaisuuksista. Viehättäviä kokonaisuuksia on monenlaisia, ja ne voivat poiketa toisistaan rajustikin - eikä viehättävän kokonaisuuden muodostamiseen välttämättä vaadita noita edellämainittuja keskimäärin haluttuja ominaisuuksia. Ei ainakaan samaan pakettiin niin monia, että puhe olisi mistään kovin poikkeuksellisesta.

Käsittääkseni tuolla tavalla seurustelumahdollisuuksiaan jäsentäviltä ihmisiltä on usein vielä osittain hukassa se, mitä he oikeastaan kumppaniltaan ja parisuhteelta haluavat.

En hae seurustelua, olkoon selvennyksenä. Päinvastoin, ajatus tiiviistä yhdessäasumisesta nyt hirvittää! Tarvitse paljon tilaa ja hiljaisuutta itselleni, ja siihenkin tarpeeseen nähden näin lujat ihastumiset vain kiristävät ristiriitaista oloa: kun toisaalta on hyvä kun saa olla itsekseen, mutta toisaalta sitten näkee jonkun todella haluttavana.

Mm, haetko siis lähinnä kykyä päästä aiemmasta ihastuksesta irti? No, voin muotoilla toisinkin päin: jotta pääsisit irti henkilöstä, jonka kanssa sinulla ei kuitenkaan todennäköisesti olisi hyvä olla, sinun kannattaisi ehkä pyrkiä paremmin hahmottamaan sitä, millaisen tyypin kanssa sinun olisi hyvä olla. Kontrastivaikutus lässäyttää kuplan.

Sivumennen sanoen: olen itsekin paljon tilaa ja hiljaisuutta tarvitseva tyyppi, ja nuorempana olin varma että tämän vuoksi en halua tai edes voi elää kenenkään kanssa parisuhteessa. Sittemmin on osoittautunut, että olin väärässä. Osapuolet tekevät suhteen - se, mikä ei ollenkaan toimisi jonkun kanssa voi toimia oikeanlaisen tyypin kanssa kuin unelma.

En siis mitenkään pode yksinasumistani siten, että miesten perään itkeminen olisi oire siitä. Vaan harmitukseni on puhtaasti vaistomaisen ihastumisen epätuottoisuutta. Ja mielestäni sen virheen - vaikkei lopputulosta tietenkään voi heti nähdä - olen mielestäni tehnyt nyt liian monta kertaa.

No, ihastuminen on kyllä hieno tunne silloinkin kun siihen ei vastata. Tuottoisaksikin sen voi havaita kanavoimalla sitä johonkin muuhun tarkoitukseen kuin ihastuksen kanssa pelehtimiseen.

...Pahinta kai olisi se, että ei koskaan ihastuisi, että mikään ja kukaan ei koskaan tuntuisi miltään.

Kun tästä ollaan epävarmoja, aukot täytetään (alitajuisesti) yleisesti hyväksytyillä, normatiivisilla haluttavuuksilla - ominaisuuksilla joita muka "kaikki" haluavat (nämä ovat juuri niitä ominaisuuksia, joista em. asteikko on mahdollista muodostaa, mutta vain niiden perässä juokseminen tuskin takaa kenellekään onnellista suhdetta).

Olen tästä aivan samaa mieltä. Mutta omalta kohdaltani tästä ei ole kysymys. Tämä viimeisin kolahdus ei ollut mikään unelmatapaus (niiden haluttujen kriteereiden täyttymys), koska tosiaan oli minua selvästi vanhempi ja työpaikan arvohierarkiassa pari pykälää ylempänä. Ei siis tod. mikään unelmatilanne tällaiselle vapaudenkaipuiselle maalaistytölle. Vaikkei ikäero sinällään tarkoita näkemyseroa, ajattelin kuitenkin, että kokemattomuuteni näkyisi, jos olisimme pari. Mutta silti, näistä epämiellyttävistä seikoista huolimatta en ole toistaiseksi ketään toista yhtä paljon halunnut. Raaka fakta.

Vaan eikös epätasapainoista valta-asetelmaakin pidetä aika yleisenä artikkelina naisten stereotyyppisellä toivelistalla (nimimerkillä Pianonsoitonopettajaan aikanaan tulisesti ihastuneena)? Oi voi, minähän jopa tunnen itseni vanhaksi (oiskohan eka kerta kun huomaan?) muistellessani mitä kaikkea punoin pianonsoitonopettajan vaimon pään menoksi.. Stalkkasin opettajaa hänen kävellessään töistä kotiin ja olin tukehtua katkeruuteen kuullessani konservatorion aulassa, miten hän jutteli kollegan kanssa samaksi päiväksi suunnitellusta romanttisesta koti-illasta.

Stereotyyppisistä ominaisuuksista urheilullisuus ja auktoriteetti riittivät sillä kerralla, ja no, olihan meillä jonkinlainen älyllinen yhteinen sävel ja kemiaakin. Mutta kyse ei kuitenkaan ollut persoonallisuuksien yhteensopivuuden aiheuttamasta ihastumisesta (jollaisia olen kokenut nyt vanhempana ja jotka vasta ovatkin jotain!), vaan stereotypioihin ihastumisesta - siitä luonnon keinosta varmistaa lajin jatkuvuus primitiivisellä viettitasolla. Nykyihmisessä on kuitenkin eläimellisyyden lisäksi niin paljon muutakin, että jos se muu ei itselläsi vielä asiaan kauheasti vaikuta, niin enpä usko että tarvitsee juuri muuta kuin odottaa. Uskon (ja silloin aistin), että opettajani tunsi samoin kuin minäkin, mutta hänelle tuon tason ihastuksen torjuminen oli helpompaa koska hänellä oli jo kokemusta siitä merkityksellisemmästäkin tasosta.

Hetkinen. Tuossa jäljempänä luettelet kolme tällaista "oikeaa"...

For-the-record: en pidä tuosta oikea -termistä. Kolahtanein on minun perspektiivissäni osuvampi Oikea viittää enemmän ehdottomuuteen ja samalla tulee mieleen moraali. Eihyvä.

Käytin termiä, koska sanoit: Yllättävän usein ensivaikutelmani miehestä osuu oikeaan. Siitä on vain lyhyt matka oikea mies -ajatteluun.

Asiaan. Tämän hyvän argumenttisi vastaväitteenä on se, minkä olen tainnut jo mainita: olen keskimääräistä naista fyysisempi luonne. Minussa on sisäänkirjoitettuna luonnonlakina, että jos jonkun miehen olemus näyttää haluttavalta, se kolahtaa.

Oletko nyt aivan varma? Tämähän merkitsisi, että olet elämäsi aikana tavannut vain kolme haluttavalta näyttävää miestä. Joko sinulla on aivan hämmästyttävän tiukat kriteerit haluttavalle ulkonäölle tai sitten siihen kolahtamiseen ovat vaikuttaneet muutkin tekijät. Se, että näköaisti on ihmisellä hallitsevin informaatiokanava itsen ja ympäristön välillä, johtaa tietysti siihen, että haluttavuus usein ilmenee leimallisesti visuaalisen kokemuksen kautta - mutta tuo ei vielä merkitse että sytyttävä tekijä (tai edes suurin osa niistä) itsessään olisi visuaalinen.

