Kauhajoen kouluammuskelu.

[urpiainen]

Minusta vanhemmat olisi pitänyt jättää pois julkisuudesta.

Minusta taas ei. Erittäin hienoa että tulivat julkisuuteen ja jakoivat tuskansa ja kokemuksensa. Ehkäpä, ja toivottavasti tuolla oli jotain vaikutusta mahdolliselle school shoot part 3:lle.
Surullista katsottavaa kerrassaan.

Surullista se tosiaan oli. Kumma juttu, minusta se oli niin järkyttävä homma, että en tosiaan osaa sanoa, johtuuko kantani julkisuudesta pois pitämisestä vain halusta suojella omaa psyykettäni näin kamalilta asioilta, vai olenko jotenkin perustellusti sitä mieltä, että näiden ammuskelujen vaikuttavuutta ja julkisuusarvoa pitäisi vähentää - niin sairaalle mielelle, joka on alunperinkin valmis tappamaan silmittömästi, eilinen saattaisi olla vain lisätodistus siitä, että kouluammuskelulla tulee kestäväksi superjulkkikseksi ja vaikutusvaltaiseksi hahmoksi. Myös kävi mielessä, että kun nämä vanhemmat olivat niin ilmeisen hauraita ja heikkoja (ei mikään ihme tuon kokemuksen jälkeen!), niin toivottavasti tämä ei käänny heihin kohdistuvaksi vihaksi ja syyttelyksi, mikä nykyarvomaailmassa usein on heikkojen kohtalo. Mutta en tosiaan oikein tiedä, mitä ajatella. Kun kuitenkin menivät julkisuuteen, toivon todella, että olet Masa oikeassa ja tästä seuraa hyvää.

[masa]

Sen verran sydäntä riipaisi kun vanhemmat kertoivat kuinka Pekkaa kiusattiin koulussa, miten löysivät asekuitin ja viestin ja oikeastaan kaikki se muukin.

"Älkää syyttäkö vanhempiani" -viestin ideologia, naivius ja toiveikkuus koki kovan kolauksen. Tuskin kukaan ohjelman katsonut copycat enää kuvittelee lapsellisessa mielessään, että tuollainen viesti ja itseensä syyn vetäminen pelastaisi perheen ja läheiset kaikelta surulta.

Huomionarvoista oli myös Auvisen isän kommentti aseista. "Ne ovat seurausta, ei syy."

[Duck]

Joskus on tilanteessa jolloin haluaisi kauheasti päästä avautumaan jostain asiasta, muttei ole ainuttakaan jolle voisi avautua. Ja joskus tämä tilanne patoutuu ja käy sietämättömäksi.

Oikastaan hyvinkin monilla kaikkialla, ei pelkästään kouluampujilla.

[Clay]

Kun tietää poliisin psykologisen silmän (esim. pyrde, Kauhajoki), niin mun mielestä tämä kuulostaa vähän huolestuttavalta..

Poliisi on aiemmin kertonut, että Jokelan ja Kauhajoen jälkeen on jo useita nuoria miehiä passitettu pakkohoitoon.

Olen itsekin, hämiksen lailla, sen verran irrallaan tästä joukkohysteriasta, että mun mielestä on lievästi huolestuttavaa, että Reinikaiset käy raahaamassa nuoria pakkohoitoon. Enpä itse jaksa uskoa, että koulusurmaajia yht'äkkiä olis tusinoittain pimeässä interwebissä väijymässä.

[Alisuorittava G]

^ Mä taas uskon, että hoitoon passittaa alan asiantuntija eikä suinkaan poliisi.

[sivustahuutaja]

^ Mä taas uskon, että hoitoon passittaa alan asiantuntija eikä suinkaan poliisi.

Todellisuudessa ketään ei passiteta hoitoon. Jokaista 'hoitoon passitusta', eli mediatemppua kohden on satoja, jotka eivät pääse hoitoon vaikka haluaisivat. Auvinen ei päässyt hoitoon ja tulemme jatkossakin surmia, joissa tekijä ei ole päässyt hoitoon yrityksistä huolimatta.

