Kitinä

Minua ottaa ihan hirviästi päähän hautajaiset. Asian selittämiseen ei riitä sivulause, joten jatkan tarinalla.

Meidän mökki on tontilla, joka on ostettu herra X:ltä. Herra X oli mukava ihminen. Hän oli myös yhteiskunnallisesti aktiivinen. Hän toimi metsästysseuramme sihteerinä ja oli myös muissa yhdistyksissä aktiivina. Hän opetti minulle metsästyksestä paljon eikä koskaan katsonut minua pitkin silmäripsiä, kysyin miten yksinkertaista asiaa hyvänsä. Olen tuntenut hänet lapsesta asti, mutta vasta viimeisen parin- kolmen vuoden aikana olen puhunut hänen kanssaan enemmän. Hän oli metsästysseuramme sihteeri, toimi voutina ja opetti minulle tosi paljon metästyksestä. Hän arvosti ihmisiä ja eläimiä ja toimi sen mukaan. Arvostin häntä opettajana, vanhempana ja ihmisenä.

Viime kesänä minulle selvisi että herra X on hyvin sairas. Pian selvenemisen jälkeen hän kuoli. Selvenemisen ja kuoleman aikaan olin minun ja hra X:n kotikaupungissa (minä en asu siellä enää, X asui viimeiseen asti). Sanoin silloin samassa kaupungissa asuneille vanhemmilleni että haluaisin mennä X:n hautajaisiin.

Lähdin Hkiin. 1½-2 vkoa paluun jälkeen soitiin kotiin ja muun keskustelun ohessa kysyin"koska on X:n hautajaiset". Vastaus oli että ne oli viime viikonloppuna.

Minua vituttaa se, että en päässyt X:n hautajaisiin. Olisin halunnut osoittaa hänelle kunnioitusta, osallistua kollektiiviseen suremiseen ja käsitellä menetyksen silloin kun oli sen aika. Minulla on kokemusta siitä että jonkun poismenoa ei käsitellä sillon kun se on ajankohtaista ja minun kokemukseni mukaan asia palaa vainoamaan minua aika-ajoin. Nyt, ensi viikonloppuna alkaa hirvenmetsästys. Tänä vuonna on ensimmäinen kerta (minulle), kun X ei ole mukana. Todennäköisesti märisen metsässä kerran jos toisenkin (olen tässä märissyt jo kaupungissakin, mutta asia konkretisoitunee ens vkl:na). En pelkää sitä märisemistä kuitenkaan, asia on pakko puida.

Minua vituttaa eniten se, että minulta riistettiin mahdollisuus osallistua hautajaisiin. Olisin itse halunnut päättä että menenkö vai en. Nyt en sitä saanut tehdä (olisin tod näk mennyt huolimatta ajasta ja rahasta) ja minua vaivaa tämä asia. Olisin toivonut että vanhempani (jotka myös tunsivat X:n hyvin) olisivat soittaneet ja kertoneet hautajaisten ajankohdan.

Haen lohtua siitä että X sairasti vakavasti tosi vähän aikaa eikä esimerkiksi kitunut vuosia. Loppuaikana hän oli tosi kipeä mutta se "loppuaika"kesti tosi vähän aikaa, alle 2 viikkoa.

Huolimatta lohdusta, minua ärsyttää se, että vanhempani eivät soittaneet minulle ajoissa ja antaneet minulle mahdollisuutta valita itse menenkö hautajaisiin vai en.

Itkettää taas. Itku on ollut tuttu kaveri viime aikoina tässä. No ehkä ensi vklna saa märistä oikeen kunnolla. Elämä jatkuu.

Tytär on uimakoulussa, kitinöin hallin kahvilasta. cipralexin aloitin viime kesän jälkeen uudelleen annoksella 10mg x1. Olo on parempi, mutta en mä nyt aivan kuosissa ole. Nukkumisen tarve ja ahdistus/masennus ovat vähentyneet. Päikkärit vedän pari kertaa viikossa.

Eilen nukuin päikkärit klo 17-19. Heräsin hyvillä fiiliksillä. Menin vaimon luo, joka sanoin, että nurmikko pitää leikata. Sanoin, että leikkaan huomenna. Tähän vaimo "ei paljon kiinnosta tuollainen, joka vaan nukkuu ja juo kaljaa". Kaljaa siis juon kaksi kertaa viikossa pe ja la ja tuolla hetkellä en ollut mitään ottanut (enkä sitten ottanut koko iltana), toim. huom.

