Ei-toivottu raskaus

[Rouva Pupu]

Voin puhua vain omasta puolestani. Lähtökohdat ovat meillä toki erilaiset. Täällä on vakaa ja hyvä parisuhde, mutta lapsia en ole koskaan halunnut enkä vieraiden (enkä välttämättä tuttujenkaan) lapsista juuri välittänyt. Sanottakoon etten edelleenkään ole missään määrin lapsi-ihminen. En jaksa reuhota edes kummilapseni kanssa vaan olen suorastaan onnellinen että on enemmän mieheni kimpussa, saan olla rauhassa.

Plussasin itseni työpaikan vessassa, viimeisenä työpäivänäni. En todellakaan odottanut positiivista tulosta vaan epäilin kuukautisten myöhästyneen työstressin ja irtisanoutumisen (olin poikkeuksellisesti kuukauden töissä vielä irtisanoutumiseni jälkeen) seurauksena. Sanottakoon, että siellä vessassa koin hysteerisen kohtauksen, soitin niin miehelleni kuin äidillenikin ja vedin tupakkaa ketjussa (tiedän, tiedän). Kotona suhtautuminen oli se ihanteellisin eli onnellinen mies, joka sitten lohdutteli hysteeristä itkua ja voivottelua. Yhden ainoan kerran kysyin mitä vittua tässä nyt tehdään, se oli ainoa kerta kun hetkellisesti kävi mielessä se toinenkin vaihtoehto.

Raskaudesta en sinänsä ole nauttinut juuri ollenkaan. On pahoinvointia, diabetesta, selkäkipua, supistuksia, tupakanhimoa, haluttomuutta, väsymystä. Ei kerrassaan mitään positiivisia oireita ja vaaleanpunaista hattaraa. Ilmeisesti pitäisi olla, jos viitsii superäitien louskutuksia kuunnella. Minä en jaksa. Oma raskauteni konkretisoitui kun tunsin ensimmäiset liikkeet viikolla 15, nyt menossa lopuillaan viikko 27. Nyt odotan innolla, koska masuasukki näkee päivänvalon ja olen niin sinut raskauden kanssa kuin nyt yleensä tälläinen ihminen voi olla. Toivottu hän on, pidän silti oikeuden vaipua välillä epätoivoon, epävarmuuteen ja vitutukseen ilman ulkopuolisten sormen heristelyä. Pitkä kasvuprosessi ja varmasti myös vaikea tulee olemaan tämä oma kasvuni vanhemmaksi.

Edelleenkään ei vauvahöpinät kiinnosta sitten pätkääkään, onneksi läheiset sen tiedostaa. Muiden tulevien äippien seuraan en hakeudu, koska noh suurin osa heistä on (sanon nyt rumasti, mutta hei näin fiilistelen) menettänyt raskausviikkojen edetessä vähintään järkensä ja älykkyytensä. Vauvalehdet sun muut aiheuttaa lähinnä kiroilua, on superäitiä ja megaisää ja kaikki on ruusuilla tanssimista ja vaikkei olekaan niin on sitä kuitenkin. Neuvolassa olen usein suhteellisen hankala, koska en jaksa kuunnella itsestäänselvyyksiä, nalkutuksia turhista jutuista tai jopa aiheetta, siellä harvoin toimii mikään niin kuin pitäisi ja sellasta olen huono sietämään. Vauvakrääsää olen ostanut tänään ensimmäistä kertaa, kiitos isojen alennusten, jouluna otin vastaan ensimmäiset almutkin Niin ja juu. Vaikka nyt itse odotan en missään nimessä tyrkytä toisille tätä ihanuutta, jokainen tehköön omat valintansa. Mun aivoja ei näin helposti saada pehmeäksi. Moni on kyllä sitä pelännyt ja huokaissut helpotuksesta kun huomanneet etten ole pimahtanut.

Sen vaan sanon, että vaikka yllä kirjoitettu kuulostaa negatiiviselta niin olen hyvin onnellinen ja iloinen odottaja. Mulla ei vaan koskaan ole tapana kaunistella asioita. Ne on mitä on. Mutta silleen vaan haluan sanoa, ettet ole ainoa "vastarannankiiski" odottajien joukossa

Tsemppiä sinne, asioilla on tapana selvitä.