Tällä hetkellä hoitoon pääsyyn vaaditaan äärimmäisen vakava tila ja joku sinnikäs terve henkilö, joka hoitaa väsyttävän taistelun byrokratian rattaita vastaan. Harva huonossa kunnossa oleva jaksaa yksin taistella tiensä hoitoon systeemin vittuiluasenteen takia. Ja vaikka hoitoon pääsisikin, niin terapiakulujen omavastuusta kertyy varsin suuri summa, johon kaikilla ei ole varaa.

[Alisuorittava G]

Eilistä haastattelua katellessa lähinnä empatisoin ja pillitin. Jossain vaiheessa kuitenkin heräsi se kiukkukin, ei juuri Auvisia kohtaan vaan noin muuten... Miksi vanhemmat eivät ota lainaa ja vie skidejään yksityiselle puolelle hoitoon? Jumalauta, oon kultalusikat perseessä ja ties missä heränny mut ei mee kaaliin miten perustavis lyhentää kyllä asuntoa ja ties mitä mutta itkee julkisen puolen jonoille ja mahdottomuudelle... Argh. Lähipiirissä on monia vähintään psykologin palveluja käyttävää ihmistä, eikä yksikään ole edes haaveillut ilmaisesta hoidosta (työlääkärin ja maksusitoumuksen kautta sitä toki parillekin odottamattaan järjestyi).

Moni huolestunut äiti ja isi on ehkä yksityisiin nyt turvautunutkin, toivottavasti...

[sivustahuutaja]

Eilistä haastattelua katellessa lähinnä empatisoin ja pillitin. Jossain vaiheessa kuitenkin heräsi se kiukkukin, ei juuri Auvisia kohtaan vaan noin muuten... Miksi vanhemmat eivät ota lainaa ja vie skidejään yksityiselle puolelle hoitoon? J

Kyllähän terapiassa käydään omalla rahalla ihan yleisesti. Vanhempien on kuitenkin lapsen kohdalla helppo uskoa, ettei kyse ole sen vakavammasta, kun kerran ei julkiselle puolella nähdä tarvetta terapialle.

- Kyllähän suomen erinomainen terveyslaitos terapiaa antaisi jos siihen olisi tarvetta, eikös juu?
- Kyllä. Tuon takiahan me veroja maksamme?
- Kai me sitten ollaan turhaan huolissamme?
- Niin sen täytyy olla. Oikeastaan tämä lääkärin kanta vähän helpotti huolestumista.

[Clay]

Kaikilta meni sen haistattelun pointti ohi: Auvinen luki kirjoja, ne on se oikea syyllinen, tietty vanhempien lisäks.

[urpiainen]

Kaikilta meni sen haistattelun pointti ohi: Auvinen luki kirjoja, ne on se oikea syyllinen, tietty vanhempien lisäks.

Niin, etsiskelin netistä hiljattain arvioita Tommi Uschanovin tuoreesta ja aika kiinnostavasta poliittisesta pamfletista, kun etsintäni johtivat jostain syystä täälläkin toisinaan mainitun Panu Höglundin blogiin ja siinä Auvis-kommenttiin, joka on aika lailla noilla linjoilla:

Pekka-Eric Auvisen tapauksessa on pohjimmiltaan huomattavasti vähemmän ihmettelemistä. Auvinen luki liikaa ja liian viisaita, mutta laiminlöi ihmissuhteensa, mihin toki saattoi olla syynä koulukiusaaminen ja siitä johtuva ihmisviha. Tällöin muista ihmisistä tuli hänelle pelkkiä abstraktioita, joiden elämä tuli järjestää hänen kirjoista oppimiensa aatteiden mukaan - hän ei mieltänyt heitä lähimmäisikseen eikä ymmärtänyt heidän olevan yhtä tärkeitä kuin hän itse, heidän haaveidensa ja henkilökohtaisten etujensa olevan samanveroisia omiensa kanssa.