Tästä iski masis ja palasin takaisin sänkyyn, jossa makailin noin puoli tuntia, sitten pelasin XBOXia ja sitten taas sänkyyn, jossa lueskelin wikpediaa ad klo 23 ja sitten nukkumaan.

Xboxin pelaamisen jälkeen jutskailin vaimon kanssa ja sain nyhdettyä häneltä anteeksipyynnön. Vaimon on vaikea pyytää anteeksi. Hän selitti, että hänkin on masentunut, mutta hän ei voi mennä nukkumaan, koska hänen pitää pyörittää kotia. Ymmärrän.

Toisaalta mä en sano vaimolleni ilkeästi. Sanon rakastavani häntä, mitä hän ei juuri koskaan sano mulle. Hän taas sanoo, että se, että olen vain omissa oloissani loukkaa häntä.

Pelkään, että mun tilanteeni haittaa lapsia. Erityisesti tuntuu, että 11v. poikani haluaa nähdä isänsä sankarina, ja se, että olen pystyyn nostettu keitetty spagetti varmasti haittaa häntä. Aina kun olen paremmassa kuosissa niin hän selvästi kokee hyviä fiiliksiä.

NuoriD kirjoitti:Toisaalta mä en sano vaimolleni ilkeästi. Sanon rakastavani häntä, mitä hän ei juuri koskaan sano mulle. Hän taas sanoo, että se, että olen vain omissa oloissani loukkaa häntä.

Miten musta kuulostaa, että sanomisen sijasta hän kaipaisi siitä enemmän osoittamista. Yhdessäolo on vaikeaa itsekseen, ei kukaan halua olla talouskone tai kalustoon kuuluva itsestäänselvyys.

Dave, ehdotus, vaimosi varmasti tuntee olevansa ylikuormittunut, mutta tunnollisena, oman jaksamisensa rajoilla varmasti pyörittää kotia. Usein tuntuu siltä, että jos pahempi puolisko on väsynyt tai stressaantunut, niin hänen hommansa jäävät odottamaan, kunnes on parempi olla, itse en pysty olemaan hoitamatta asioita, vaikka kuinka väsyttäisi ja masentaisi, ja tämä masentaa entisestään.

Tässä on huomattava ero sukupuolten välillä. Tuntuu, että elämä seisahtuu, jos mies on sairas/masentunut, mutta äidin on aina jaksettava oli missä kunnossa hyvänsä.

Vaimosi tietenkin purkaa tätä turhautumista sitten sinuun, ja tämä saa sinut sulkeutumaan entisestään, inhottava noidankehä.

En tiedä auttaisiko, jos teillä joku kävisi auttamassa kotona, jotta vaimosikin saisi hengähdettyä, hän saattaisi piristyä ja tämä vaikuttaisi edelleen positiivisesti sinuunkin.

Toimistorotta kirjoitti:

NuoriD kirjoitti:Toisaalta mä en sano vaimolleni ilkeästi. Sanon rakastavani häntä, mitä hän ei juuri koskaan sano mulle. Hän taas sanoo, että se, että olen vain omissa oloissani loukkaa häntä.

Miten musta kuulostaa, että sanomisen sijasta hän kaipaisi siitä enemmän osoittamista. Yhdessäolo on vaikeaa itsekseen, ei kukaan halua olla talouskone tai kalustoon kuuluva itsestäänselvyys.

Tuo on aivan totta. Hän haluaisi, että olisimme yhdessä, juteltaisiin. Mä haluan olla paljon yksin.

Mä ymmärrän, että hänellä on raskasta, kun mä haluan vain olla yksin. Hän joutuu pyörittämään kodin arkirutiineita. Teen sen, mitä käsketään (en toki heti). Oma-aloitteisesti en ota vastuuta kodin asioista. Paitsi raha-asiat hoidan.

milli kirjoitti:Dave, ehdotus, vaimosi varmasti tuntee olevansa ylikuormittunut, mutta tunnollisena, oman jaksamisensa rajoilla varmasti pyörittää kotia. Usein tuntuu siltä, että jos pahempi puolisko on väsynyt tai stressaantunut, niin hänen hommansa jäävät odottamaan, kunnes on parempi olla, itse en pysty olemaan hoitamatta asioita, vaikka kuinka väsyttäisi ja masentaisi, ja tämä masentaa entisestään.