Tuo luonnehdintasi siitä, että olisit keskimääräistä fyysisempi, on minusta hieman harhaanjohtava kun kerran kuitenkin tunteet ja fyysinen puoli näyttäisivät sinulla olevan voimakkaasti yhteydessä toisiinsa. Itse määrittelisin fyysiseksi tyypin, jolla ruumiillisuus on selvästi henkisyyttä korostetummassa asemassa. Jos olisit yksinomaan fyysinen tai jos vähintään käsittelisit sitä omana kokonaisuutenaan joka jo sellaisenaan on arvokasta ja tyydyttävää, niin fyysinen kontakti ilman toiveita romanttisesta suhteesta tuskin vahingoittaisi sinua henkisesti siten kuin olet edellä kuvaillut.

Ja näissä tapauksissa olenkin tehnyt sen väärän johtopäätöksen suoraselkäisyydestä, mitä tässä harmittelen: olen muusta käyttäytymisestä päätellyt, että varsinkin tämä kolmas olisi ollut tunneasioissakin yhtä suoraselkäinen kuin muissa asioissa. Olin väärässä. Olet oikeassa... ei sellainen kestä. Mutta koska itsellenikin tunteet ovat arka asia, en heti osaa katsoa vastapuolesta, riittääkö hänen suoraselkäisyytensä myös tunne-elämään. En oikeastaan juuri koskaan ole pystynyt päättelemään miehen yleisolemuksesta, miten hän käsittelee tunneasioitaan.

Mjoo, no harva meistä osaa heti sanoa ihmisistä, millaisia he ovat (tunnen kyllä yhden, joka hämmästyttävällä tarkkuudella kykenee tuohon jo alle minuutin tarkkailun perusteella, mutta hän lienee säännön vahvistava poikkeus). Luulen, että kun vain elät elämääsi ja tutustut ihmisiin, myös niihin huonompiin puoliin heissä, tuo viettipohjainen ihastus lakkaa hallitsemasta elämääsi kuormittavalla tavalla. Aikaa se tietysti voi vaatia.

Kuten sanoin, reagoin fyysiseen haluttavuuteen varsin voimakkaasti. Se ei todellakaan imartele minua eikä siis varsinkaan tee miesten kohtaamisia ainakaan helpommaksi, kuten huomaat
Minä vain ilmaisen itseäni parhaiten toiminnan avulla, ja se on ensimmäinen kriteeri miehelle, että hänen täytyy olla haluttava fyysisesti. Joskus hävettää myöntää se, koska keskimäärinhän naiset painottavat arvionsa sinne verbaalituotosten puolelle. Juuri vähän kuten sinäkin äsken sanoit, että miten pystyit näkemään miehen niin sopivana, että ihastuit niin lujaa, vaikkei sitä selkärankaa ollutkaan kaikissa asioissa... Väittäisin siis, että koska en ole yhtä taitava intuitiolla tulkitsemaan ihmisiä loppuunasti kuin naiset keskimäärin, lopputulos on tämä.

Älä mieti mikä olisi hävettävää ja mikä ei - olet sellainen kuin olet ja sillä hyvä. Se, mitä joku ihmisryhmä (tässä: naiset) on keskimäärin, kannattaa unohtaa. Keskimääräistä ihmistä ei ole! Sehän on juuri markkina-arvoteoriankin suurin ongelma: teorian avulla on mahdollista havainnoida ja kuvailla, millaisen ihmisen kanssa keskimääräinen ihminen haluaisi parisuhteeseen - mutta koska keskimääräistä ihmistä ei ole olemassa, teoriasta ei käytännössä ole hyötyä.

Ihmisten "tulkitsemista" voi onneksi opetella, ja siinäkin toisaalta liika on liikaa. Ihminen kun on persoonallisuudeltaan jatkuvasti muuttuva hässäkkä. Jos joku tekee toisesta tulkinnan, jossa sitten itsepintaisesti pitäytyy vaikka toinen yrittäisi kasvaa ja muuttua, siitä on yhteistoiminnalle enemmän haittaa kuin hyötyä. Tuon "taitamattomuutesi" voisi siis oikeastaan ajatella myös joustavuudeksi.

Suosittelen opettelemaan. Nimittäin vaikka löytäisitkin tulevaisuudessa Itse Täydellisyydeltä vaikuttavan miehen, joka sytyttäisi ja jonka sinä sytyttäisit jne., niin yhteen kasvaminen ja rakastamaan opettelu ovat joka tapauksessa edessä. Alun voimakas ihastus auttaa motivoitumaan siihen opetteluun, mutta ei yksinään riitä vielä mihinkään.

Minä taas ajattelin, että yhteen kasvaminen ja toisen huomioon ottaminen tulee ikäänkuin luonnostaan, kummuten siitä sen toisen välittämisestä ja arvostamisesta, joka ne kaksi ihmistä ylipäätään johti yhteen. Silläkö siis pääseekin vain alkuun?

Parhaassa tapauksessa tulee luonnostaan kyllä, mutta elämässä tulee eteen sellaisiakin tilanteita, joissa tarvitaan vaivannäköä ja aktiivista yrittämistä. Jos sellaisessa tilanteessa kuvittelee, että ihastus kyllä riittää ratkaisemaan ongelmat, parisuhde joutuu ikävä kyllä riskisektorille. Jotkut jopa kuvailevat eropäätöksiään sanomalla: Emme sittenkään rakastaneet toisiamme tarpeeksi, ikään kuin rakastaminen olisi jokin itsestä riippumaton ja armosta annettava Jumalan lahja eikä itsenäistä ja aktiivista toimintaa. Yritän siis sanoa, että ihastus ja rakastaminen ovat eri asioita. Ensimmäiseen ei voi itse vaikuttaa, jälkimmäiseen voi ja pitää. Ensimmäinen haihtuu ajan myötä automaattisesti - jälkimmäinen taas voi kestää ihmisiän, mutta ei automaattisesti. Ja rakkaus on ainakin itselleni miljoona kertaa ihastusta hienompi juttu. Voin ihastua suhteeni ulkopuolisiin ihmisiin, joskus voimakkaastikin, mutta sillä ei ole mitään vaikutusta suhteeni jatkuvuuteen tai tyydyttävyyteen, koska rakkaus on aivan eri suuruusluokan juttu.

Olisi ollut helpompaa sivuuttaa se tyyppi, jos meillä ei olisi ollut molemminpuolista sähköä. Oli joskus käsinkosketeltavan kiusallista olla tekemisissä. Ja koska fysiikka vetää mua, en päässyt irti siitä ajatuksesta, vaikken tekemisissäni sitä rimpuilua paljastanutkaan.

No voihan siitä sähköstä jo sellaisenaankin nauttia, ilman että lähtisi hajottamaan toisen suhdetta tai sitoutumaan häneen tunnetasolla liian kivuliaasti. Vai?

Itselleni yli pääseminen on ollut helppoa, kun olen kuvitellut millaista arki olisi sellaisen henkilön tyttöystävänä, joka ei oikeasti välitä.

Kunpa tilanteet olisivatkin olleet noin kristallinkirkkaita. Kunpa he olisivatkin olleet tylympiä.

Viimeksi kun olin samantapaisessa tilanteessa itse (ihastuksen kohde seurusteli, minä en), pyrin tutustumaan mieheen mahdollisimman hyvin löytääkseni hänestä niitä huonoja puolia, joita kaikissa ihmisissä on. Ja löytyihän niitä, vaikka jouduinkin esittämään hänelle henkilökohtaisia ja kiusallisia kysymyksiä. Sitten keskustelin tahallani hänen kanssaan juuri niistä aiheista, joiden suhteen hänen pikkumaisuutensa ja pelkuruutensa tulivat parhaiten esille, ja kyllähän se ajan myötä alkoi tehota (ei aivan välittömästi kuitenkaan). Sillä tavalla ihastus laimeni sellaiselle siedettävälle tasolle, että pystyin sentään öisin nukkumaan jne.