Höglundkin puhuu kirjoista, mutta ehkä tämä osuu vielä paremmin siihen, mikä internetin vihakirjoituksissa on ongelmana silloin, kun niiden kuluttajalla ei ole lihallista sosiaalista elämää. Elävät kasvot voivat olla aika suuressa roolissa eläytymis- ja empatiakyvyssä ihan (peili)neuronienkin tasolla.

Masa ja Vaola: Luulen, että fiksut postauksenne vakuuttivat minut - lienee hyvä asia, että Auvisen vanhemmat tulivat televisioon ja purkivat tuota yllämainittua kärsimyksen abstraktiutta.

[Frederik Krueger]

Siinäpä se tulikin minun mielestä miksi raatoja tuli ja miksi niitä tulee vielä lisää. Äärimäisyyteen ajettu kilpailu jo koulumaailmassa on omiaan syrjäyttämään heikomman ihmisen, jolla on vielä lisäksi muita ongelmia. Kun paineeseen ei ole näkymässä helpotusta, niin...

En muistanut katsoa ohjelmaa, ja olinkin silloin jo muualla.

Kiinnitin vain huomiota tuohon väitteeseen että esim. koulumaailmassa kilpailu olisi ajettu äärimmilleen. Minusta kuulostaa jotenkin ristiriitaiselta että Suomen tasapäistäväksi väitettyä koululaitosta haukutaan yllättäen oppilaiden äärimmäisestä kilpailuttamisesta, eikä minulla ole ainakaan omilta kouluajoiltani tuollaisia mielikuvia. Olen jostain käsittänyt ettei nykyisin ala-asteella jaeta edes ainenumeroita todistuksissa ettei kellekään oppilaalle vaan tulisi paha mieli.

Ehkä kyse on enemmän kansanluonteestamme ja elintavoistamme kuin räikeistä puutteista koulu- tai terveydenhuoltolaitoksessamme, vaikka varmasti niistäkin löydetään aina parannettavaa. Kosketelkaa toisianne ja puhukaa kun tuntuu pahalta. Tukeakin voi olla monenlaista, jotkut autetut ovat sanoneet suoraan että heitä on auttanut vertaistuki, ei se että joku vanha ammattilaiskääpä kysyy heiltä väsyneenä "No miltäs susta nyt tuntuu?".

[masa]

Kiinnitin vain huomiota tuohon väitteeseen että esim. koulumaailmassa kilpailu olisi ajettu äärimmilleen.

Samaa ihmettelin. Tosin olin itse kouluaikana lapamatoakin pahempi vetelys enkä piitannut kettujakaan kilpailemisesta, joten ei ihmekään etten ymmärrä noiden paineiden päälle mitään.

[Monsieur Manala]

Mulla on sellanen fiilis että tänään tulee olee kovat bileet.

[EveryWoman]

Kiinnitin vain huomiota tuohon väitteeseen että esim. koulumaailmassa kilpailu olisi ajettu äärimmilleen.

Samaa ihmettelin. Tosin olin itse kouluaikana lapamatoakin pahempi vetelys enkä piitannut kettujakaan kilpailemisesta, joten ei ihmekään etten ymmärrä noiden paineiden päälle mitään.

Omana aikanani kilpailua kyllä koulussakin luotiin jonkin verran (esim. opettajan tapa tuoda kokeiden palautuspäivänä painokkaasti esille, miten arvosanat jakautuivat ja kuka sai parhaat pisteet - tai liikuntatuntien keskittyminen erilaisiin kilpailulajeihin), mutta jotenkin olen taipuvainen ajattelemaan ettei varsinainen ongelma ole kuitenkaan siellä. Ehkä ennemmin niin, että yhteiskunnassa vallitseva ilmiselvä kilpailumentaliteetti heijastuu koulumaailmaan. Lapset aistivat, kuinka kovia paineita vanhemmat ottavat mm. pärjäämisestään töissä, kuulevat aiheeseen liittyviä keskusteluja, ja ikään kuin mukautuvat samantapaiseen ajatteluun vaikka koulumaailmassa sitä ei välttämättä niin kovasti edellytetäkään.