Tässä on huomattava ero sukupuolten välillä. Tuntuu, että elämä seisahtuu, jos mies on sairas/masentunut, mutta äidin on aina jaksettava oli missä kunnossa hyvänsä.

Vaimosi tietenkin purkaa tätä turhautumista sitten sinuun, ja tämä saa sinut sulkeutumaan entisestään, inhottava noidankehä.

En tiedä auttaisiko, jos teillä joku kävisi auttamassa kotona, jotta vaimosikin saisi hengähdettyä, hän saattaisi piristyä ja tämä vaikuttaisi edelleen positiivisesti sinuunkin.

Joo. Kyllä mä olen vaimolle sanonnut, että voi palkata siivoojan, mutta ei se halua. Tietysti objektiivisesti on niin, että vaimo tekee puolipäiväduunia, eli ei hänen työtuntinsa absoluuttisesti ole isot. Eli ei se ole siitä kiinni.

NuoriD kirjoitti:Tuo on aivan totta. Hän haluaisi, että olisimme yhdessä, juteltaisiin. Mä haluan olla paljon yksin.

No kokeile tulla vähän vastaan ja anna sanomisille katetta. Vie sitä rouvaa välillä treffeille. Vaikka elokuviin tai teatteriin ja sitten ulos syömään. Kerran viikossa kun korvaat kaljan juonnin moisilla, niin veikkaan että koko taloudessa on ihan eri meininki ja jää silti ihan mukavasti aikaa olla itsekseen ja pelata Xboxia.

Näitä neuvoja on helppo antaa. Masentuneena niiden toteuttaminen on sitten vain vaikeampaa.

Onko tuo tarve olla yksin ollut vähempi, silloin kun et ole ollut masentunut?

Juu, muutosta tarttis saada ettei vaimo hanki rakastajaa ja/tai lähde lätkimään.

Teidän tarvitsisi vaimon kanssa kahdestaan ja sitten vielä erikseen perheen kanssa tehdä mukavia juttuja. Nurtsin leikkuukin olisi varmaan mukavampaa jos yhdessä puuhaisitte perheen kanssa pihalla. Keskustella pitäisi jaksaa ja haluta ja sitten vielä harrastaa sitä seksiäkin. Sitä ei tosin koko perheen kanssa.

Ellei mukavatkaan jutut kiinnosta niin sitten lienet jotenkin uupunut tai masentunut. Oletko kokeillut vähentää töitä, jotta virtaa riittäisi paremmin perheen asioihin? Ellei töiden vähennys auta niin sitten ehkä sitä masispuolta pitäisi tosiaan perata jossain terapiassa.

Siitä samaa mieltä että palkkaa jonkin sortin siivooja teille kertaviikkoisesti, teillä ilmeisesti on varaa siihen. Vaikka sanot ettei vaimon työtunnit ole kummoiset, niin se, että hän vastaa kodin arjesta on työtä 24/7. Ilmeisesti hän ei ehdi säännöllisesti päiväunille ja pleikkaa pelaamaan? Työssä käyvällä on monessa mielessä helpompaa kun on selkeä työaika ja selkeä vapaa-aika.

NuoriD kirjoitti: Tästä iski masis ja palasin takaisin sänkyyn, jossa makailin noin puoli tuntia, sitten pelasin XBOXia ja sitten taas sänkyyn, jossa lueskelin wikpediaa ad klo 23 ja sitten nukkumaan

Mites juttujen ja vaikka liikunnan tekeminen yhdessä jollain ajalla. Hommaatte vahdin skideille ja vaikka siivoamaan kämppää samalla, kun lähdette lenkkeilemään, Zumbaamaan tai vaikka vaan hemmotteluhoitoihin Vantaan Flamingoon.

huima kirjoitti: Zumbaamaan

Jotenkin mun mielikuva ND:stä yhdistettynä Zumbaan aiheuttaa jänniä mielikuvia. Jos nään outoja unia ens yönä, se johtuu sit tästä yhdistettynä orastavaan flunssaan.

Täällä on rationaalisesti katsoen paljon hyviä neuvoja. Ainoa ongelma on, että rationaalisesti ei ole ongelmaa alun perinkään. Jos asiaa katsoo rationaalisesti, niin ei pitäisi olla mitään ongelmaa.