Yksinoleminen ei todellakaan ole minulle niin epämiellyttävää, että lähtisin jonkun ovimatoksi/tossun alle. Harmittaa vaan se, että se vaisto, joka minussa kertoo, että "onpas siinä haluttava mies".. ei ole idioottivarma. Koska sinällään en näe, että vaistonvarainen käyttäytyminen poissulkisi loogisuuden.

Niin, en ajatellutkaan että yksinoleminen olisi sinulle epämiellyttävää, vaan että tunnut haluavan suhdetta ihastuksesi kanssa siitä huolimatta että se ei käytännössä toimisi. Siksi voisi kannattaa kuvitella, millaista se elämä ihastuksen kanssa toteutuessaan voisi olla - siis kaikki tunnetut realiteetit huomioiden eikä jos hän rakastaisi minua -pilvilinnoja rakennellen.

Kappaleen viimeisestä virkkeestä olen samaa mieltä. Kyse on vain siitä, että tutkasi pitäisi kalibroida vastaamaan todellisuutta nykyistä paremmin. Siinä auttaa kaiken mahdollisen todellisuutta koskevan materiaalin syöttäminen alitajunnalle, esim. edellämainitun tyyppiset ajatusharjoitukset, käytännön tutustuminen ihastuksen kohteen huonoihin puoliin, monipuolinen ja avomielinen tutustuminen erilaisiin ihmisiin, tässä ketjussa mietiskelemäsi asiat jne. Hyvin se menee, olet jo hyvässä vauhdissa!

[Aava]

Ei tässä nyt mun mielestä ole kyse osaamisesta. Ehkä jonkinnäköisestä rationaalisen ajattelukyvyn puutteesta koskien omaa markkina-arvoaan joka johtuu jonkinnäköisestä itsetunto-ongelmasta tai omanarvonpuutteesta.

Eli siis kuitenkin jotain "puuttuu" johonkin standardikykyyn nähden, jonka oletat olevan saavutettu tietyssä iässä? Tuli vaan vaikutelma, että oletat ihmisten kypsyvän sosiaalisessa käyttäytymisessä samaa vauhtia, koska ikäänkuin ihmettelet, että kylläpä joku siellä laahaa perässä. Vaikka huomasit itsekin, että kyse saattaa olla itsetunto-ongelmasta...

En voi millään ottaa vastuuta siitä, millaisia mielleyhtymiä tekstini mahdollisesti sinussa aiheuttavat. Aivan sama minulle. En viitsi tulla tänne paskaakaan jauhamaan vaan näyttääkseni jotenkin paremmalta.

En nyt oikein ymmärtänyt mitä yritit sanoa paskanjauhamisella. Suutuitko?

En kyllä viitsi nettiläpässä suuttua . Tietyt asiat saattaa ärsyttää, mutta en viitsi tuhlata elämää mieleni pahoittamiseen, varsinkaan täällä.

Kun sanoit, että "annat itsestäsi sellaisen kuvan kuin sinua kiinnostaisi enemmän ihmisten ominaisuudet kuin itse ihmiset..." tulkitsin sen ikäänkuin minun pitäisi sinun mielestäsi kiinnittää enemmän huomiota siihen, että minun pitäisi antaa itsestäni täällä jotenkin fiksumpi kuva. Täällä netissähän se olisi suht helppoa. Mutta minusta se on _liian_ helppoa tulla tänne kilpeänsä kiillottamaan. Mieluummin olen avoimen auttamaton/tyhmä ja vilpitön mielipiteissäni kuin että näkisin vaivaa mielipiteideni siivoamiseen neutraaleiksi.

Saatoin ymmärtää kommenttisi väärin, pahoittelen sitä, jos näin kävi. Se vaan ärsyttää, jos joku tulee ihmettelemään sitä, miten saatan antaa itsestäni tietynlaisen ei-niin-fiksun kuvan, ikäänkuin vilpittömyys olisi jotenkin outoa. Vai onko se? Ei minusta. Jopa varsin suotavaa.

On fakta, etten ole kovin montaa kuukautta harrastanut nettikeskusteluja. Jokin käyttäytymiskoodi on hyvinkin saattanut jäädä sisäistämättä. Lähtökohtaisesti on vaan ruennut myös IRL **tuttamaan se, miten paljon ihmiset puhuvat asioita, joita eivät tarkoita. En viittis itte tehdä samoin, enää, edes netissä.

Pointti oli se, että listaat koulutusta, ammattia ja kuviteltua älykkyyttä ominaisuuksina jotka arvottaa ihmisen parisuhdemateriaalina, ja olet päättänyt ettet ole samalla tasolla kuin joku muu, koska olet kaikilla mittareilla mitattuna muka jotenkin huonommin menestynyt.

Olipa hyvä argumentti.
Joo, olet oikeassa. Viestistäni tosiaan tulee tuo kuva. (Ja juuri tällaista palautetta toivonkin kun olen lähtenyt tänne avautumaan elämästäni.)

Enkä oikeastaan osaakaan tuohon muuta selitystä sanoa, kuin sen, että olen tietyssä vaiheessa elämääni elänyt vuosia ajatellen, että olen täysin arvoton. Esim. korismatseissa syötin lähes aina pallon pois, koska ajattelin, että joku kuitenkin tekisi sen korin varmemmin. Vain silloin, jos pelasin vaistonvaraisesti - ajattelematta liikaa tekemisiä - pelasin niinkuin pitäisi. Ehkä näitä minun vinoutuneita johtopäätöksiä voi perustella sillä, että iässä, jossa pitäisi olla identiteettiään rakentamassa, minulla se on vaan ollut tuhoutumassa... se vähäinenkin, mitä siihen asti on kertynyt.

Teoriaa on aina kiva jauhaa ja miettiä miten erinomainen toikin tyyppi on statukseltaan ura, ulkonäkö ja pyllyhygienia, mutta sillä ei ole yhtään mitään tekemistä loppupeleistä sen kemian kanssa, joka todellisuudessa määrää pariutumisen.

Osin samaa mieltä näiden pohdintojeni jälkeen, mutta väitätkö sinäkin, ettei ulkonäöllä ole mitään tekemistä sen kemian kanssa, joka loppufinaaleissa määrää pariutumisen? Minulle sillä ainakin on selvä merkitys. Mitään tiettyjä kriteereitä ei ole, sen vaan pitää miellyttää. Saatat pitää sitä pinnallisena filosofiana. Minusta vaan ihmisen ulkonäkö heijastaa jossain määrin hänen itsestään huolehtimista. Miksi se pitäisi sivuuttaa parinvalintakriteerinä?

Toisin sanoen: Maailma on täynnä rikkaita, kauniita, hauskoja ja pedanttisen siistejä anopin unelmia, jotka eivät vaan yksinkertaisesti voisi vähempää kiinnostaa seurustelumielessä ilman mitään näkyvän määriteltävää syytä. Sä taas näytät määrittelevän niitä syitä itsellesi vähän hulluuksiin asti.

No kiitos taas tästäkin rehellisestä palautteesta! Siis juuri tällaista avointa herättelyä mää kaipaan. Enkä siis mitään kyseenalaistamista siitä, olenko oikeasti ja aidosti sitä mieltä, mitä olen ollut. No, kai se on ymmärrettävää, kun ollaan netissä.