[Ylermi Ylihankala]

Kovasti ristiriitaa, mutta niinhän fasadin takana usein on. Veikkaisin, että iso osa raskauksista on enempi tai vähempi vahinkoja. Meilläkään ei asiaa suunniteltu, vaan mentiin monen syyn seurauksena pienellä riskillä jo jonkun aikaan. Sitten tapahtui se mondeoitten viipyminen, lopun tiedättekin. Aluksi mua ahdisti ihan vitusti, muijakaan ei osannut olla onnellinen, kun tietenkin huomasi peittelemäni, häpeämänikin reaktioni.

Kului viikko ja toinenkin. Sitten kun kotona tunteiden turbulenssi kaiken muuttotouhun keskellä laantui, ahdistus hälveni ja aloin tuntea ensimmäisiä aitoja onnen tunteita tulevasta isyydestä. Sittemmin erittäin vaikeasta raskauspahoinvoinnista huolimatta olen seestynyt ja pystynyt sisäistämään tulevaa isoa muutosta. Viime päivinä olen huomannut, että asia ei enää ahdista minua kuin ehkä sen terveellisen verran.

Tsemppiä tulevillä äipille!

[daddykillkill]

Yritän hakea tähänkin aiheeseen vähän erilaista miesnäkökulmaa. Jos ollaan ihan rehellisiä, itse opin oikeasti diggailemaan skidiäni vasta hänen täytettyään puoli vuotta. Sitä ennen tää isyyshomma oli melkoista kivireen vetämistä. Mutta nyt, kun mamma singahtaa kauppaan ostamaan lisää bonaa ja iskä ja poika jäävät kotio leikkimään "intialaista päähierontaa", huomaan nauravani pojan kanssa ensimmäistä kertaa aidosti about koko aikuisenaolo-aikanani. Se pienen ihmisen ilo on niin vitun vilpitöntä, että ei sitä voi sanoin kuvailla. Puhdasta, viatonta, riemukasta.

Omat vanhemmat joutuivat aikoinaan shotgun-weddingin eteen. Tuloksena minä, keskenmennyt pikkusisko ja eloonjäänyt pikkuveli. Point - if any: on ihan ymmärrettävää ja ookoo että kelaat mitä tästä tulee. Uskoit tai et: suuri osa "suunnitelluista vanhemmista" on ihan vitun paljon enemmän tutkalla kun skidi tulee laitokselta kotiin. Yksi vanha pitkän linjan baarimestarikollega kiteytti aiheen hyvin, kun kysyin pikkutunneilla "miten isyyteen voi valmistautua?" Pitkä nauru: "Ei mitenkään: sitten kun se skidi tulee, sun on vaan pärjättävä!" Samaan perheeseen taitaa olla tulossa jo kolmas skidi, isin suostumuksella.

EDIT: unohtui lisätä... ihan kuten pupu-äitee tuossa yllä, mä vittu VIHAAN sitä kiiltävälle aikakauslehtipaperille painettu propagandaa kaiken maailman 155.000 e vuodessa tienaavista super-isistä ja niiden altruistisista neitsytvaimoista...

[Tix]

Koska ikää on jo enemmän kuin tarpeeksi ja isäehdokaskin tuttu ja turvallinen ex-avomies, en oikeastaan edes kovin vakavissani harkinnut aborttia.

Mielenkiintoinen sananvalinta.

Ja tokihan olen aina halunnut lapsia. Siihen nähden tämä innottomuuteni tuntuukin kahta omituisemmalta ja ahdistavammalta.

