Pelko

[killkill]

Avaan tämän tarkoituksella paskanjauhantaan.

Palstalla useamman vuoden roikkuneena muistelen, että rönsyilevissä topikeissa on käsitelty lähestulkoon-melkein-likimain ihmiselämän kaikki osa-alueet... paitsi pelko. Venäjäksi "Sprakh" (tarpeellista nippelitietoa)

Minkälaisia pelkoja olet kokenut? Mistä luulet niiden johtuneen? Miten selvisit niistä? Jos et selvinnyt - mikä olisi ollut parempi tapa kohdata ja käsitellä ne?

Omasta elämästä tuore esimerkki:

Tänään luolasukeltamassa. Kohde tuttu, pari samaten. Pudotimme pinnalta alas normaalisti 40 metriin ja lähdimme möyrimään sisälle tuttuun luolaan. Menomatkalta muistan havainneeni, että syvyyshumala oli tavallista voimakkaampi. Pistin sen parin viikon tauon ja poikkeuksellinen huonon näkyvyyden piikkiin.

Noin kymmenen minuutin uinnin jälkeen tajusin olevani aika sekaisin. Potkimme eteenpäin isossa louhintahallissa. Yhtäkkiä: kuin olisi lyöty ratakiskolla takaraivoon: olo oli kuin olisi tempaissut puolikkaan kossupullon tyhjään vatsaan. Pysähdyin. Lamaannuin täysin. Jossain takaraivossa ääni huusi: "Sinun ei kuulu olla täällä. Nyt helvetin äkkiä ulos täältä!" Paniikin kaikki ensioireet siis. Vittumaisinta paniikissa on se, että sen iskiessä luisevat kouransa selkärankaasi kaikki opitut ongelmanratkaisutaidot lentävät ikkunasta ulos - ja pahimmassa tapauksessa tapat et pelkästään itsesi vaan myös parisi.

Viestitin asian parille, joka oli ymmärrettävästi aika ihmeissään, olinhan minuuttia aikaisemmin viestinyt "ok". Aikamme viitottuamme asia tuli selväksi ja lähdimme uimaan takaisin. Koko paluumatka oli helvetillinen. Ajattelin koko ajan synkkiä ajatuksia tyyliin "sä vittu kuolet tänne. Tästä kylmästä, sameavetisestä kaivoskuilusta tulee sun hautasi. Et näe enää ikinä aurinkoa, vaimoasi tai syntymätöntä lastasi". Harvoin 5-10 minuuttia on tuntunut yhtä pitkältä.

Vajaan puolen tunnin nousu ja etappipysähdykset olivat myös kaikkea muuta kuin hallittuja. Roikuin nousuköydessä silmät päässä seisoen kuin humalaisella idiootilla. Onneksi kokemusta on jonkin verran ja tarvittavat kaasunvaihdot yms tulivat selkäytimestä.

Pinnalle päästiin sen suuremmitta välikohtauksitta. Pyysin tapahtunutta anteeksi parilta, joka suhtautui asiaan varsin ymmärtävästi. Yksi lajin kirjoittamaton laki kun sanoo "kuka tahansa voi keskeyttää dyykin koska tahansa, mistä tahansa syystä". Erikoiseksi tilanteen tekee se, että olen tehnyt syvempiä, pisempiä ja vaativampia sukelluksia paskemmissa olosuhteissa - ja selvinnyt niistä kunnialla.

Kotimatka sujui alakuloisissa merkeissä. Harrastus on ollut vuosia minulle tärkeä osa elämää ja tuntui kuin kaikki käydyt kurssit, investoitu aika ja raha olisivat menneet vessanpöntöstä alas.

Pitkän kelailun jälkeen luulen tietäväni pari syytä, miksi näin kävi. Käytetty hengityskaasu oli "liian laihaa" altistaen syvyyshumalalle, mulla kun on siihen muutenkin taipumusta. Kelailin myös, voiko lähestyvä isyys ja isän vastuu aiheuttaa sen, että aikaisemmin hymyhuulin otetut riskit tuntuvatkin alitajunnassa yhtäkkiä liian suurista - erehtymisten seuraamukset kun ovat entistä suuremmat.