Mietin sitäkin, miksi ihmeessä ensikommentissasi menit säätämään jonkin kuvitteellisen tunteiden käsittelyn kapasiteettitason, johon nähden olen mielestäsi muita perässä? No, ehkä se on tätä Gaussin käyrää, ja minä vaan satun olemaan sieltä ääripäästä, reilut pari keskihajontaa hitaampana kuin valtaenemmistö. Mutta käsittääkseni se ei ole se ongelman ydin vaan ne ajatusvirheet siellä taustalla. Siksi ihmettelinkin, miksi heti tartuit siihen poikkeavuuteen sinällään, etkä sen mahdollisiin syihin, jotka kuitenkin tässä viime viestissä aavistit melko osuvasti?

Joten siis jatkossa, sen sijaan, että lähdet kategorisoimaan ja derivoimaan jotain vakionopeutta tunneälyn kehittymiselle, olisit heti voinut suoltaa tätä briljanttia perspektiiviäsi. Sain taas tästäkin viestistä uutta ajateltavaa. Kiitos siis kovasti! Pahoittelen väärinymmärryksiä. Ollut varsin antoisaa

[Aava]

Hyvä, että et ainakaan heti pillastunut tuosta (toistaiseksi kevyestä) haastamisesta. Joskus saan tahtomattani ihmiset hermostumaan ristikuulusteluillani.

Ei. Päinvastoin, aivan loistavaa argumentointia sulta.

Tietyt ominaisuudet ja keskimäärin varmasti kyllä, mutta se ei kerro mitään olennaista yksittäistapausten tasolla, joten moisien miettiminen on kutakuinkin tarpeetonta (joskus jopa vahingollista, koska se voi joitakuita masentaakin).

Totta. Amatöörimoka

Itse löydän johdonmukaisuutta ainoastaan henkisistä ominaisuuksista, ja niidenkin osalta vain yksittäisistä jutuista, en isommista kokonaisuuksista.

Itellä taas ne kolme kovimmin kolahtanutta ovat kaikki olleet hoikkia, urheilullisia, melko pitkiä, vaaleita/ristiverisiä ja korostuneen rauhallisia luonteeltaan. Systemaattisesti. Miehen rauhallinen luonne on mulle aivan järjettömän vastustamaton ominaisuus. Aikalailla listan kärkisijalla.

Ne loput lievemmät ihastukset ovatkin sitten huomattavasti laajempi kirjo eri ominaisuuksia, jopa vähän ristiriitaisia noihin kovimpaa iskeneisiin.

Mm, haetko siis lähinnä kykyä päästä aiemmasta ihastuksesta irti?

Mjoo. Tai jotain selitystä sille, miksi jotkut ihmiset kolahtavat minuun niin hirveän kovaa ja miksi toiset eivät. Että oppisin tuntemaan itseni paremmin ja välttäisin jatkossa nämä sotkut.

No, voin muotoilla toisinkin päin: jotta pääsisit irti henkilöstä, jonka kanssa sinulla ei kuitenkaan todennäköisesti olisi hyvä olla, sinun kannattaisi ehkä pyrkiä paremmin hahmottamaan sitä, millaisen tyypin kanssa sinun olisi hyvä olla. Kontrastivaikutus lässäyttää kuplan.

Joo. Tosin lähtökohtaisesti siis mulla on varsin hyvä olla yksinkin. En niin hirveästi ole haikaillut sinällään sitä parisuhdetta. Se selittänee sen, miksi en ole aiemmin näitä mielikuvaharjoitteita tehnyt. Mutta tosiaan, tällaisissa tilanteissa tuosta varmasti olisi apua.

Sivumennen sanoen: olen itsekin paljon tilaa ja hiljaisuutta tarvitseva tyyppi, ja nuorempana olin varma että tämän vuoksi en halua tai edes voi elää kenenkään kanssa parisuhteessa. Sittemmin on osoittautunut, että olin väärässä. Osapuolet tekevät suhteen - se, mikä ei ollenkaan toimisi jonkun kanssa voi toimia oikeanlaisen tyypin kanssa kuin unelma.

Oho. Tekisi mieli sanoa, etten usko, että olet _niin_ paljon tilaa ja rauhaa vaativa, mitä minä (sikäli kun niitä nyt voi edes vertailla), koska sinussa on kuitenkin ollut tilaa mennä onnistuneesti sitoutumaan johonkuhun
Ehkä minussakin jotain tilaa on mennä ihastumaan kuitenkin, mutta ehkä sitä ei ole tarpeeksi selvitä näistä aina ehjinä... ?

No, ihastuminen on kyllä hieno tunne silloinkin kun siihen ei vastata. Tuottoisaksikin sen voi havaita kanavoimalla sitä johonkin muuhun tarkoitukseen kuin ihastuksen kanssa pelehtimiseen.

Noin minäkin yritän itseäni psyykata. Mutta tähän kontekstiin vetäisin sen fyysisen halun korostumisen minussa. Minun on hirveän hankala tyytyä siihen pelkkään ihastumisen riemuun sinällään, koska tekisi niin mieli päästä lähemmäs...

...Pahinta kai olisi se, että ei koskaan ihastuisi, että mikään ja kukaan ei koskaan tuntuisi miltään.

Asiaa.

Vaan eikös epätasapainoista valta-asetelmaakin pidetä aika yleisenä artikkelina naisten stereotyyppisellä toivelistalla (nimimerkillä Pianonsoitonopettajaan aikanaan tulisesti ihastuneena)?

No ei minun listallani
Koin varsin voimakkaana, ettei tässä aika yksioikoisessa, mutta mielestäni itselleni varsin antoisassa elämäntavassa (jossa opinnot ja harrastukset ovat varsin keskeisiä) olisi ollut riittävästi annettavaa jollekin, jolla on jo tutkinnot kasassa, vakivirka, oma asunto, auto jne.
Jotenkin minusta vaan tuntui, ettei elämässäni ole hänenlaiselleen hänen elämäntilanteessaan mitään kovin kaksista annettavaa. Mutta SILTI, hän oli niin lähtemätön kohtaaminen. Järjettömän ristiriitaista.

Hienoa luettavaa tuo pianonsoitto-opettajaan ihastuminen. Sen sijaan, että asettaisit itsesi yläpuolelleni automaattisesti kokeneemmaksi, uskallat kuvata omaa kantapääreittiäsi myös. Todella hieno ele. Kiitos

Stereotyyppisistä ominaisuuksista urheilullisuus ja auktoriteetti riittivät sillä kerralla, ja no, olihan meillä jonkinlainen älyllinen yhteinen sävel ja kemiaakin. Mutta kyse ei kuitenkaan ollut persoonallisuuksien yhteensopivuuden aiheuttamasta ihastumisesta (jollaisia olen kokenut nyt vanhempana ja jotka vasta ovatkin jotain!), vaan stereotypioihin ihastumisesta - siitä luonnon keinosta varmistaa lajin jatkuvuus primitiivisellä viettitasolla. Nykyihmisessä on kuitenkin eläimellisyyden lisäksi niin paljon muutakin, että jos se muu ei itselläsi vielä asiaan kauheasti vaikuta, niin enpä usko että tarvitsee juuri muuta kuin odottaa.

*huokaus* Tuo kypsemmäksi tulemisen odottaminen... Odottaminen yleensä. Argh!
Ei mutta olet oikeassa. Kärsivällisyys ei vaan ole mikään kovin häikäisevä hyve tässä enemmän tulisieluisessa luonteessani.

Käytin termiä, koska sanoit: Yllättävän usein ensivaikutelmani miehestä osuu oikeaan. Siitä on vain lyhyt matka oikea mies -ajatteluun.