Äskeiseen lainaukseen rinnastettuna tuntuisi enemmänkin siltä, että olet halunnut lapsia tietyin reunaehdoin, jotka olet kuvitellut merkitykselliseksi, mutta päättänyt vaistoillasi ettet välitä niistä. Siltä varmasti tuntuukin. Uskaltaisin väittää että vastaleivotulle nuorelle äidille niillä reunaehdoilla ei ole enää mitää merkitystä. Älä siis huolestu innottomuudestasi, se on jotain minkä luonto korjaa ihan itsekseen. Et tarvitse vakaata parisuhtetta tai kiipeilykurssia nauttiaksesi äitiydestä ja etukäteisinnokkuus ei johda parempaan vanhemmuuteen.

Pikemminkin voi olla päinvastoin. Voit yllättyä vain positiivisesti, et ole ruusunpunaisten unelmien vallassa ja pienen lapsen kanssa koettava ankarakin arki on helpompaa kohdata. Parisuhde tuppaa usein hieman kärsimään lapsesta, olet ikäänkuin valmiiksi tilassa jossa et odota kaiken olevan ihanaa. Äitiys voi siksi olla sinulle jopa helpompaa ja nautittavampaa kuin ruusunpunaisemmassa elämäntilanteessa.

Ja sitten kävi näin. Ei naurattanut kumpaakaan. Enkä syytä yhtään, vaikka toisen reaktio olikin melko masentava.

Ei siitä ensireaktiosta kannata juuri välittää, se on sellainen kuin se on, jos tapahtunut ei ole toivottu tai harkittu. Ajatukset selkiytyvät myöhemmin ja ihminen on sopeutuvainen kapistus. Ensireaktio ei kerro mitään myöhemmästä vanhemmuudesta sen paremmin hyvässä kuin pahassakaan. Toivotun lapsensa hylänneitä isiä jopa lienee enemmän kuin niitä, jotka ovat vahingon satuttua kasvaneet tilanteen tasalle ja ylikin.

Uskoisin, että toukokuussa tapahtuu sellainen elämänmuutos, jonka hyvät puolet ylittävät kaikki haittapuolet ja tuntemuksista huolimatta (jotka liene enemmän elämäntilannesidonnaisia kuin varsinaisesti äitiyteen liittyviä) luulen, että et tule katumaan valintaasi tai tapahtunutta. Toivottavasti raskausaika menee mahdollisimman vähillä vaivoilla niin ei mene ihan tuskaksi ennen sitäkään. Voimia ja jaksamista.

[Tix]

Yritän hakea tähänkin aiheeseen vähän erilaista miesnäkökulmaa. Jos ollaan ihan rehellisiä, itse opin oikeasti diggailemaan skidiäni vasta hänen täytettyään puoli vuotta.

Toikin on aika aikaista. Monilla menee pidempään, sitä ennen lähinnä ihmetellään. Äitiys on jotenkin sisäänrakennetumpaa, isyys on enemmän opittua. Kummityttöni ovat murskanneet kylmän ja koneistetun sydämeni vasta noin vuoden iässä, eli abouts silloin kun persoona alkaa kunnolla näkyä ja kommunikaatio pelata. Toisaalta sen jälkeen olenkin ollut aivan myyty molemmille. Jouluateriat menevät aika siivellä yksivuotiasta prinsessaa katsellessa.

[daddykillkill]

^ Ilmeisesti daddy-triggeristä lähtee löysät pois vasta siinä vaiheessa, kun toukalta saa jotain konkreettista feed-backia...

[bliss]

Olin aika pitkälti samoilla fiiliksillä koko raskausajan. Mikään ei ollut ihanaa ja luulin olevani pahasti viallinen eikä mulla ollut yhtään äitifiilis. Itseasiassa nyt jälkeenpäin ottaa päähän, että en osannut vaan relata ja ottaa kaikkea mahdollista irti sellaisesta, jota ei voi kokea uudestaan. Koskaan enää et odota ensimmäistä lasta!

Mä en saa kirjoitettua sitä mitä tarkoitan, sanat eivät nyt taivu julkiseen tekstiin. Mutta kyllä ne fiilikset muuttuvat. Ja muksun kanssa pärjää ilman munakastakin. Joskus jopa paremmin.

edit.tulipas töksähtävää tekstiä. Sori.