Katsoin tuon ohjelman myös; tai siis itkin ja katsoin. Käsitykseni vanhemmista säilyi suunnilleen samanlaisena kuin se oli ollut aiemminkin (mm. nettisivujaan luin silloin heti tapahtuman jälkeen). Varmaankin keskimääräistä ajattelevaisemmat vanhemmat, joilla vaikutti kaikin puolin olevan järki päässä ja suhteellisuudentaju hallussa. Kaiken mahdollisen olivat yrittäneet tehdä pojan hyväksi.

Ainoa asia, mikä jollakin tavalla pisti silmään, oli heidän ilmiselvä kiltteytensä. Voisin kuvitella, että vanhempia itseäänkin on saatettu aikanaan kiusata koulussa (ainakin ovat olleet riskiryhmässä), ja jos ja kun Pekka-Eric oli samalla tavalla kiltti, en ihmettele että hänkin on joutunut kohteeksi. Tämän ei tietenkään pitäisi olla sen kiltin osapuolen vika. Jos yhteiskuntaa miettii systeemisesti (ilman että etsii syyllisiä tai vikaa), niin nykymaailma tuntuu toimivan siten, että kiltit jäävät jalkoihin. Mm. Kitinässä toistuvat ihan samat kuviot. Jotkut ovat kiusaajia ja toiset kohteita.

Ilmeisesti se, että ei kiusaa tai häiritse muita, ei ole vieläkään mikään yleisesti ottaen tavoiteltava tila ihmiselle. Jokainen vanhempi toivoo lapsen aloittaessa koulun, että hänen lastaan ei kiusattaisi. Mutta kuinka moni vanhempi toivoo, että hänen lapsensa ei kiusaisi muita?

[Rouva Pupu]

^Mä olen itseasiassa JO nyt, vasta raskaana, miettinyt noita kiusatuksi tulemisia ja kiusaamisia (kauaskatseisia ajatuksia siis), siitä on myös miehen kanssa keskusteluja käyty. Kumpi tilanne tahansa niin tulen tilanteeseen "rankalla kädellä" puuttumaan (mitä se sitten tulee olemaan; kasvatusta, hoitoa, yhteyksiä kouluun tiiviimmin, kaikki mainitsemani jne.) olettaen etten muutu ns. sokeaksi lapseni tekemisiä kohtaan (näinkin olen kuullut tapahtuvan), toivottavasti en.

[EveryWoman]

^Mä olen itseasiassa JO nyt, vasta raskaana, miettinyt noita kiusatuksi tulemisia ja kiusaamisia (kauaskatseisia ajatuksia siis), siitä on myös miehen kanssa keskusteluja käyty. Kumpi tilanne tahansa niin tulen tilanteeseen "rankalla kädellä" puuttumaan (mitä se sitten tulee olemaan; kasvatusta, hoitoa, yhteyksiä kouluun tiiviimmin, kaikki mainitsemani jne.) olettaen etten muutu ns. sokeaksi lapseni tekemisiä kohtaan (näinkin olen kuullut tapahtuvan), toivottavasti en.

Toivottavasti tällaisia ihmisiä on enemmänkin.

[Rouva Pupu]

^^ Osittain varmaankin näin. Näitä juttuja olen kuitenkin vuosia miettinyt ja erinäisiin toimiin aikuisiälläkin osallistunut, joten sekin selittänee sitä miksi näitä asioita pohdin jo nyt. Jos kosketuspintaa ei löytyisi, niin mahdollisesti en asiaa tulisi miettineeksi = ei tulisi mieleenkään.

[Ylermi Ylihankala]

Jokainen vanhempi toivoo lapsen aloittaessa koulun, että hänen lastaan ei kiusattaisi. Mutta kuinka moni vanhempi toivoo, että hänen lapsensa ei kiusaisi muita?

