Kitinä

Onko seurustelukumppanisi tai kumppaniehdokkaasi koskaan paljastunut täydelliseksi psykoksi? Mitä tapahtui? Miten toimit?

aasi kirjoitti:Onko seurustelukumppanisi tai kumppaniehdokkaasi koskaan paljastunut täydelliseksi psykoksi? Mitä tapahtui? Miten toimit?

Seurustelin kaksi vuotta, kun olin nuorempi, kuusi vuotta mua vanhemman miehen kanssa josta tuli alkoholin alaisena täydellinen psyko. Viskoi tavaroita, ihmisiä, juomia jne. joka paikkaan, ei mitään itsehillintää. Kerran uskalsi koskea muhun.

Mitä tein? Jätin sen paskan.

Ei sairauskäsitteestä psykopatia voida tehdä jokaisessa tapauksessa väkivaltaista moraaliltaan vääristynyttä hyväksikäyttäjää, jolla on päämäränä vain oma hyvinvointi. Ilmenemismuodot vaihtelevat yksilöittäin.

+ Eiköhän kyseessä ole normaalia selkeempi käsityskyky.

Ei psykopatialla voida selostaa järjettömiä väkivallan tekoja mielestäni siinä asiassa mennään harhaan. Pystyykö tunteidensa muodostaja moiseen? Ei varmastikkaan muuta, kuin kätkettyjen tunteiden tulessa pintaan. Psyko rakastuu sammuu silmät tyhjyyteen. Lohduttomasta itkusta ei tule loppua. Hänelle lähinnä kukaan ei ole koskaan ollut tarpeeksi läsnä, jotta vuorovaikutukset olisivat purreet kehittyviin tunteisiin. Yksinäiset kyhäelmät ja epätoivo.

(näin luulisin, en mie mikään psykologi ole)

aasi kirjoitti:Onko seurustelukumppanisi tai kumppaniehdokkaasi koskaan paljastunut täydelliseksi psykoksi? Mitä tapahtui? Miten toimit?

Bla bla blaa, dumdidum..

Ei onneks ole. Musta tuntuu että suhteessa kun suhteessa, minä oon se psyko
Mitä teen? Yritän oppia hillitsemään itseni, pitämään kieleni kurissa ja tavarat paikoillaan, ettei ne lentelis seinään...

aasi kirjoitti:Onko seurustelukumppanisi tai kumppaniehdokkaasi koskaan paljastunut täydelliseksi psykoksi? Mitä tapahtui? Miten toimit?

On paljastunut.
Tapahtui vaikka mitä ja ihan liikaa.
Jätin sen.

Ei omani, mutta äitini toinen aviomies kylläkin. Mukava ja huumorintajuinen, työssäkäyvä mies. Papin aamenen jälkeen paljastuikin psykopaatin oppikirjaesimerkiksi. Turvakoti tuli tutuksi, kun äidin ja vauvasiskon kanssa monet kerrat lähdettiin pakosalle. Toivotonta oli, mutta pelastus tuli sitten kuoleman muodossa. Melanooma vei miehen meiltä, ja oikea elämä saattoi alkaa.

On ollut ja kärsin siitä tarpeeksi aikoinaan ja empäs kerrokaan enempää. Vittu, tunteet ne on minullakin. Uskokaa tai älkää.

Eksäni oli loppuvaiheessa "hieman" outo. Hän tykkäsi mm. pelotella mua keittiöveitsillä. Onneksi erosimme.

Mun äidin ainoa aviomies (ei mun isä) oli täysi kaheli ja sairaalloisen mustasukkainen. Otti mm. kellosta aikaa kun äiti kävi samassa rakennuksessa sijaitsevassa ruokakaupassa, että tämä ei vain olisi ehtinyt nusasemaan naapurinmiestä matkalla. Ja siis syytä näille harhoille ei ollut.

Juttu loppui myös likaisesti, kun mustasukkaisuuskohtauksessaan päätti viedä äidiltä sen, mikä hänelle oli silloin tärkeintä maailmassa, ja onnistuikin siinä.