[daddykillkill]

:slaps Bliss with a big fat trout:

Ai miten niin pärjää? Kukas sen paskavaippasäkin vie pahimmassakin lumisateessa ulos jos ei da-da?

[bliss]

^Se asetetaan parvekkeelle odottamaan seuraavaa ulkoilukertaa jolloin se sievästi viedään roskikseen.
Ja kotiin palatessa huomataan, että paskavaippasäkkiä on ulkoilutettu vaunujen tavarakorissa kaupungilla

[daddykillkill]

Luovutan.

Ei toivotusta-raskaudesta sen verran, että kaikesta hehkutuksestani huolimatta en halua toista. DannyGlover-kortti hihasta esiin: "I'm getting too old for this sh*t"

[Tix]

En tiedä miksi, mutta jotenkin tämä lause nauratti kovasti. "Kun olet pohjalla, on ainoa suunta ylöspäin! Kun kaikki on jo perseellään, et enää voi kovin pahasti pettyä." Ihanan Tiximäistä Mutta varmaankin tottakin; en ollut tullut ajatelleeksi asiaa tuolta kantilta.

Höö, no en minä toki esittäydy minään positiivisuuden esitaistelijana, lähinnä vain siis yritin tuoda esiin sen, että kovin moni pilvilinna romahtaa pikkulasten arjen alla. Avio/avoero tapahtuu tilastollisesti kovin usein juuri lapsen ensimmäisenä elinvuotena. Empiirisesti myös näin, vaikka kaikki olisi ollut sitä ennen hyvin. Se "normaali-innostus" saattaisi edellyttää ne pilvilinnat, mutta tosiasiassa "jalat maassa" -lähestyminen olisi ehkä se parempi joka tapauksessa.

Parisuhteessa pinnan alla kytee nyt kysymys, jota kumpikaan ei esitä, koska pelkää vastausta: Olisitko nyt tässä, jos tilanne olisi toinen?

Kaiken aiemmin kirjoittamasi perusteella selvitettävää olisi ollut runsaasti ilman jälkikasvuakin. Kuullostaa jotenkin kokonaan erilliseltä kysymykseltä kuin vanhemmuus. Ei se ole kovinkaan ennenkuulumatonta erota ja palata yhteen.

Yritän tehdä parhaani etten ihan täysin pilaisi tätä hommaa.

Tuo nyt on turhin huoli kaikesta. Lastenkin kanssa saa tehdä virheitä, minulla ei ainakaan ole pienintäkään epäilystä sen perusteella mitä sinusta tiedän, etteikö sinusta tulisi hyvä äiti lapsellesi. Myös isästä voi tulla hyvä tai huono isä eikä sekään riipu parisuhteen tilasta.

[Duck]

Taisin olla tahtomattani tökerö tuolla ehkäisy-ketjussa. Pyydän anteeksi jos sohaisin arkaa aihetta.

[Tix]

^ Ilmeisesti daddy-triggeristä lähtee löysät pois vasta siinä vaiheessa, kun toukalta saa jotain konkreettista feed-backia...

No, siinä on lähtökohdissa aikamoinen ero, kun snadi on kasvanut 9 kk toisen sisällä ja kaikki potkut ja sellaiset on koettu. Siihen päälle vielä erittäin intiimiä läheisyyttä tuova imetys ja se, että isipappa yleensä on töissä tekemässä rahaa. Onko se nyt joku ihme, jos daddyillä menee vähän kauemmin syttyä hommaan?

[Rouva Pupu]

Neuvolatädille juttelin lapsen tulosta ja parisuhteen tuhosta. Olen aina ajatellut, että lapsen tulo rasittaa parisuhdetta mielettömästi ja monet laittavatkin ensimmäisen vuoden aikana pillit pussiin lopullisesti. Että ollaan nyt sitten valmistauduttu hankaliin aikoihin. Kuulemma ihan höpöpöpöä. Lapsen tulo kun synnyttää uskomattoman vahvan siteen. Ja olen kuulemma liian tilastollinen ihminen. Mitä lie tarkoitti.