Erittäin hyvä pohdinta

Toisaalta näen koulukiusaamisen jotenkin niin kasvuun ja kehitykseen tiiviisti jopa kuuluvana (häiriö)tekijänä, että sen kitkeminen on hyvin monitahoinen ja vaikea asia. Teinin mieli ei ole aikuisen mieli, ja onhan työpaikkakiusaaminenkin hyvin yleistä.

[Frederik Krueger]

^Mä olen itseasiassa JO nyt, vasta raskaana, miettinyt noita kiusatuksi tulemisia ja kiusaamisia (kauaskatseisia ajatuksia siis), siitä on myös miehen kanssa keskusteluja käyty. Kumpi tilanne tahansa niin tulen tilanteeseen "rankalla kädellä" puuttumaan (mitä se sitten tulee olemaan; kasvatusta, hoitoa, yhteyksiä kouluun tiiviimmin, kaikki mainitsemani jne.) olettaen etten muutu ns. sokeaksi lapseni tekemisiä kohtaan (näinkin olen kuullut tapahtuvan), toivottavasti en.

Useimmiten lapset eivät ole selväpiirteisesti joko kiusaajia tai kiusattuja; jotkut ovat molempia (paska valuu alaspäin), ja jotkut ovat kiusaajia sitä kautta että menevät virran mukana. Aivan kuten kovin monilla kitinäläisillä, lapsilla on kova tarve kuulua joukkoon jotta kokisivat hyväksyntää. Kiltillekin lapselle on paljon helpompaa ja jopa houkuttelevaa mennä kiusaajajoukon jatkoksi kuin varsinkaan asettua kiusatun puolelle, tai edes jättäytyä selkeästi kiusaajajoukon ulkopuolelle. Eivätpähän joudu ainakaan itse silloin kohteiksi.

Ensimmäinen henkilö johon yläasteella tutustuin oli hiljainen ja syrjäänvetäytyvä poika, ehkä koska kaikki luokkalaiseni olivat minulle(kin) uppo-outoja. Aloin melko pian saada muilta suoraa kommenttia että mitä mä nyt sellaisen (luuserin?) kanssa hengailen, ja myönnän että aloin kokea sosiaalista painetta ottaa etäisyyttä kyseiseen poikaan koska hänen kanssaan pyöriminen ilmeisesti laski sosiaalista statustani muiden luokkalaisten silmissä.

Muistuu mieleen muitakin tapauksia, kuten kuinka ala-asteella jonkun "surkimuspojan" tanssipariksi suostunut tyttö alkaa saada rankkaa arvostelua kavereiltaan että miten hän nyt "sellaisen" pojan tanssipariksi suostui, ja eikö häntä yhtään hävetä.

Lasten elämä voi olla kovaa.

[EveryWoman]

Toisaalta näen koulukiusaamisen jotenkin niin kasvuun ja kehitykseen tiiviisti jopa kuuluvana (häiriö)tekijänä, että sen kitkeminen on hyvin monitahoinen ja vaikea asia. Teinin mieli ei ole aikuisen mieli, ja onhan työpaikkakiusaaminenkin hyvin yleistä.

Joo, kyllä tietynlaisella kiusaamisella on funktionsa. Se voi mm. edustaa piilotettua halua ymmärtää kohdetta - vrt. lasten tapa rikkoa tavaroita, joka liittyy haluun ymmärtää miten ne toimivat.

Esimerkki 7. luokalta: yleisurheilua harrastavat kaksi luokkakaveriani (tyttöjä), tulivat erään kerran käytävän pöydällä istuessani puristelemaan reisiäni ja huomauttelemaan, miten löysät ne ovat. "Eihän sulla ole lihaksia ollenkaan!" jne. Vastasin, että ei tarvitse ollakaan kuin sen verran, että kävelemään pääsen.