[pikkuego]

tuntui kuin kaikki käydyt kurssit, investoitu aika ja raha olisivat menneet vessanpöntöstä alas.

Klippaan tuosta nyt vaan tuon yhden kohdan. Villi veikkaus olis, että kaikki nuo mahdollisti tän kertomisen sen sijaan että olisit lavetilla nyt.

[killkill]

^ Kiits mutta ei välttämättä noinkaan.
Pieni pelko on ihan tervettä. Pitää mielen ja silmät kirkkaina. Varmasti Janne Ahosenkin mahassa on perhosia joka kerran hyppytorniin noustessa.

Ei tuo ulostulo tänään todellakaan mikään ihme ollut. Lajin lähihistoriassa on lukuisia oikeasti tiukkoja paikkoja, joissa kylmäpäiset yksilöt ovat selvinneet lähes mahdottomista tilanteista... mutta jos paluumatkalla olisi tapahtunut jotain ylimääräistä "kivaa", olisi tilanne voinut oikeasti mennä meikäläisen senhetkisellä ongelmanratkaisukyvyllä aika kiharaiseksi.

Pisti kyllä silti aika hiljaiseksi näin jälkeenpäin.

Oikeasti kaipaisin tästä pelkoaiheesta keskustelua. Vaikka elämmekin aika pumpulisessa yhteiskunnassa, jossa joka aamu työmatkalla ei tarvitse äkkikuolemaa pelätä, jokuhan teitäkin pelottaa?

[Elppis]

Harrastuksen parissa on täälläkin suuria pelonhetkiä koettu.

Kerran yksin metsälenkillä hevosen kanssa hevonen säikähti fasaania, ja meni täydellisesti pakokauhun valtaan. Olin itse juuri toipunut erittäin vakavasti tippumisesta (ambulanssilla tajuttomana sairaalaan kun lensin "pystyyn", epäiltiin halvaantumisia jne.), ja olin pitkästä aikaa uskaltautunut selkään. Alla oli 154cm suomenhevosruuna, toipilas sekin, joten rauhallinen kävelylenkki piti olla kyseessä. Ensin tuli vastaan normaalireaktio: "se rauhottuu ihan just, pidät vaan tiukan tuntuman ohjista, pohkeet kiinni etkä hätäänny". Ei, humma jatkoi menoaan ja vaan kiihdytti, hengityksestä kuuli että se oli täysin paniikissa. Yritin ohjata sitä ympyrälle, mutta ympärillä oli vain puita ja tihenevä metsä, ei mitään mahdollisuutta. Yritin parhaani saada päätä pysymään lähes hevosen kaulan myöden, koska oksia vilisi ohi minkä ehti. Vauhti oli niin kova enkä uskaltanut pudottautua, enhän halunnu ystävän hevosen säntäävän yksin metsän siimekseen, ja jättävän mua kituvana/loukkaantuneena keskelle ei mitään. Tuhansia ajatuksia vilisi päässä: "OKSA! Pää lähtee.. huh".. Pelkäsin sitäkin, että tulisi täysstoppi, koska tilanne olisi silloin sama; lentäisin kuin leppäkeihäs. Selkälihakset olivat vielä erittäin epäkunnossa tippumisesta, eikä tasapaino ollut paras mahdollinen. Vasen jalustinhihna sanoi POX, ja olin ilman jalustinta, hevonen yhä täydessä vauhdissa. Huomasin että itkin. Just kun suunnittelin laittavani silmät kiinni, ja vain tiputtautuvani, hevonen hidasti. Se oli täysin puhki. Ravissa sain sen jo hallintaan ja se hidasti käyntiin. Tärisin, itkin, HUUSIN apua.. Onneksi olin n. 200m lähimmästä tallista siinä vaiheessa, ja kentällä ratsastanut parivaljakko lähti metsään katsomaan mikä siellä mölyää. Löysivät mut istumasta hevosen vierestä, ohjat kädessä, hevonen makuullaan täysin puhki. Mä olin varma että kuolisin. Jouduin käymään vielä päivystyksessä shokkitilan takia.