Pointtini lienee se, miksi tuollaisessakin paikassa on puppugeneraattori päällä.... Miksi pitää kaikesta luoda liian täydellistä, onko se ihmekkään jos järkytyksiä tulee vastaan.

[Ylermi Ylihankala]

Odotusajan ahdistus kumpuaa pitkälti pelosta tuntemattomaan. Todellakin, läheisillä ja oikeastaan kaikilla on huimat odotukset, etkä kärjistetysti voi kuin mokata. Sellainen täydellisen perheen kuva on stanssattu aivojemme pohjalevyyn ja kaikki mikä siihen ei sovi on epäonnistumista.

Meistä suurin osa on kuvitellut itselleen perinteisen suomalaisen ydinperheen, johon kuuluu kiinteä, sovussa samassa taloudessa elävä perhe. Ainakin itse olen. Ei se ole kumma, jos Suvistakin ahdistaa tilanteensa huomioiden tuon idyllin rikkoma malli. Alussa minua tulevaa lasta enemmän ahdisti parisuhteeni tila, joka ei todellakaan ollut aina räätälöity uutta tulokasta varten.

Jälkikäteen annettu neuvo älä mieti näitä liikaa, on kaikessa viisaudessaan lattea, koska kyllä ne asiat on kohdattava jo etukäteen ja märehdittävä. Jolloin on vaan enemmän mietittävää.

[Duck]

Teki mieli kysyä, että mistä tiedät naisen tahallaan hankkiutuneen raskaaksi, vai oliko se vain oletus?

En tiennytkään, vaan se oli minulle läheisen ihmisen, joka tässä kolmiodraamassa oli yhtenä osana, johtopäätös. Ja hän oli tuntenut nämä kyseiset ihmiset jo aika kauan, joten on melko todennäköistä että hänen arvauksensa osui oikeaan. Varsinkin koska tuo raskaaksi hankkiutunut nainen ei aikaisemmin edes halunnut lapsia, eikä varsinaisesti edes pidä niistä. Hieman uschittaa ajatus olla lapsi joka on tullut tähän maailmaan vain välineeksi.

[Rouva Pupu]

^Eli kun lapsia haluamaton nainen/lapsista pitämätön nainen pamahtaa paksuksi niin silloin kyse on raskaaksi tulemisen tehtailusta suhteen pelastamiseksi

[Duck]

^Eli kun lapsia haluamaton nainen/lapsista pitämätön nainen pamahtaa paksuksi niin silloin kyse on raskaaksi tulemisen tehtailusta suhteen pelastamiseksi

No toinen vaihtoehto on että e-pillerit eivät ole edes 99.99% varmoja. Hänen tapauksessaan uskon että hyvin suurella todennäköisyydellä kyse on juuri siitä kuin tuo läheinen minulle kertoikin. Muissa tapauksissa voi olla kyse jostain muusta. Ja tässäkään tapauksessa kyse ei ollut "suhteen pelastamisesta" vaan resurssien varmistamisesta. Kyseinen mies kun on rikas ja menestyvä ja siinä siivellä elävällä naisella oli sen johdosta vallan oivallinen elintaso. Eihän silloin sovi sellainen että joku toinen nainen tulee kuvioon häiritsemään.

Eli mille sinä tässä oikein röhötät? Tarkoitukseni ei ollut Todellakaan Mitenkään yleistää, vaan puhuin yksittäistapauksesta.

[Rouva Pupu]

^No onhan nuo oikeasti aika ontuvat perustelut, silleen aikuisten oikeasti. Ja sanon tämän ihmisenä, joka sentään uskoo siihen, että täällä niitä raskauksia tehtaillaan enemmän kuin kukaan uskoiskaan.

[Duck]

No onhan nuo oikeasti aika ontuvat perustelut

Et kai kuitenkaan väitä tuntevasi noita ihmisiä ja heidän motiivejaan paremmin kuin läheiseni?

