Kitinä

Oletko ollut joskus täysin riippuvainen jonkun ihmisen olemassaolosta ja kaikesta huomiosta jota olet voinut häneltä saada? Oletko tällä hetkellä läheisriippuva mutta et ole vain suostunut sitä kenellekään kertomaan tai edes saanut itseäsi hyväksymään asiaa? Mikä on johtanut ikävään tilanteesesi? Laiskuus, rahanhimo? mikä?

En ole läheisriippuvainen. Itse asiassa kuulin jokin aika sitten, että ongelmani on se etten tarvitse muita ihmisiä. Kaikella kunnioituksella lausahduksen sanonutta kohtaan, mutta se oli vain osoitus siitä miten huonosti hän tuntee minut.

Lucy kirjoitti:En ole läheisriippuvainen. Itse asiassa kuulin jokin aika sitten, että ongelmani on se etten tarvitse muita ihmisiä. Kaikella kunnioituksella lausahduksen sanonutta kohtaan, mutta se oli vain osoitus siitä miten huonosti hän tuntee minut.

Ehkä se on pelkästään torjuntakeino koska oikeasti silleen aikuisten voit hyvinkin tulla täysin riippuvaiseksi ihmisestä jos päästät liian lähelle? Dr. Hilp
Ei taida käänteinen logiikka toimia.

Niba kirjoitti:

Lucy kirjoitti:En ole läheisriippuvainen. Itse asiassa kuulin jokin aika sitten, että ongelmani on se etten tarvitse muita ihmisiä. Kaikella kunnioituksella lausahduksen sanonutta kohtaan, mutta se oli vain osoitus siitä miten huonosti hän tuntee minut.

Ehkä se on pelkästään torjuntakeino koska oikeasti silleen aikuisten voit hyvinkin tulla täysin riippuvaiseksi ihmisestä jos päästät liian lähelle? Dr. Hilp
Ei taida käänteinen logiikka toimia.

Ööh. Minulla on hyvin läheisiä ihmisiä, joten kyökkipsykologia ei tainnut tosiaan mennä ihan nappiin.

Kummitätini taisi olla. Hänen käytöksensä sai minut kavahtamaan vastaavaa itse. Saatan toki silti vaikuttaa jostakusta läheisriippuvaiselta jos vaikka soitan liian usein. Hiuksenhienoa nuorallakävelyä, kun taas liian harvoin yhteyden pitäminen on puolestaan antisosiaalista.

Yhteen aikaan läheisriippuvuudesta tehtiin joku hieno tieteensana. Samalla se vietiin tavallisen ihmisen ulottumattomiin. Sellaisen, joka ei nyt niin kuulu siihen sosiaalikasvattajien ylevään porukkaan, siis niiden, jotka yrittävät parantaa itseään muiden heikkouksilla.

Läheisriippuvainen olen ollut joissain ihmissuhteissa, en kaikissa. Joidenkin kanssa kemiat vaan menee niin, että on hirveästi intohimoa tms. ja koko tilanne alkaa kääntyä vastaan.

Kaikki mistä tykkää, menee perseelleen, suomeksi sanottuna.

Suvinen kirjoitti: Mikä ihmeen ongelma se nyt on?
Itse en ole lapsuuden jälkeen (vanhemmat) ollut riippuvainen kenestäkään. Poika- ja miesystäviäni tämä on aina ärsyttänyt, ketä enemmän, ketä vähemmän. Siksi joillekin olen valkoisesti valehdellut, etten voisi "elää" ilman näitä, vain siksi että se tuntuu saavan toisen tyytyväiseksi, vaikka onkin täyttä tuubaa. Aikuisiällä olen lakannut valehtelun ja sanon kyllä suoraan, että pärjään vallan mainiosti itseksenikin. Jos kumppani kykenee sen seikan kanssa elämään, fine. Inhoan takertuvia ja roikkuvia tyyppejä, enkä missään tapauksessa halua olla sellainen itse.

Aika samoilla linjoilla ollaan. Minä tosin en ole koskaan valehdellut asiasta. Voin kyllä sanoa, että haluaisin mielelläni elää jonkun ihmisen kanssa tai toivon hänen olevan elämässäni jatkossakin, mutta pärjään siitä huolimatta myös mainiosti itseksenikin. Olen kuullut suhteissa muitakin legendaarisia lausahduksia kuten, "sinusta ei saa mitään henkistä otetta". Ehkäpä pääsisin vain helpommalla jos alkaisin selittää ihmisille, että olen heistä riippuvainen, enkä voisi elää ilman heitä. Sitähän osa miehistäkin harrastaa, he kertovat sen mitä olettavat toisen haluavan kuulla. Ehkäpä miehillä on jokin alitajuinen huolehtimisvietti ja sitä on vaikea toteuttaa sellaisen ihmisen kanssa, joka tepastelee menemään itsekseenkin. Miten vain, mutta tepastelen menemään silti.