Näin tilanteen siten, että ruumiinkuvani kiinnosti heitä, koska se oli mitä ilmeisimmin hyvin erilainen kuin heillä itsellään. Kun sitten kerroin avoimesti mitä mieltä itse olen itsestäni lihasten määrän suhteen, he ikään kuin saivat vastauksen (ääneen lausumattomaan) kysymykseensä, ja välillemme muodostunut jännite raukesi. Tilanne oli kuitenkin ulkopuolisten tarkkailijoiden mielestä ollut jollakin tavoin uhkaava. Jälkikäteen olen miettinyt, mihin tämä ja monet muut vastaavat tilanteet olisivat voineet johtaa, jos oma suhtautumiseni niihin olisi ollut enemmän uhrin rooliin asettuvaa. Pidän varsin uskottavana, että ne olisivat eskaloituneet kiusaamiseksi ja jopa fyysiseksi väkivallaksi.

[Rouva Pupu]

^^Kyllä mä tuon tiedän. Parhaat ystäväni (kaksi kappaletta) kuuluivat ensimmäisestä luokasta alkaen ns. "hylkiöihin". Ensimmäisestä luokasta tähän päivään ovat kullan arvoisina ystävinä, parhaina sellaisina pysyneet. Ulkopuolinen painostus oli luonnollisesti kovaa eli itsestänikin tuli lopulta se "hylkiö", koska en ystäväniä hylännyt. Rankkaa se oli, sitä en kiellä. Mutta tässä ei tarvinut olla yksin, oli ne kaksi johon tukeutua, joiden kanssa selvitä. Nyt aikuisällä tilanne onkin muuttunut syystä tai toisesta siten, että entiset kiusaajat ovat niitä hanakampia "ystävystytään, hengaillaan, pidetään yhteyttä"-tyyppejä.

[EveryWoman]

^^En kuitenkaan usko, että "aikuisten" ja nuorten harjoittamalla kiusaamisella olisi mitään olennaista eroa. Jotkut vain eivät syystä tai toisesta aikuistu.

[Rouva Pupu]

Eheh, jatkan vielä kun vauhtiin pääsin. Yläasteelle siirryttäessä kolmen kopla hajosi aluerajojen seurauksena eli eri kouluihin ajauduttiin. Ystäväni toiseen ja minä toiseen kouluun. Toinen ystävistäni oli vanhempi, joten hänen jatkaessaan lukioon jäi toinen ystävistäni susilauman saaliiksi ihan yksikseen (kamalia asioita joutui kokemaan, sanon), minä porskutin suht neutraalisti sen muutaman päivän kunnes satuin ihastumaan siihen pikkukoulun suosituimpaan poikaan, tunne sattui olemaan molemminpuolinen. Ei passanut "hylkiöltä" sellainen toiminta, joten kiusaaminen luonnollisesti jatkui, mutta niin se ensirakkauskin koko yläaste ajan

No kuitenkin, koska en ollut koskaan helppo kohde (en alistunut) selvisin suht ok:sti koko teiniajan, toisin oli ystäväni laita. No teinipäässäni aloin sitten funtsimaan asiaa enemmänkin ja keräsin äitit ja ystävät kokoon. Sitten vaan paperisota käyntiin ja lopputuloksena ystäväni sai siirron vanhasta koulusta minun kouluuni, samalle luokalle kanssani. Periaatteessa olen vastaan sitä, että kiusatun pitää siirtyä, joustaa jne., mutta kun asiaa tarkastelee tarkemmin, jankkaaminen ja vääntäminen kannatti ystäväni kannalta (hänenkin mielestään kun ollaan asiasta puhuttu). Paljonkin helpompaa tuen ja turvan kanssa keskittyä opiskeluun, ei ainaiseen pelkoon.

Lukio ja amisajat olikin sitten täysin erilaisia eli vastaavia ongelmia ei kenellekään tästä koplasta tullut, mutta asioiden eteen tehtiin edelleen töitä eri kouluissa toisia ajatellen (tutortoimintaa yms.).

Ompas terapeuttista jauhaa pitkästä aikaa

[Alisuorittava G]

Ompas terapeuttista jauhaa pitkästä aikaa

Kiva kun jauhat!

Jäsentelemätöntä ajatusvirtaa...

Mutta kuinka moni vanhempi toivoo, että hänen lapsensa ei kiusaisi muita?