Ilkeintä oli se (hevosihmiset ainakin tajuaa tän), että kun tulin talleille takas ja selitin mitä oli käynyt, reaktio oli "no just.. Sälli nyt lähtee aina sillon tällöin, helposti se kyl onneks pysähtyy". Oltiin menty 4km metsässä, vauhti ei tod ollut hiljainen, eikä Sälli pysähtynyt. Wittu.

Tän jälkeen olen ratsastanut pari kertaa..

[Georgina]

Oikeinkin hyvä aihe. Aika jännä muuten että vaikka kuin muistelen ja pähkäilen asiaa niin en muista milloin olisin viimeksi pelännyt jotain. Niinkuin ihan oikeasti pelännyt enkä vain hermoillut. Jatkan muistelua.

[Elppis]

Oikeinkin hyvä aihe. Aika jännä muuten että vaikka kuin muistelen ja pähkäilen asiaa niin en muista milloin olisin viimeksi pelännyt jotain. Niinkuin ihan oikeasti pelännyt enkä vain hermoillut. Jatkan muistelua.

Hassua et just kirjotit Ajattelin meinaan että "georgina ainakin tietää mistä mä puhun" kun ylläolevaa kirjoitin.

[Pyry-Matias]

niin en muista milloin olisin viimeksi pelännyt jotain. Niinkuin ihan oikeasti pelännyt enkä vain hermoillut.

Itse miellän asian niin, että pelko on alkuperäistunne ja hermoilu johdannainen. Hermoilu johtuu siis ainakin osittain pelosta.

Kyllä minua krapulassa tai muutoinkin ahdistuneena pelottaa lähes joka vitun asia. En mä silloin mikään paranoidi braincase ole, rutiinin ja tsempauksen avulla pelko taittuu ja pysyy kontrollissa.

Minusta pelko on välttämättömyys elämässä, mutta tuon KK:n elävän tarinan rinnalla pelkoni tuntuvat harmittomilta. Ei mulla ole tarjota läheskään mitään vastaavaa

[Zeb]

Ajattelin meinaan että "georgina ainakin tietää mistä mä puhun" kun ylläolevaa kirjoitin.

Hei, mä tiedän! Siitä tosin on hirveästi aikaa, yli 15 vuotta. Suomenhevonen tämäkin, ajon jälkeinen jäähdyttelykävely piti olla, varusteena loimi, ei satulaa. Hevosella oli lisäksi huono kengitys ja tie jäässä ja oli jo pimeää. No, eikö siinä sitten joku nuorisokusipää ilmaannu autollaan kaasuttelemaan rinnalle ihan tahallaan pelästyttääkseen hevosen, hyvällä menestyksellä. Lähti ryöstämään kohti tallia mutkaista, jäistä tietä. Mentiin sitten kovaa, mutkissa kaviot sutien, ja olin aika varma, että tästä ei kyllä selviä, vaan hevonen kaatuu ojaan ja mä liiskaannun alle. Muutaman mutkan jälkeen sain kuitenkin otuksen hiljentämään. Aika vapiseva olo oli loppumatkan tallille käveltäessä.

[1108]

No enkai mää nyt sitä teille kerro mitä pelekään, saatatte alkaan säikytteleen!

[Eden]

Mulla on käynyt vähän samoin, ku Zebille, tosin kukaan ei säikytellyt, hevonen vaan lähti käsistä. Hemmetin liukas tie, jäistä alamäkeä täyttä laukkaa (ryösti, tarkotus oli tosissaan vain kävellä) ja niinhän siinä kävi että rinteen alla olevassa kurvissa hevoselta lähti jalat alta ja kaaduttiin ojaan. Jos en olisi pitänyt rystyset valkosina ohjista kiinni ni olis hevonen karannu sen siliän tien ku se nous samantien ylös ja oli uudestaan menossa. Siinä si täristen talutin sen paskiaisen takasin tallille, selkään en enää päässy ku olis poika lähteny alta pois.