Mutta hyviä neuvoja, kiitos niistä.

NuoriD kirjoitti:Täällä on rationaalisesti katsoen paljon hyviä neuvoja. Ainoa ongelma on, että rationaalisesti ei ole ongelmaa alun perinkään. Jos asiaa katsoo rationaalisesti, niin ei pitäisi olla mitään ongelmaa.

Mutta hyviä neuvoja, kiitos niistä.

No ei masennus kysele mitään järjellisiä syitä. Tiedät sen varmaan lääkärinä itsekin. Tosin ymmärrän kyllä, että sen myöntäminen on vaikeaa.

Itse olen ollut eriasteisesti masentunut lähes koko ikäni. Oireilu on alkanut jo lapsena joskus 5-vuotiaana. Siihen siis tottui ja piti sitä normaalina, kunnes tuli isompi romahdus. Silloin tajusi, että on pakko saada apua.

Olen käynyt terapioissa useita kertoja, mutta kaikki ovat jääneet kesken eri syistä. Viimeisin keskeytyi muuton takia, mutta ehdin käydä siellä useita vuosia ja vihdoinkin tässä iässä voin sanoa olevani melkein terve.

Mitään yltiöpositiivista ihkuttajaa minusta ei koskaan tule, mutta jatkuva ahdistus ja depressio on poissa. Tosin syön yhä lääkkeitä. Yritin lopettaa ne jokin aika sitten, mutta oli pakko nostaa annostus takaisin.

Mitä haluan tällä sanoa: Älä pitkitä hoitoon menemistä. Ei tuo vain odottamalla mihinkään itsestään katoa.

Tiedän, helppo sanoa. Minulla kynnys hakeutua hoitoon on aina ollut todella korkea. Se omien olojen ja masennuksen vähättely on niin tuttua. Mutta annapa jonkun ulkopuolisen asiantuntijan tehdä se arvio älä itse "tuomitse" itseäsi.

NuoriD kirjoitti:Jos asiaa katsoo rationaalisesti, niin ei pitäisi olla mitään ongelmaa.

Mä en välttämättä saanut tästä ihan kiinni. Miten niin se ei ole "rationaalisesti katsoen" ongelma, että vaimosi on uupunut kotitöistä ja tuntee itsensä yksinäiseksi? Ja että itse et osallistu oma-aloitteisesti? Ja että vaimo ei halua siivoojaa, vaikka tarvitsisitte ja pystyisitte palkkaamaan siivoojan?

Kyllä nuo minun mielestäni vaikuttavat ihan selviltä ongelmilta, joita olisi mahdollista lähteä availemaan. En tarkoita, että ongelmien ratkomisen jälkeen masennus olisi poissa, mutta tilanteen omaehtoisesta parantamisesta kuitenkin todennäköisesti seuraa mielihyväpiikkejä, jotka luonnollisina ja oikeaan elämään liittyvinä saattavat lieventää masennustakin kokonaisvaltaisesti toimivammin verrattuna lääkkeisiin (joita voi silti olla hyvä syödä, en sitä kiellä).

Koska Davella on rahaa, niin sitä kannattaisi käyttää. Yksityistä terapiaa, siivousapua yms. Vaikka nainen sanoo, ettei tarvitse, se ei tarkoita etteikö siitä olisi iloa. Tuo on toki eri asia kuin masennus, mutta mitä sillä puolella millillä siellä tilillä tekee, jos olo on perseestä? Taitaa vain valitettavasti olla niin, että lääkärit ovat huonoimpia potilaita, varsinkin pääkopan asioissa.

EveryWoman kirjoitti:

NuoriD kirjoitti:Jos asiaa katsoo rationaalisesti, niin ei pitäisi olla mitään ongelmaa.

Mä en välttämättä saanut tästä ihan kiinni. Miten niin se ei ole "rationaalisesti katsoen" ongelma, että vaimosi on uupunut kotitöistä ja tuntee itsensä yksinäiseksi? Ja että itse et osallistu oma-aloitteisesti? Ja että vaimo ei halua siivoojaa, vaikka tarvitsisitte ja pystyisitte palkkaamaan siivoojan?

Masentunut ihminen on sen verran marttyyri, että päättelee aina liiottelevansa.

EveryWoman kirjoitti:

NuoriD kirjoitti:Jos asiaa katsoo rationaalisesti, niin ei pitäisi olla mitään ongelmaa.