On helppo sanoa ettei ole riippuvainen, kun on suhteen tuoma turva. Jos oikeasti Suvinenkin joutuisi tiukan paikan eteen, en usko että olisi noin reipas. Tai sitten on tunteeton.

Tapaus Suviselle suhde ja lapsi tuo turvan ja itsenäisyyden.

^ Suvinenhan on sinkku?

En tiedä. Olen varmasti riippuvainen miehestäni ja lapsistani, taidan olla myös vanhemmistani ja sisaruksistani. Erittäin paha olla kun joku viedään. Pahempi kuin tupakan vieminen (sen sai takas, daah).

En voi kyllä mitenkään sanoa olevani järin läheisriippuvainen, ja ajatus, että joku aikuinen ihminen olisi jotenkin jatkuvasti riippuvainen yksinomaan minusta, tuntuu jossain määrin rasittavalta.

Niba kirjoitti:Oletko ollut joskus täysin riippuvainen jonkun ihmisen olemassaolosta ja kaikesta huomiosta jota olet voinut häneltä saada?

"Täysin riippuvainen"? Öö, en. Liekö kukaan täysikäinen, tai sitten saa olla aika kukkuu-tapaus.

Koen olevani varsinkin nykyisin kovin itsenäinen ja yksin(kin) viihtyvä, mutta on joskus elämässä ollut tilanteita jolloin olen laittanut aika paljon toiveita partnerille ainakin siinä mielessä etten tosissani halunnut miettiä tilannetta että eroisimme. Tietysti nykyisinkin on ihmisiä joille en ainakaan toivo mitään pahaa ja joiden toivon tuntevan positiivisia ajatuksia minua kohtaan, joten sen verran olen heidän olemassaolostaan ja huomiostaan riippuvainen. Tosin en ole aikeissa ryhtyä parisuhteeseen kenenkään heistä kanssa esim. sukulaisuussuhteesta johtuen.

Eräs läheinen ihminen tuntuu kärsivän pahanlaatuisesta lähimmäisriippuvuudesta. Kun asiasta juttelimme, hän sanoi olevansa kateellinen minulle ettei minulla ole polttavaa sisäistä tarvetta olla yksissä kenenkään kanssa. Ehkä sitten niin, en voi ainakaan kadehtia millaisen ongelman hän on riippuvuudestaan onnistunut itselleen kehittämään, itsetuhoisia ajatuksia myöten. Stressiä on muutenkin tarpeeksi.

Niba kirjoitti:Oletko ollut joskus täysin riippuvainen jonkun ihmisen olemassaolosta ja kaikesta huomiosta jota olet voinut häneltä saada?

Kyl. Elämän alkumetrillä taisin olla aika riippuvainen äidistäni.

bliss kirjoitti:

Niba kirjoitti:Oletko ollut joskus täysin riippuvainen jonkun ihmisen olemassaolosta ja kaikesta huomiosta jota olet voinut häneltä saada?

Kyl. Elämän alkumetrillä taisin olla aika riippuvainen äidistäni.

Älä nyt viitsi olla liian lapsellinen?

aasi kirjoitti:ja ajatus, että joku aikuinen ihminen olisi jotenkin jatkuvasti riippuvainen yksinomaan minusta, tuntuu jossain määrin rasittavalta.

Meni koko syksy tommosen takia pilalle. Romahdin ihan täysin, kun olin viikon keharin henk.koht. avustajana 24 h/vrk yhden viikon ajan. Hyvä jos nyt oon edes osittain työkykyinen.

Heh .. toki olen tuollakin lailla ollut riippuvainen toisesta että hengittäminenkin on tuntunut turhalta jos ei ole jollain tasolla läsnä ollut

Ja jos ajatellaan että pitäisi kauan olla lapsista erossa niin eroahdistustahan se aiheuttaa, olen huomannut.
Ja sekin tuntuu tavallaan lisääntyvän sitä mukaa kuin nuo irrottautuu ja muuttuvat koko ajan enemmän omiksi persoonikseen kasvaessaan.

Mutta en ole riippuvainen koko ajan ja alituiseen ja jostain ihmisestä.
Positiivisessa mielessä haluankin olla riippuvainen perheestäni ja läheisimmistä ystävistäni mutta kynnysmatoksi en ala heillekään