Mä siis pelkään ylikuumenevia hevosia sekä jyrkkiä rinteitä ratsain (tai ihan minkä "kulkuvälineen" kanssa tahansa). Sen lisäksi mä pelkään mm. karhuja, käärmeitä, jne. Sekä sitten joitain asioita joista en edes julkisesti puhu

[Pyry-Matias]

Oletteko muuten olleet kaameessa kapulassa lentokoneessa? Se on kohtuu pelottava tunne, kun päästää ajatuksen karkailemaan worst scenario-taajuudelle. Vaikka kuinka yrittää tsempata, niin ajatus vaan eskaloituu ja jumittuu.

[NuoriDaavid]

en muista oikein kunnolla pelänneeni sitten lapsuuden. Ahdistunut olen usein, mutta se on eri tunne.

[Edith]

Olen Mammari isolla M:llä, kuten Facebookin muumipersonallisuustestikin kertoo, ja vältän kaikkia tilanteita, joissa saattaisi pelottaa.

[Bliss]

en muista oikein kunnolla pelänneeni sitten lapsuuden.

En minäkään.
Pelottavia tilanteita saattaa tulla silloin tällöin, mutta ei niitä osaa etukäteen pelätä. Enkä ole ihan varma, onko parissa liikenteessä sattuneessa läheltä piti -tilanteessa tunne ollut pelkoa. Ehkä tilapäistä kauhua? Emt.
Monet asiat ovat vastenmielisiä tai ahdistavia, mutta ei sentään pelottavia.

[killkill]

Oletteko muuten olleet kaameessa kapulassa lentokoneessa?

Mä pelkään pienintäkin turbulenssia ilman kapulaakin. Katsonut ja lukenut aivan liian monta lentokatastrofitarinaa..

[Mylwin]

Oletteko muuten olleet kaameessa kapulassa lentokoneessa?

Mä pelkään pienintäkin turbulenssia ilman kapulaakin. Katsonut ja lukenut aivan liian monta lentokatastrofitarinaa..

Turbulenssista tuli mieleen kun lensin redigoa. Pilotti totesi että tyyrää sä, tossa on ratti ja tuosta katot korkeuden ja ota vaikka 315 suunnaksi. Ilma oli kohtalainen mutta jokaisen heilahduksen aikana olin varma että nyt meni vituiks.

[Frederik Krueger]

En harrasta mitään varsinaisia extreme-lajeja joissa tarkoituksella asetetaan itsensä normaalia suurempaan hengenvaaraan, mutta silti on joitakin välähdyksiä elämän varrelta. Rajoitan esimerkit tapauksiin joissa olen pelännyt oman hyvinvointini puolesta. En myöskään jaksa kertoa erilaisia fyysisiä onnettomuuksia koska niitä varmaan riittää itse kullakin.

- Mitä lie varhaisteini olin, kun melko vieraassa kaupunginosassa rapusta ulostullessani tuntemattoman poikaporukan yksi jäsen huudahtaa "Hei vedetään tota jätkää turpaan!". Olin puolen sekunnin ajan jähmettyneenä paikoilleni WTF?-ilme naamallani, mutta selvitin kohti juoksevan poikaporukan aiheuttaman pelkokohtaukseni ottamalla jalat alleni ja juoksemalla rapun takaovesta ulos (onnekseni siellä oli sellainen). Saavutin ulkona oman henkilökohtaisen 500m sprintin kauden kärkiaikani, mikä säästi minut mahdolliselta pahoinpitelyltä.

- Joskus on hieman pelottanut mennä töihin pelätessäni haukkuja saavuttamattomista tehtävistä. Esim. eräs Tanskan-matka oli aika tuskaa, lähteä sinne asti palaveriin toteamaan isoille pomoille "Juu en ole vielä saanut sitä-ja-sitä valmiiksi, sori...". Nykyisin olen tässäkin suhteessa niin paljon relaksantimpi että meinaa paskat tulla housuun ihan tuosta vaan. Ehkä tämä kuuluu enemmän hermoilu- kuin pelko-osioon, mutta vaikeaa oli silti.