You are forgiven

Oletko nyt aivan varma? Tämähän merkitsisi, että olet elämäsi aikana tavannut vain kolme haluttavalta näyttävää miestä. Joko sinulla on aivan hämmästyttävän tiukat kriteerit haluttavalle ulkonäölle tai sitten siihen kolahtamiseen ovat vaikuttaneet muutkin tekijät.

Ei, vaan niitä on kaiken kaikkiaan yli parikymmentä. Nämä kolme ovat vaan erottuneet siitä koko sakista, koska heidän haluttavuutensa minun silmissäni on mennyt jotenkin muita selvästi poikkeavan voimakkaampiin mittasuhteisiin. Sinällään ulkonäköön kiintyy helpostikin, mutta tällaiset lujemmat iskut vaativat kyllä muutakin, esim. juuri sen rauhallisen luonteen.

Tuo luonnehdintasi siitä, että olisit keskimääräistä fyysisempi, on minusta hieman harhaanjohtava kun kerran kuitenkin tunteet ja fyysinen puoli näyttäisivät sinulla olevan voimakkaasti yhteydessä toisiinsa.

Osuit juuri naulan kantaan. Ulosantini saattoi olla harhaanjohtava. Siis nimenomaan sitä olen ihmetellyt, miten minussa toisen fyysinen haluttavuus ja tunteet miestä kohtaan ovat kulkeneet niin käsi kädessä, nimenomaan näiden kolmen tyypin kohdalla. Niistä muista lievemmistä ihastumisista toki löytyy esimerkkejä, joissa miehen ajatusten uloslausuminen on lamaannuttanut sitä haluttavuutta. Mutta siis nämä tyypit, joilla se muu käyttäytyminen vain syöttää lisää bensaa siihen haluttavuuden tuleen, ovat olleet todella hankalia ohikuljettavia. Siis epärealistisen hankalia ohitettavia.

Itse määrittelisin fyysiseksi tyypin, jolla ruumiillisuus on selvästi henkisyyttä korostetummassa asemassa. Jos olisit yksinomaan fyysinen tai jos vähintään käsittelisit sitä omana kokonaisuutenaan joka jo sellaisenaan on arvokasta ja tyydyttävää, niin fyysinen kontakti ilman toiveita romanttisesta suhteesta tuskin vahingoittaisi sinua henkisesti siten kuin olet edellä kuvaillut.

Ei kun nimenomaan mua on askarruttanut itsessäni taipumus sitoa toisen fyysinen haluttavuus henkiseen kapasiteettiin/luonteeseen. Tai siis että miten koen ne toisessa ihmisessä. Yleensä henkiset ominaisuudet ei kiinnosta, jos ei ensin vaikuta olevan fyysistä haluttavuutta, ja tämä käyttäytymisfilosofia on siis se, jota haluaisin lähteä ruoppaamaan ja syväanalysoimaan. Mulle on käynyt liian harvoin siten, että henkiset ominaisuudet olisivat hirveästi lisänneet fyysistä haluttavuutta, jos tuota jälkimmäistä ei alunperin hirveästi ollut. Ja tämä siis näin itsekin arvioituna joskus vaikuttaa sellaiselta ei-ehkä-niin-hedelmälliseltä filosofialta. Mutta jos se tulee vaistomaisesti, miten paljon sitä pystyy parantelemaan, raiskaamatta persoonallisuuttaan? Lähtökohtaisesti pidän aitoudesta. Olisiko tämä säilyttämisen arvoista aitoutta? Tätä olen siis tässä viime ajat mietiskellyt.

Luulen, että kun vain elät elämääsi ja tutustut ihmisiin, myös niihin huonompiin puoliin heissä, tuo viettipohjainen ihastus lakkaa hallitsemasta elämääsi kuormittavalla tavalla. Aikaa se tietysti voi vaatia.

No tämä kuulostaa jo luontevammalta
Elämä siis karsii tarpeettomana hedelmättömät ominaisuudet, kuten viettipohjaisen ihastumisen korostunut rooli. Määpä jään odottelemaan sitä aikuistumista...

Älä mieti mikä olisi hävettävää ja mikä ei - olet sellainen kuin olet ja sillä hyvä.... - mutta koska keskimääräistä ihmistä ei ole olemassa, teoriasta ei käytännössä ole hyötyä.

Mutta siis käsittämättömän monessa asiassa hyvin monet elävät ikäänkuin olisi olemassa sellainen "kollektiivinen imu".
Hämäävää.

Yritän siis sanoa, että ihastus ja rakastaminen ovat eri asioita. Ensimmäiseen ei voi itse vaikuttaa, jälkimmäiseen voi ja pitää. Ensimmäinen haihtuu ajan myötä automaattisesti - jälkimmäinen taas voi kestää ihmisiän, mutta ei automaattisesti. Ja rakkaus on ainakin itselleni miljoona kertaa ihastusta hienompi juttu. Voin ihastua suhteeni ulkopuolisiin ihmisiin, joskus voimakkaastikin, mutta sillä ei ole mitään vaikutusta suhteeni jatkuvuuteen tai tyydyttävyyteen, koska rakkaus on aivan eri suuruusluokan juttu.

Eli osaatko kokemuksessasi määritellä rakkauden?

No voihan siitä sähköstä jo sellaisenaankin nauttia, ilman että lähtisi hajottamaan toisen suhdetta tai sitoutumaan häneen tunnetasolla liian kivuliaasti. Vai?

No kai joo voi, mutta kun tekis niin kovasti mieli....
Ja mua sieppaa kovasti fyysiset vietit, jotka pitää sammuttaa. Arhg!

Viimeksi kun olin samantapaisessa tilanteessa itse (ihastuksen kohde seurusteli, minä en), pyrin tutustumaan mieheen mahdollisimman hyvin löytääkseni hänestä niitä huonoja puolia, joita kaikissa ihmisissä on. Ja löytyihän niitä, vaikka jouduinkin esittämään hänelle henkilökohtaisia ja kiusallisia kysymyksiä. Sitten keskustelin tahallani hänen kanssaan juuri niistä aiheista, joiden suhteen hänen pikkumaisuutensa ja pelkuruutensa tulivat parhaiten esille, ja kyllähän se ajan myötä alkoi tehota (ei aivan välittömästi kuitenkaan). Sillä tavalla ihastus laimeni sellaiselle siedettävälle tasolle, että pystyin sentään öisin nukkumaan jne.

Hyvältä vaikuttava mekanismi. Täytyypä ottaa omaankin valikoimaan, tosin en usko, että homma hoituu yhtä tyylikkäästi. Ehkä tämän menetelmän tuottoisa sovellettavuus vaatii tätä julmetun älykästä analysointitapaa, jota viesteissäsi harjoitat. Pitäisi ensin hommata se.

Niin, en ajatellutkaan että yksinoleminen olisi sinulle epämiellyttävää, vaan että tunnut haluavan suhdetta ihastuksesi kanssa siitä huolimatta että se ei käytännössä toimisi.

Ja tämä on juuri se epäkoherenssi sen voimakkaan halun ja reaalimaailman välillä, josta haluaisinkin päästä eroon. Vaikka tiedostaa sen voimakkaan halun, se ei automaattisesti tuo mukanaan työkaluja sen a) ymmärtämiseen tai b) sen kanssa elämiseen. Se sellainen viettipohjainen toisen haluttavana pitäminen on jotain varsin arkaluontoisen aitoa kiintymystä, mutta siis ilmeisen kestämätön tae mistään suhteen onnistumisesta.