Mä en välttämättä saanut tästä ihan kiinni

Tarkoitan, että ei pitäisi olla mitään ongelmaa, koska kaikki on periaatteessa hyvin. Toki nyt on erilaisia ongelmia, koska mä luon niitä.

Jos eläisin normaalisti tuskaa tuntematta, niin ongelmat häviäisivät. Eli itse kehitän ongelmat.

Eli vertaisin siihen, että hakkaisin päätäni seinään. Toki se olisi ongelma, koska päähän sattuisi, mutta samalla voisi todeta, että eihän sitä päätä ole pakko hakata seinään.

Hiukan sekavasti kirjoitettu, mutta uskoakseni ymmärrät.

Tsemppiä tohtorille! Mä ehdotan, että tekisit kaikkia itsellesi kivoja juttuja,myös perheesi kanssa. Sellaisia, joita saisi oikein odottaa. Poistuisit mukavuusalueeltasi, riko kaavaa!

NuoriD kirjoitti:

EveryWoman kirjoitti:

NuoriD kirjoitti:Jos asiaa katsoo rationaalisesti, niin ei pitäisi olla mitään ongelmaa.

Mä en välttämättä saanut tästä ihan kiinni

Tarkoitan, että ei pitäisi olla mitään ongelmaa, koska kaikki on periaatteessa hyvin. Toki nyt on erilaisia ongelmia, koska mä luon niitä.

Jos eläisin normaalisti tuskaa tuntematta, niin ongelmat häviäisivät. Eli itse kehitän ongelmat.

Eli vertaisin siihen, että hakkaisin päätäni seinään. Toki se olisi ongelma, koska päähän sattuisi, mutta samalla voisi todeta, että eihän sitä päätä ole pakko hakata seinään.

Hiukan sekavasti kirjoitettu, mutta uskoakseni ymmärrät.

Uskoisin ymmärtäväni, ja muistelen aiemminkin lukeneeni sinulta vastaavaa pohdintaa.

Oletko koskaan miettinyt, kuka sinulle on opettanut että jos materiaaliset asiat ovat hyvin, niin ongelmia ei pitäisi olla? Se nimittäin ei pidä paikkaansa, eikä ole terveellistä ajatella niin. Se johtaa kohtuuttomiin ja katteettomiin itsesyytöksiin ja materian tavoitteluun oikeasti tärkeiden juttujen kustannuksella. Ne "oikeasti tärkeät" asiat ovat kuitenkin juuri niitä masennusta ehkäiseviä, eikä itsesyytöksissä rypeminen tilannetta ainakaan paranna.

Jos et tuntisi tuskaa esim. vaimosi tilanteesta, olisit paljon pahemmassa jamassa ihmisenä kuin nyt olet. Älä hemmetissä ainakaan ajattele olevasi jotenkin viallinen, kun pidät ihan oikeaa ja elämänlaatuun olennaisesti vaikuttavaa ongelmaa sen verran ikävänä, että se vaikuttaa kielteisesti vointiisi. Oikea ratkaisu on muuttaa ikävää tilannetta paremmaksi eikä se, että vain yrittää olla pahoittamatta siitä mieltään. Siinä et tule onnistumaan - tai ainakaan sun ei kannattaisi haluta onnistumista moisessa tavoitteessa.

Tiedän omastakin kokemuksesta, kuinka vaikeaa masentuneena on tehdä asioita. Siinäkin olennaista olisi osata olla syyllistämättä itseään. Itsesyytöksissä rypeminen kasaa paineita ja lamauttaa tehokkaasti, joten itse hyväksi havaitsemani kaavan mukaan ensimmäinen prioriteetti on niiden lievittäminen/unohtaminen edes hetkeksi. Vaikeaa mutta mahdollista. Kun niistä pääsee, jaksaa tehdä yhden pikkiriikkisen asian kotona oma-aloitteisesti vaimon avuksi. Monia suuria asioita ei aluksi tarvita, yksi hyvin pienikin riittää. Siitä saa mielihyvää ja voimaa tehdä seuraavan pienen asian, ja lopulta pienistä pisaroista muodostuu suurempi virta. Älä kuitenkaan ajattele sitä nyt, vaan keskity käsittelemään itsesyytöksiäsi siten, että jossain vaiheessa ne alkavat hellittää. Ota vaikka se terapia tähän avuksesi, jos tuntuu että vaikuttimet ovat liian syvällä itse työstettäviksi.