- Ranskan-matkalta palatessa, koneen tehdessä välilaskua Frankfurtissa, kone kallistuu huomattavasti juuri ennen maakosketusta ettei siiven osuminen maahan ollut välttämättä niin kaukana. Lasku kuitenkin onnistui ja tilanne ohi niin nopeasti että enemmän vain yllättyi kuin oikeasti ehti panikoida.

On niitä ehkä muitakin ollut, en jaksa muistella.

[Lucas Jackson]

Yksi lyhyt hetki tulee mieleen, jolloin voin sanoa tunteneeni niin syviä pelonsekaisia tunteita, ettei mikään ennen sitä, tai sen jälkeen, ole tuntunut tunnetilana läheskään vastaavalta.

Eräänä kesäisenä päivänä olin kasivuotiaan tyttäreni kanssa ulkona touhuamassa. Touhuttiin niitä näitä, mutta kuitenkin niin, että molemmat touhusivat omia juttujaan. Minulla tietenkin silmä valppaana koko ajan, että missä se pikku pirpana viipottaa. Isoon pihapiiriin kuului aidattu alue jonka sisällä oli ulkosauna sekä uima-allas. Yhteisellä aikuisten ja isompien lasten kesken tehdyllä sopimuksella oli sovittu, että uima-allas aitauksen portti pidetään kiinni aina. Ei mitään tietoa siitä, että kuka, miksi ja milloin oli jättänyt portin auki juuri tuona päivänä. Ei sepposen selällään, mutta lukitsematta, sillä olinhan pihalle tullessa tarkistanut, että portti on kiinni, vaan en tarkistanut, että oliko se lukittu. Siinä touhutessa tyttö oli kuin olikin onnistunut saamaan portin auki ja pääsemään altaalle. Kun omilta touhuiltani havahduin ihmettelemään missä pirpana on, käänsin katseeni altaalle päin ja huomasin, että portti on sepposen selällään. Silloin iski kauhun tunne. Kroppa alkoi toimimaan välittömästi. Ikinä koskaan en ole ollut niin nopea kuin silloin. Portille päästyäni havaitsin pirpanan kelluvan hievahtamattomana veden pinnalla kasvot pohjaan päin. Se lyhyt hetki siihen asti kun olin hypännyt altaaseen ja saanut tytön syliini, oli niin kauhunvaltainen, etten ole mitään vastaava koskaan kokenut. Se kuva tytöstä pinnalla kellumassa on piirtynyt takaraivoon pysyvästi. Onneksi tarinalla oli onnellinen loppu ja tilanteesta selvittiin säikähdyksellä. Mutta se lyhyt hetki sisälsi niin paljon pelkoa ja kauhua, etten ole vastaavaa koskaan kokenut edes silloin kun kohtalon sormi on osoittanut suoraan minuun.

[masa]

Onneksi tarinalla oli onnellinen loppu

Serkkupojalla ei ollut oman poikansa kanssa miltei vastaavassa tapauksessa ihan yhtä onnellinen loppu. Henkiin jäi, mutta pysyvin vammoin. Tapahtumapaikka tosin oli eräs Helsinkiläinen päiväkoti..

[killkill]

Onneksi tarinalla oli onnellinen loppu

Serkkupojalla ei ollut oman poikansa kanssa miltei vastaavassa tapauksessa ihan yhtä onnellinen loppu. Henkiin jäi, mutta pysyvin vammoin. Tapahtumapaikka tosin oli eräs Helsinkiläinen päiväkoti..

Nuo on oikeasti aika karmivia tarinoita - ja oma skitsoilu tuntuu moisen skenaarion rinnalla lähinnä naurettavalta.