Kappaleen viimeisestä virkkeestä olen samaa mieltä. Kyse on vain siitä, että tutkasi pitäisi kalibroida vastaamaan todellisuutta nykyistä paremmin. Siinä auttaa kaiken mahdollisen todellisuutta koskevan materiaalin syöttäminen alitajunnalle, esim. edellämainitun tyyppiset ajatusharjoitukset, käytännön tutustuminen ihastuksen kohteen huonoihin puoliin, monipuolinen ja avomielinen tutustuminen erilaisiin ihmisiin, tässä ketjussa mietiskelemäsi asiat jne. Hyvin se menee, olet jo hyvässä vauhdissa!

Upeeta tekstiä jälleen kerran. Ja kiitos taas kannustuksesta!
Ehkä tuon avoimen tutustumisen/realistisemman ajattelun esteenä on ollut menneiden vuosien epävarmuus omasta itsestä: yhtäkkiä koen vain jonkin voimakkan halun jotakuta kohtaan, enkä kertakaikkiaan ole tiennyt mistä se tulee tai miksi. Varsinkin, kun on taipumus ihastua sellaisiin, keiden en edes itse kuvittele ihastuvan minunkaltaisiin (oire siitä epävarmuudesta). Jos haluaisin vain tietoisia asioita, haluaisin vain treenata ja kehittää urheilullisia ja ammatillisia ominaisuuksiani. Ilmeisesti siis kuitenkin minussa on muutakin viettielämää. Soppa

Olen vain ajatellut, että viettini miehiä kohtaan ovat ilmentymiä tästä muutenkin toimintakeskeisestä fyysissuuntautuneesta luonteestani. En harrasta juuri kirjallisuutta, teatteria, edes leffoja tms. henkevää, en pidä edes shoppailusta (nii-in, superouto ), mieluummin juoksen muovisen pallon perässä pakarat vaahdossa tai saunon ankarasti jossain korpimökissä

Vähän sivujuonteena tähän, tämän oletetun visuaalispainotteisen aistimaailman oireena mun oma ulkonäkö on mulle ollut aina arka asia, ja on sitä nyt vieläkin. Erona aiempaan on vaan se, että pystyn nyt myöntämään sen herkkäluontoisuuden. Mutta että paljon on muutakin vielä opittavaa

[Tix]

Hyvät kilometritehtailijanaiset, yksi pieni kysymys ennen kuin jatkatte duaalimonologianne:

Kuvitteleeko joku, että sitä voisi päättää, kenestä kiinnostuu tai kehen ihastuu? En tunne ketään joka moiseen pystyisi. Ja jos niin on, taitaa olla niin että niistä se on valittava jotka kolahtavat - ellei sitten halua mukavuusavioliittoa vaikkapa taloudellisista syistä.

[EveryWoman]

Ja jos niin on, taitaa olla niin että niistä se on valittava jotka kolahtavat - ellei sitten halua mukavuusavioliittoa vaikkapa taloudellisista syistä.

Ihastumisensa kohteita ei voi valita, mutta ei siitä suinkaan välttämättä seuraa tuo esittämäsi. Paitsi jos haluaa suhdetta yksinomaan ihastumisen tunteen vuoksi. Silloin tosin joutuu vaihtamaan kumppania noin vuoden välein (kuten nykyisin monet tuntuvat tekevänkin), ihastuminen kun on luonteeltaan haihtuvaa sorttia.

Jos taas haluaa rakkaussuhteen, niin ihastuneena sellainen on toki helpompaa luoda, mutta ei yhtään mahdotonta ilmankaan. Ymmärrän nykyään myös järjestetyn avioliiton systeemejä (joissa siis myös pyritään yhteensopivien ihmisten parittamiseen - hieman erityyppisillä kriteereillä vain).

Aavan tekstiä kommentoin kunhan ehdin, mutta tähän väliin terveiset: vähemmän kehuja ja kiitoksia, kiitos! Muuten jo valmiiksi ylimitoitettu itsetuntoni poksahtaa tai/ja masa karauttaa paikalle nimitelläkseen minua ylimieliseksi. (Oikeesti: en kirjoittele siksi, että saisin myönteistä palautetta vaan siksi että se on mielenkiintoista ja auttaa minua koulutöiden tekemisessä. Joten palaute - paitsi siltä osin, puhunko ymmärrettävästi vai en - on redundanttia.)

[Herra Manala]

Ei tässä nyt mun mielestä ole kyse osaamisesta. Ehkä jonkinnäköisestä rationaalisen ajattelukyvyn puutteesta koskien omaa markkina-arvoaan joka johtuu jonkinnäköisestä itsetunto-ongelmasta tai omanarvonpuutteesta.

Eli siis kuitenkin jotain "puuttuu" johonkin standardikykyyn nähden, jonka oletat olevan saavutettu tietyssä iässä? Tuli vaan vaikutelma, että oletat ihmisten kypsyvän sosiaalisessa käyttäytymisessä samaa vauhtia, koska ikäänkuin ihmettelet, että kylläpä joku siellä laahaa perässä. Vaikka huomasit itsekin, että kyse saattaa olla itsetunto-ongelmasta...

Mietin sitäkin, miksi ihmeessä ensikommentissasi menit säätämään jonkin kuvitteellisen tunteiden käsittelyn kapasiteettitason, johon nähden olen mielestäsi muita perässä? No, ehkä se on tätä Gaussin käyrää, ja minä vaan satun olemaan sieltä ääripäästä, reilut pari keskihajontaa hitaampana kuin valtaenemmistö. Mutta käsittääkseni se ei ole se ongelman ydin vaan ne ajatusvirheet siellä taustalla. Siksi ihmettelinkin, miksi heti tartuit siihen poikkeavuuteen sinällään, etkä sen mahdollisiin syihin, jotka kuitenkin tässä viime viestissä aavistit melko osuvasti?

No ei näinkään. Tarkoitukseni ei ollut sanoa ainakaan että teini-iässä koetut tunteet olisivat jotenkin lievempiä, kevyempiä tai epäaidompia kuin "asiaa opiskelleen konkarin" kohdalla. Pikemminkin päinvastoin. Yleensä ensirakkaudet vain tuntuvat niin kovin lopullisilta (ja haarukoituvat yleensä sinne teini-ikään), että ei ole mitenkään epätavanomaista kuulla että ei usko enää löytävänsä ketään Herra/Neiti X:ään rinnastettavaa.

Pointti oli siinä, että useimmiten niillä suurilla fiiliksillä ei ole sellaista pohjaa, joka kestäisi rationaalista tarkastelua. Kummasti vain ne jotka eivät enää ikinä uskoneet löytävänsä mitään yhtä ihanaa, löytävät uutta ja ihanampaa vielä moneen otteeseen (samalla ajatellen että MUN kohdalla asia on kuitenkin eri enkä koskaan mitään yhtä tajunnanräjäyttävää löydä, koska olen niin varma tunteistani).

Kun sanoit, että "annat itsestäsi sellaisen kuvan kuin sinua kiinnostaisi enemmän ihmisten ominaisuudet kuin itse ihmiset..." tulkitsin sen ikäänkuin minun pitäisi sinun mielestäsi kiinnittää enemmän huomiota siihen, että minun pitäisi antaa itsestäni täällä jotenkin fiksumpi kuva. Täällä netissähän se olisi suht helppoa. Mutta minusta se on _liian_ helppoa tulla tänne kilpeänsä kiillottamaan. Mieluummin olen avoimen auttamaton/tyhmä ja vilpitön mielipiteissäni kuin että näkisin vaivaa mielipiteideni siivoamiseen neutraaleiksi.