[Rouva Pupu]

^En väitä muuta kuin sen, että perustelut ovat ontuvat ja perustuvat mutuun. Se mikä on totuus, en ota kantaa koska ei ole mun asia. Ihan vain vinkkinä, olen elämäni aikana kaksi kertaa pamahtanut paksuksi. Ehkäisypillereillä sekä minipillereillä. Tehokkain ehkäisy on siis ollut kondomi, jonka teho prosentteina lienee paljon pienempi. Äitini on myöskin pamahtanut paksuksi kaksi kertaa. Toisella kerralla kuparikierukalla (tosin tämä suht "yleistä") ja toisella steriloituna. Eli prosentit ei aina oikein istu

[Duck]

^En väitä muuta kuin sen, että perustelut ovat ontuvat ja perustuvat mutuun.

Niin, voihan se olla myös toiveajatteluun (tai pikemminkin defenssiin) perustuva kuvitelma. Tai puolitotuus.

[syttiK]

Ole onnellinen, että olet raskaana (se palkinto on ihana jonka saat, vaikkei se juuri nyt ehkä siltä tunnukaan)ja kaikki on mennyt hyvin. En jaksanut lukea koko sun rimpsua läpi. Itse olin synnärillä yöllä, jouluna kerrottiin pojalle, että siitä tulee isoveli.. Nyt saa sitten selitellä, että vauva on kuollut mahaan ja se otetaan pois.

Suoraan sanottuna on TODELLA lyöty olo, muillakin kuin minulla.

[nowaysis]

Suvinen:

Ennen vauvan syntymää on aikaa ja kai kuuluukin murehtia kaikenlaista. Sen jälkeen ei enää hirveästi ehdi, on niin niin kiinni siinä hetkessä pienen ihmisen kanssa. Itse olen ollut juuri sellainen vaaleanpunainen elän-elämäni-parasta-aikaa -odottaja, äidiksi halunnut lapsesta asti. Silti tuota "perheidylliä" kesti vain puolitoista vuotta syntymän jälkeen. Edelleen ihan kiinni arjessa, ei ehdi turhia miettimään Äläkä huoli etukäteen, vauva-aika voi olla rankka tai helppo, mistäs sen tietää. Mun mielestä sekin, että isä on mukana omana yksikkönään(ei "kimpassa äidin kans) on ihan hyvä juttu. Sekin on enemmän kuin monilla..

Ja se etteivät kaikki nauti raskaudesta tai se on joillekin ikävää ja pelottavaa aikaa, korjaantuu varmaan sitten vauvan synnyttyä. Toki "positiivinen raskaus" olisi jotenkin toivottava(dah), mutta kuten jo sanottua, ei se tee vanhemmasta sen parempaa tai huonompaa. Eikä vauva välitä siitä onko äiskä ja iskä naimisissa, kunhan siinä on yksi ihminen joka huolehtii siitä, se riittää. Ja sulla itselläsi varmaan on monia jotka huolehtii susta ja on apuna, eikö?

Ja miksi yksiöstä tarvii muuttaa? Jos et miehen kanssa välttis yhteen muuta, pärjäätte varmaan nykyisessäkin kämpässä ihan hyvin. Jos ei haittaa ettei voi tunkea vauvaroinaa erilliseen huoneeseen

Tsemppiä kevääseen! Kaikki polut ei kulje aina ihan suoraan, mutta eteenpäin ne vie nekin

[Melnais]

Kittysille ja perheelle jaksamista epäreilussa tilanteessa. Suurissa odotuksissa on pahinta juuri tuo miten paljon voikaan pettyä.

Suvinen, uskalla jutella tuo epäselvä parisuhdekuvio auki niin kuin aioitkin. Voihan lapsen elämässä olla osallisena ilman saman katon alla asumista, kumpikin. Kuulostaa ihanan rehelliseltä että uskallat nähdä tilanteessa puitavaa.

Ketä varten ne pumpuliset vauvahaaveet oikein on? Minäkään en tunnista sitä suurta auvoa omakseni vaikka lasta jopa toivon. Enemmän (positiivisimmillaan) lapsi tuntuu seikkailulta, siinä saanee sankariutta, uhrautumista, itsensä ylittämistä ja uusia elämyksiä tehokkaammin kuin miltään kiertomatkalta.