Ei tässä liene muuta vaihtoehtoa, kuin koettaa päästä mahdollisimman pian takaisin veteen "katsomaan Meduusaa silmiin". Jos tuota tapahtunutta jää kelailemaan liikaa, käy äkkiä niin ettei enää kykenekään palaamaan... Jostain muistelen lukeneeni, että "jos hevosen selästä putoaa, sinne pitää kiivetä mahdollisimman äkkiä uudelleen".

Eipä sillä. Jos alkaa tuntua, että henkinen kantti on mennyttä, ei kahta sanaa siitä etteikö harrastus lopu sitten siihen. En rupea pelailemaan mitään "mun pitää todistaa itselleni jotain" -leikkejä, etenkin kun mokan seurauksena rannalle jää tuore yksinhuoltajaleski ihmettelemään pienen lapsen kanssa, että "mitä tapahtui".

[ninnithequeen]

Eniten pelottaa lähempien poismeno.

Hevosen kanssa juu sattunu pahoja juttuja. Mutta lähinnä "läheltä piti"-tilanteita.

[1108]

Mutta lähinnä "läheltä piti"-tilanteita.

Juuh. Aikoinaan maastokisoissa menin tyhmänä lämmitteleen hevosta varusteina caprihousut, t-paita ja sandaalit. Meni ihan hyvin siihen asti kunnes meinasin vetää yhden esteen, minä olisin halunnut mennä ylitse, hevonen taas ei ja ei muuten mennyt mutta minä menin, vajaa 10cm männyn rungosta hipaisten niskoilteni katajikkoon että humahti. En ole eläessäni nähnyt että paikalle tämähtää sakkia vauhdilla ja sen jälkeen kun selvisi että tullut kuin mustelmia niin sain kuulla kunniani että ei ollut varusteita päällä jos maastossa alkaa hyppään esteitä. Mutta sai omistaja selästä heittäjällä muistaakseni sm-pronssia.

[Melnais]

Ei ole yhtä hyytäviä kokemuksia kuin KK:lla tai Lucaksella. Paniikinomaista pelkoa ovat aiheuttaneet nopeat tilanteet, joissa uhkana on ollut sietämätön kipu, oma tai toisen kuolema tai työssä hoitovirhe. Vaihtoehtoisia lopputuloksia on kuitenkin aina ollut useita, aivot vain ovat uhkaavassa tilanteessa ehtineet rekisteröidä myös ne kaikkein pahimmat skenaariot ja saada adrenaliinia liikkeelle tilanteen hoitamiseksi. Vahingot ovat minimoituneet ja verrattuna kauheimpaan mahdolliseen tilanteeseen tapaukset ovat jääneet mieleen lähinnä voitokkaina.

Pelko on terveellistä ja suojelevaa tullessaan laukaistuksi etukäteen.

[ninnithequeen]

Mutta lähinnä "läheltä piti"-tilanteita.

Juuh. Aikoinaan maastokisoissa menin tyhmänä lämmitteleen hevosta varusteina caprihousut, t-paita ja sandaalit. Meni ihan hyvin siihen asti kunnes meinasin vetää yhden esteen, minä olisin halunnut mennä ylitse, hevonen taas ei ja ei muuten mennyt mutta minä menin, vajaa 10cm männyn rungosta hipaisten niskoilteni katajikkoon että humahti. En ole eläessäni nähnyt että paikalle tämähtää sakkia vauhdilla ja sen jälkeen kun selvisi että tullut kuin mustelmia niin sain kuulla kunniani että ei ollut varusteita päällä jos maastossa alkaa hyppään esteitä. Mutta sai omistaja selästä heittäjällä muistaakseni sm-pronssia.

No melkein samikset! Niskoilleni olen tullut alas, mutta ihan kypärä päässä kyl. Ja minä sentään sain derbyvoittajan täysveljen toimimaan, Tuomo Mäkelä ei

[Niba]

Ennen en pelännyt nyt minun ei edes tarvi.
Ei siinä muuta pitää vain olla valmis kuolemaan ajasta ja paikasta riippumatta! No regrets!