Saatoin ymmärtää kommenttisi väärin, pahoittelen sitä, jos näin kävi. Se vaan ärsyttää, jos joku tulee ihmettelemään sitä, miten saatan antaa itsestäni tietynlaisen ei-niin-fiksun kuvan, ikäänkuin vilpittömyys olisi jotenkin outoa. Vai onko se? Ei minusta. Jopa varsin suotavaa.

Ymmärsit kommenttini melkolailla täysin väärin. En usko että olisin missään tilanteessa ihan se oikein henkilö opettamaan kellekään fiksunneutraalien kuvien antamista itsestä. Melko suorasanaisesti kun paukutan itsekin menemään. Toiset tykkää, useimmat ei.

On fakta, etten ole kovin montaa kuukautta harrastanut nettikeskusteluja. Jokin käyttäytymiskoodi on hyvinkin saattanut jäädä sisäistämättä. Lähtökohtaisesti on vaan ruennut myös IRL **tuttamaan se, miten paljon ihmiset puhuvat asioita, joita eivät tarkoita. En viittis itte tehdä samoin, enää, edes netissä.

Käyttäytymiskoodit? Nettikeskusteluissa? Tsihihi :-p Ensimmäinen koodi mikä sun pitää opetella on se, ettei täällä ole koodeja. Täällä on vain erilaisten ihmisten silmissä erilainen määrä erilaisia urpoja.

Pointti oli se, että listaat koulutusta, ammattia ja kuviteltua älykkyyttä ominaisuuksina jotka arvottaa ihmisen parisuhdemateriaalina, ja olet päättänyt ettet ole samalla tasolla kuin joku muu, koska olet kaikilla mittareilla mitattuna muka jotenkin huonommin menestynyt.

Olipa hyvä argumentti.
Joo, olet oikeassa. Viestistäni tosiaan tulee tuo kuva. (Ja juuri tällaista palautetta toivonkin kun olen lähtenyt tänne avautumaan elämästäni.)

Enkä oikeastaan osaakaan tuohon muuta selitystä sanoa, kuin sen, että olen tietyssä vaiheessa elämääni elänyt vuosia ajatellen, että olen täysin arvoton. Esim. korismatseissa syötin lähes aina pallon pois, koska ajattelin, että joku kuitenkin tekisi sen korin varmemmin. Vain silloin, jos pelasin vaistonvaraisesti - ajattelematta liikaa tekemisiä - pelasin niinkuin pitäisi. Ehkä näitä minun vinoutuneita johtopäätöksiä voi perustella sillä, että iässä, jossa pitäisi olla identiteettiään rakentamassa, minulla se on vaan ollut tuhoutumassa... se vähäinenkin, mitä siihen asti on kertynyt.

Mjoo. Ymmärrän kyllä. Mutta siinä on vain otettava sellainen asenne kaikesta huolimatta, että itse sitä arvoaan lähtee rakentamaan. Ei se arvo tule jollekin komealle miehelle kelpaamisesta tai muusta vastaavasta. Se arvo tulee siitä että päättää ja haluaa olla arvokas ennenkaikkea itselle. Niin arvokas, ettei edes tarvitse kenenkään muun hyväksyntää ja ihailua. Sen jälkeen se arvo mitä olet oppinut kantamaan näkyy kyllä ulospäin ja tekee susta catchin vaikka millaselle supermiehelle.

Teoriaa on aina kiva jauhaa ja miettiä miten erinomainen toikin tyyppi on statukseltaan ura, ulkonäkö ja pyllyhygienia, mutta sillä ei ole yhtään mitään tekemistä loppupeleistä sen kemian kanssa, joka todellisuudessa määrää pariutumisen.

Osin samaa mieltä näiden pohdintojeni jälkeen, mutta väitätkö sinäkin, ettei ulkonäöllä ole mitään tekemistä sen kemian kanssa, joka loppufinaaleissa määrää pariutumisen?

En.

Minulle sillä ainakin on selvä merkitys. Mitään tiettyjä kriteereitä ei ole, sen vaan pitää miellyttää. Saatat pitää sitä pinnallisena filosofiana. Minusta vaan ihmisen ulkonäkö heijastaa jossain määrin hänen itsestään huolehtimista. Miksi se pitäisi sivuuttaa parinvalintakriteerinä?

En ole yhtään eri mieltä. Toisen ihmisen ulkonäön pitää miellyttää, ja se miellyttävyys tulee useissa tapauksissa syvemmältä kuin ehkä osaat ajatellakaan. Ihminen kyllä komistuu/kaunistuu ja rumistuu ulkonäöltäänkin omissa silmissä sen mukaan millainen se on ihmisenä ja miten ihailtavana sitä pitää. Ehkä olet huomannut, ehkä et. Mutta kyllä minunkin mielestäni toisen ulkonäön pitää miellyttää ennenkuin minkäännäköisiä pidemmän tähtäimen parittelusuunnitelmia voidaan tehdä.

Joten siis jatkossa, sen sijaan, että lähdet kategorisoimaan ja derivoimaan jotain vakionopeutta tunneälyn kehittymiselle, olisit heti voinut suoltaa tätä briljanttia perspektiiviäsi.

En vain mielestäni ole kategorisoinut kenenkään tunneälyn kehittymistä oikein mihinkään suuntaan.

[1108]

Erittäin mukavaa ja antoisaa luettavaa.

Voi kumpa voisin sanoa samoin.

[Bliss]

Joskus olen lukenut jotain tuskallisempaa kuin tän ketjun pari viimeistä sivua, mutta en muista koska ja missä...

[Aava]

vähemmän kehuja ja kiitoksia, kiitos! Muuten jo valmiiksi ylimitoitettu itsetuntoni poksahtaa tai/ja masa karauttaa paikalle nimitelläkseen minua ylimieliseksi. (Oikeesti: en kirjoittele siksi, että saisin myönteistä palautetta vaan siksi että se on mielenkiintoista ja auttaa minua koulutöiden tekemisessä. Joten palaute - paitsi siltä osin, puhunko ymmärrettävästi vai en - on redundanttia.)

Höh
Minusta on vaan niin upeeta, että joku todella viitsii tommosia parin mailin korkusia viestejä mulle laittaa ja paneutua niihin tuolla intensiteetillä. Ymmärrän kyllä, ettet tee sitä kartuttaaksesi kiitollisuudenvelkaani. Minä taas haluan vain vilpittömästi osoittaa, miten mukavaa on, kun joku lainaa perspektiiviään. No, hyvä jos tästä on sulle jokin pragmaattinenkin hyöty, ettet vaan säälistä latele ajatuksiasi...

[Aava]

Joskus olen lukenut jotain tuskallisempaa kuin tän ketjun pari viimeistä sivua, mutta en muista koska ja missä...

Ai että, saipa makeat naurut.... näin varmasti

[Aava]

Erittäin mukavaa ja antoisaa luettavaa.

Voi kumpa voisin sanoa samoin.

Voivoi... viattomien sivullisten joukossa oli joku arvostelukykyinen intellektuellikin.
Mutta äläs nyt kato, mää löysin verbaalisen hanan! Se on melkoinen sensaatio tähän elämään.

Sitäpaitsi, mulla on full friday-mode. Perjantait on ihan erikseen. Ja mulla perjantai alkaa jo torstaina hyvissä ajoin

[Aava]

Pointti oli siinä, että useimmiten niillä suurilla fiiliksillä ei ole sellaista pohjaa, joka kestäisi rationaalista tarkastelua.