Mulla se on kyllä ollut tyttäreni suhteen juuri näin. On ihan pienestä asti osoittautunut sen verran hallitsevaksi ja ympäristöään dominoivaksi persoonaksi, että jo 1-vuotiaana tuppasin (muiden äitien mielestä) liiankin kovasti rauhoittelemaan ja ohjaamaan kiltteihin leikkeihin muiden kanssa. Jokaisesta hiekkalapiolla päähän kumauttamisesta on käyty armoton keskustelu ja aina korostettu liiankin kanssa, kuinka muut on otettava huomioon ja kaikkien kanssa tultava toimeen. Rankkaa pistää leikkimään ihan kaikkien kanssa, mutta oli se helpompaa ihan pikkuselle yrittää opettaa niin. Ja onhan kusipäidenkin kanssa aikuisena tultava toimeen, vaikkei toki leikkiä sen enempää tarvitse.

Nyt tarhassa isompien kanssa tyttö on usein jäänyt porukan ulkopuolelle. Ei niinkään iän vaan sukupuolensa takia. Meilläkin käyty kotona melkoset keskustelut tulevaisuuden mahdollisista koulukiusaamisista (joita meillä vanhemmilla ei oikein kummallakaan ole, kiusattuina tai kiusaajina) ja tässä 2-5-vuotiaiden kirppujen ryhmässäkin asiaa puitu. Tyttö on onneksi melko kovapäinen ja poikia höykyttävä tapaus, olen jo vakuuttunut näkemäni ja kuulemani perusteella, ettei poikien ajoittaiset kiusaamiset ja ulkopuolelle jättämiset ole välttämättä yhtään huono juttu. Tasapainoa, jeah...

Paras ystäväni on rankan kiusaamisen uhri, ja luoja miten se näkyykin hänestä. Vasta vuoden sisällä on asioita alkanut käsittelemään ja niistä puhumaan, nyt on kokoajan tarjoamassa tukea ja mielipiteitä kun pohdiskelen miten omien lasten kiusaamiseen tulisi puuttua. En tunne muita kiusatuksi joutuneita, kiusaajia sitten monia. Heitä kaikkia yhdistää se, että häpeävät silloisia tekojaan, enemmän tai vähemmän.

Argh! On se niin surkeeta katsoa ja kuulla kun tyttö illalla sängyssään itkeskelee ja kun menee siihen viereen makaamaan, kysyy mikä toista painaa, saa vastauksen "**** ei leiki mun kanssa pihalla kun sen mielestä tytöt ei osaa leikkiä tarpeeksi hyvin ja *** löi mua autolla naamaan kun ei tykkää punasista tumpuistani" ... Kumma kyllä olen fiksumpi kuin vielä muutama vuosi sitten kuvitellessani tätä tilannetta. Tuolloin olisin ollut valmis hyppäämään ihan jokaisen pikkunulikan kimppuun ja opettanu miten MINUN lastani kohdellaan mut nyt automaattisesti aloin selittämään tytölle ihmisten eroavaisuuksista, hyvistä ja huonoista päivistä ja siitäkin miten noista hylkimistilanteista kannattaisi yrittää pois. Yllättävän hyvin tuollainen liki 4-vuotias jo ymmärtää tarkasti valitut sanat ja täytyy myöntää, että olen useammastakin keskustelustamme lähtenyt jo ylpeänä ja levollisena, nimenomaan molemmista meistä ylpeinä.

Toivon, että omat lapset kääntyvät hitusen enemmän sinne kiusaajan puolelle kuin kiusatun. Kuulostaa pahalta. Kuvittelen ja toivon, että perityillä ja opituilla luonteenpiirteillään ja taidoillaan pääsevät nopeasti sinuiksi itsensä kanssa ja tulevat muiden kanssa toimeen.

Tärkeintä mitä haluaisin molemmille; hyvä itsetunto. Se riittää niin maaaahdottoman pitkälle. Sen eteen teen kyllä kaikkeni.

[Rouva Pupu]

http://www.iltalehti.fi/uutiset/2008110 ... 5_uu.shtml