Olet liian ankara itsellesi. Sen ajatteleminen, miten pitäisi tai ei pitäisi olla, ei auta. Sun pitää hyväksyä että pitämisistä riippumatta asiat ovat siten kuin ovat. Kannattaa myös huomata, että huonomminkin ne voisivat olla. Kaikki ei ollenkaan ole vielä menetetty, ja paljon voit saada takaisin kun suhtaudut tilanteeseen rauhassa ja suhteellisuudentajulla. Lopulta voi olla, että parisuhteesi muuttuu pysyvästi paremmaksi kuin koskaan ennen. Se vain vaatii aluksi hieman ikävältä tuntuvaa rehellisyyttä ja vaivannäköä. Eteenpäin pienin askelin!

Elppis kirjoitti: Masentunut ihminen on sen verran marttyyri, että päättelee aina liiottelevansa.

No en nyt käyttäisi sanaa marttyyri. Se leimaa ikävästi masentuneen joksikin teatraaliseksi persoonaksi, joka vain rypee itsesäälissä.

Masentunut ihminen ei välttämättä yksinkertaisesti näe omaa tilaansa oikein ja siihen kuuluu juurikin ongelmien vähättely. Mitä kauemmin näissä olotiloissa elää, niistä tulee ikään kuin normaaleja itselle ja on vaikea nähdä, että oikeasti tarvitsee apua.

Ps. Unohdit marttyyriuden lisäksi mainita, että masentuneen tulis vaan ottaa itseään niskasta kiinni ja muuttua.

Kreitsu kirjoitti:Masentunut ihminen ei välttämättä yksinkertaisesti näe omaa tilaansa oikein ja siihen kuuluu juurikin ongelmien vähättely.

Aivan, kuten Davellakin, joka toistelee kuinka kaiken "pitäisi" olla hyvin ja kuinka vika on hänessä itsessään kun ei sitä ymmärrä. Ei mikään ihme, että juuri Suomessa on paljon masennusta, kun täällä ihmiset kasvatetaan koviksi ja armottomiksi itseään (ja muita) kohtaan, ja henkiset arvot koetaan helposti turhaksi höpönlöpöksi. Itsellänikin kesti kauan tajuta, että onnellisuus on elämässä tärkeintä ja vasta sitten tulevat kaiken maailman suorittamiset ja muiden miellyttämiset.

Tulipa taas tänään vastaan kuinka ihmisten tietämys masennuksesta on loistavaa. Mainitsin naapurin perheen mummolle tänään eromme syyn ihmissuhteista keskustellessamme. Ihmetteli, että uskallanko antaa tyttöä isällään käymään. En voinut muuta kuin nauraa, ja todeta, että ex-mieheni on hyvä ihminen ja loistava isä, sairaudestaan huolimatta.

Yhyy yhyy, säälikää davea, yhyy. Vittu mitä ruikutusta.

^:shock:

Enpä itse havainnut ketjussa sen enempää ruikutusta kuin sääliäkään.

Kreitsu kirjoitti:

Elppis kirjoitti: Masentunut ihminen on sen verran marttyyri, että päättelee aina liiottelevansa.

No en nyt käyttäisi sanaa marttyyri. Se leimaa ikävästi masentuneen joksikin teatraaliseksi persoonaksi, joka vain rypee itsesäälissä.

Masentunut ihminen ei välttämättä yksinkertaisesti näe omaa tilaansa oikein ja siihen kuuluu juurikin ongelmien vähättely. Mitä kauemmin näissä olotiloissa elää, niistä tulee ikään kuin normaaleja itselle ja on vaikea nähdä, että oikeasti tarvitsee apua.

Ps. Unohdit marttyyriuden lisäksi mainita, että masentuneen tulis vaan ottaa itseään niskasta kiinni ja muuttua.

Nyt en todellakaan mollannut masentuneisuutta, päinvastoin. Ehkä mä vaan koen sen niin, tai sitten se on se narsistinen puoli joka tulee esiin: koen ettei mikään loppuen lopuksi ole oma vikani, kaikki vaan tapahtuu mulle (tiedän kuka tämä quoten ottaa...). Oman itsensä vähättely on mun mielestä, ainakin omassa tapauksessani, jonkinlaista marttyyriutta. Oikeasti, perkele.