Tämä pitää minustakin paikkansa. Mielestäni olen kyllä tätä rationalisointia yrittänyt harrastaakin. Mutta jos en alunperinkään hae kumppania, ja silti kiinnyn johonkuhun, ymmärrät varmasti, että jo alkuasetelma on minulle varsin hämmentävä, so. ei-rationaalinen.

Kummasti vain ne jotka eivät enää ikinä uskoneet löytävänsä mitään yhtä ihanaa, löytävät uutta ja ihanampaa vielä moneen otteeseen (samalla ajatellen että MUN kohdalla asia on kuitenkin eri enkä koskaan mitään yhtä tajunnanräjäyttävää löydä, koska olen niin varma tunteistani).

Siteeraan suoraan viimeisintä Bond -leffaa: "Why is it that people insisting on telling others what to do, cannot take their own advice?" En millään malta olla kysymättä, mikä tuon varmuuden taustalla on? Olet siis ilmeisesti kokenut jotain tajunnanräjäyttävää, koska uskallat olla varma siitä, ettei sellaista toista kertaa ilmene? Kerro lisää.

Ymmärsit kommenttini melkolailla täysin väärin. En usko että olisin missään tilanteessa ihan se oikein henkilö opettamaan kellekään fiksunneutraalien kuvien antamista itsestä. Melko suorasanaisesti kun paukutan itsekin menemään. Toiset tykkää, useimmat ei.

No, tämä oli sitte virhearvio. Sellaisiakin tyyppejä on vaan näillä keskustelupalstoilla tullu vastaan, ketkä ihmettelevät, että eikai joku kirjoita täällä rehellisesti sitä, mitä ajattelee. Sieppaa.

Käyttäytymiskoodit? Nettikeskusteluissa? Tsihihi :-p

Ensimmäinen koodi mikä sun pitää opetella on se, ettei täällä ole koodeja. Täällä on vain erilaisten ihmisten silmissä erilainen määrä erilaisia urpoja.

Kiva. Tää oli mukava kuulla (lukea).

Mjoo. Ymmärrän kyllä. Mutta siinä on vain otettava sellainen asenne kaikesta huolimatta, että itse sitä arvoaan lähtee rakentamaan. Ei se arvo tule jollekin komealle miehelle kelpaamisesta tai muusta vastaavasta.

Tiedän, tiedän. Olen jopa itsekin ollut tätä joillekin toisille hokemassa, ikäänkuin osaisin sen jo. No, sanontakinhan sanoo, että "those who can't, teach" Mutta olen kyllä sitä mieltä, että ihminen on sen verran sosiaalinen eläin, että kohtaamiset muiden ihmisten kanssa jättää _todella_ helposti jälkiä.

Se arvo tulee siitä että päättää ja haluaa olla arvokas ennenkaikkea itselle. Niin arvokas, ettei edes tarvitse kenenkään muun hyväksyntää ja ihailua.

Ehkä tätä mun kompleksista suhtautumista itseeni värittää eniten se, että se, kuka minua on eniten kritisoinut, on ollut oma isä. Ja koska se oli oma isä, nielin kaiken absoluuttisena totuutena. Josta olen päätellyt, että tarttis jottain ittelleen tehdä, että pärjää ja ettei "ihimisetki kattele". On vaan aika lujassa tämmöset. Mulla on kestänyt vuosia tajuta juuri tuo, mitä sanoit, että ihmisen pitää itse päättää, millainen haluaa olla.

Lähtis muuten varmaan loputkin lukijat tältä foorumilta, jos syventäisin lisää sitä, miten "yksinkertaisia" totuuksia olen joutunut tukiopettelemaan elämästä viime vuodet. Mut ei viitti härnätä elegantteja ihmisiä

En vain mielestäni ole kategorisoinut kenenkään tunneälyn kehittymistä oikein mihinkään suuntaan.

Paitsi että arvioit minun tunneälyn tasolle 14-18 -v., vaikka kuvasta näkee, että fyysistä ikää on enemmän. Sinullahan täytyy olla jokin käsitys tunneälyn kehittymisestä, jotta voit antaa jonkin arvion siitä, missä vaiheessa minä olen menossa. Vai oliko se vaan jotain piruilevaa provoa? Näkeehän sen ny jo tekstistä ilman esillenostamista, ettei nää tunnehommat oo aivan mun näpeissä
Mutta ehkä mulla on vastaavasti joku muu taito kehittynyt sen sijaan. Tosin, eipä nyt kyllä tule yhtään sellaista mieleen...

[Herra Manala]

Kummasti vain ne jotka eivät enää ikinä uskoneet löytävänsä mitään yhtä ihanaa, löytävät uutta ja ihanampaa vielä moneen otteeseen (samalla ajatellen että MUN kohdalla asia on kuitenkin eri enkä koskaan mitään yhtä tajunnanräjäyttävää löydä, koska olen niin varma tunteistani).

Siteeraan suoraan viimeisintä Bond -leffaa: "Why is it that people insisting on telling others what to do, cannot take their own advice?" En millään malta olla kysymättä, mikä tuon varmuuden taustalla on? Olet siis ilmeisesti kokenut jotain tajunnanräjäyttävää, koska uskallat olla varma siitä, ettei sellaista toista kertaa ilmene? Kerro lisää.

Sun väärintulkintakykysi mua kohtaan on melko uskomatonta. En nimenomaan tarkoittanut tätä vaan sitä että ihmiset usein ajattelevat edellämainitulla tavalla, ymmärtävät sen rationaalisen puolen että vaikka miten tuntuu siltä että mitään yhtä ihanaa ei tulisi enää olemaan, niin todennäköisesti sitä tuleekin olemaan. Mutta silti "kehtaavat" olla varmoja omalta kohdaltaan siitä, että heidän tunteensa ovat kuitenkin aidompia, syvempiä ja varmempia kuin muilla, joka johtaisi muka siihen että pelko yksinjäämisestä ihanan ihmiskokemuksen jälkeen olisi tavallista rationaalisempi. Myönnettäköön että kyllä noi ajatukset tuli itsellekin varsin tutuiksi abauts 10v taaksepäin, kun menetti "once in a lifetime" -tuntuisen suhteensa ja naisensa syövälle.

En vain mielestäni ole kategorisoinut kenenkään tunneälyn kehittymistä oikein mihinkään suuntaan.

Paitsi että arvioit minun tunneälyn tasolle 14-18 -v., vaikka kuvasta näkee, että fyysistä ikää on enemmän. Sinullahan täytyy olla jokin käsitys tunneälyn kehittymisestä, jotta voit antaa jonkin arvion siitä, missä vaiheessa minä olen menossa.

Äääääh. Minusta tunneäly ei ole sama asia kuin nuori (epätoivoinen) rakkaus. Mä uskon että tunneäly on asia joka ei juuri kehity enää aikuisiällä, vaan on suurimmaksi osaksi varhaiskasvatuksellista ja osittain syntyperäistä. Tunneälyn puutetta (tunnevammaisuutta) voit pikemminkin verrata esimerkiksi narsismiin ja muihin vastaavankaltaisiin luonnehäiriöihin, joiden syntymekanismeina pidetään pääosin kehityksellisiä ja kasvatuksellisia olosuhteita. Ja ennenkuin taas vedät omat johtopäätöksesi, niin ei, en ole tässä sanomassa sinua luonnehäiriöiseksi, narsistiseksi tai tunnevammaisen oloiseksi.

Vai oliko se vaan jotain piruilevaa provoa?

Kaikki kirjoitukseni ovat piruilevaa provoa, kun sen oikein oivaltaa!