Kitinä

Mäkin tulen, sillä en osaa pelätä kuolemaa. Enkä suorastaan voi käsittää, mikä siinä nyt niin pelottavaa olisikaan? Toki se on ikävä tilanne läheisille, mutta tuskin se omassa pussissa mitenkään tuntuu.

Ehkä jos joutuisin johonkin karmivaan tilanteeseen, osaisin pelätä kuolemaa. Ja sittenkin todennäköisesti pelkäisin vain kipua ennen tyhjyyttä.

Ajatteletko koskaan omaa kuolemaasi?

En juurikaan, lähinnä muiden. Veikkaan että jos ja kun sairastun tai loukkaannun ekan kerran oikeasti vakavasti, alkaa ajatella asiaa enemmän. Enhän minä herranjumala ole kirjoittanut vielä edes testamenttia? Mittava PC-pelikokoelma ja vaikka mitä.

Miten uskot kuolevasi?

Suvusta päätellen sepelvaltimotautiin, vaikka veriarvojen yms. mukaan en kuuluisikaan riskiryhmään. Kai mulla voi myös poksahtaa verisuoni päässä, valitettavasti siihen ei välttämättä kuole, ainoastaan halvaantuu.

Kuinka vanhaksi uskot eläväsi?

Jos hyvin käy, vähän päälle 90. Uskon omaavani normimiestä pienemmän onnettomuudessaloukkaantumisriskin koska en harrasta mopottelua, laskuvarjohyppyjä enkä sukellusta, mutta ainahan penkkipainot voivat yllättäen pudota kaulalle.

Miten haluaisit kuolla?

Näyttävästi verta kaarella oksentaen, kuten isukki. Toivottavasti vien pari murhaajalääkäriä mukanani.

Ahdistaako tämä aihe sinua?

Ehdottomasti, siksi yritän esittää muuta huumorin varjolla. Tai no, ei oikeastaan sittenkään, vaikka pyrinkin välttämään olemassaolooni liittyviä riskejä elämänvalinnoissani. Mutta kuten sanottu, ensimmäinen vakava terveydellinen oire voi muuttaa ajatukset täysin.

Miten pelkäät kuolevasi

Yksin pimeässä kellarissa jossa on virtahepoja.

Mä lähden joka tapauksessa narramaan meritaimenia parin viikon päästä!

Pitkäaikaisen syöpäpotilaan saattohoitoon osallistuneena saattoi huomata, että ainakin siinä tapauksessa se pahin hätä tulee juuri loppumetreillä ja juuri silloin sitä yrittää vielä tarrata elämänlankaan kiinni. Voi olla tietenkin tapauskohtaista. Omalla tavallaan hidas kuolema on kaunis asia - silloin ehtii kohdata läheiset ja käydä poislähtö yhdessä läpi. Sellainen puskista putoaminen kun jättää omaiset käsittelemään asiaa yksin. Vaikea sanoa kumpi sitten olisi parempi. Pidennetty versio usein on aika kivulias ja tiukat kipulääkitykset pistää ihmisen kyllä aika sekaisin. Joten kai se hätäinen lähtö on noin yleisesti ottaen kaikille osapuolille paras vaihtoehto. Mutta kuolemaa ja kuolevaisia olen nyt nähnyt kolme tapausta läheltä, useamman nopean lähdön jälkeisen arkun laskenut ja niitä suruja surenut, että ei se itse kuolema ahdista.

Jos nyt väen vängällä haluaa alkaa itseään pelottelemaan, niin korkealta putoaminen ei kuulosta kovin houkuttelevalta. Tosin shokkitila kait siinäkin iskee päälle jo heti liidon ensisekunneista, joten voiskohan sitä sen suojaamana nauttia loppulennosta?

Ajatteletko koskaan omaa kuolemaasi?
Harvoin.

Miten uskot kuolevasi?
En ole kuullut sukuani vaivaavan minkään perinnöllisen sairauden, ja koska en kaikesta huolimatta hakeudu helposti onnettomuuksiin, arvaan että heitän lusikan nurkkaan ihan vanhuuttani, mahdollisesti jonkun ei-periytyvän taudin saattelemana.

Kuinka vanhaksi uskot eläväsi?
80-90 v. Mummot ja vaarit ovat yhtä lukuunottamatta lähteneet tuossa iässä, ainoa elossa oleva isovanhempi on lähemmäs 90-vuotias.

Miten haluaisit kuolla?
Kivutta ja nopeasti.

Ahdistaako tämä aihe sinua?
Hyvin vähän. En tietenkään haluaisi olla kotosalla kun kuolema kolkuttaa ovella mutta ajattelen asiaa harvoin ja silloinkaan en voi sanoa ahdistuvani; koko homma vain tuntuu edelleenkin liian kaukaiselta. En muutenkaan elämässä pelkää tulevia asioita. Kun jokin tiedostettu tuleva arveluttaa, totean itselleni että asialle ei voi mitään ja että on vain pakko mennä pää pystyssä tulta päin (toivottavasti tässä tapauksessa ei kuitenkaan kirjaimellisesti eikä edes vertauskuvallisesti a'la Iso Kirja) ja sitten menen, tuli mitä tuli. Toisaalta katson maailmaa melko tieteellis-kyynisten lasien läpi, olen vain yksi kappale yhden lajin edustajia jonka kuolema ei ole maailmankaikkeuden mittakaavassa Iso Juttu (omassa pienessä mittakaavassani tietenkin vähän isompi). Joku päivä täältä tulee jonkun asteroidin paukahtaessa kuuppaan lähtö kaikille ja koko evoluutioprosessi lähtee taas jostain palautuspisteestä käyntiin uudelleen, se on yhtä varmaa kuin kuolema. En jaksa ahdistua siitäkään vaan jatkan elämäni elämistä. Iän myötä omaa kuolevaisuuttaan tulee varmaan mietittyä useamminkin, kymmenen vuotta sitten en takuulla miettinyt sitä laisinkaan.

Miten pelkäät kuolevasi?
Paskin vaihtoehto olisi jokin pitkäaikainen, vihannekseksi lamauttava sairaus. Se olisi epämukavaa sekä minulle että mahdollisille läheisilleni. Hämiksen pointti kuolemasta once in a lifetime - kokemuksena oli mielenkiintoinen. Itse olen kerran asian kokenut, olin tilanteessa jossa "tiesin" kuolevani ihan heti. Ei se mukavalta tuntunut vaan äärimmäisen ahdistavalta, mutta kun oman lähtönsä oli hyväksynyt, jäi harmittamaan se ettei olisi mahdollisuutta hyvästellä rakkaimpiaan ja kehoittaa heitä jatkamaan elämäänsä. No, vähän myöhemmin sitten kävi ilmi ettei aikani ihan vielä ollutkaan koittanut...

Ajatteletko koskaan omaa kuolemaasi?

- satunnaisesti, lähinnä kropan krakatessa

Miten uskot kuolevasi?

- pari ropoa voisin pistää päässä poksahtavaan verisuoneen, toisaalta pumpullakin on joskus omat sävelet. Pois ei voi laskea myöskään omaa päätöstä.

Kuinka vanhaksi uskot eläväsi?

- tuskin eläkeikään

Miten haluaisit kuolla?

- kertarysäyksellä

Ahdistaako tämä aihe sinua?

- ei

Miten pelkäät kuolevasi

- vihannesvaihtoehtoa

Kuoleminen on helppoa, mutta eläminen se vasta vaikeeta on. Ja se aika ajoin ahdistaa. Joskus saattaa jopa tuntua, että olisi vain helpompaa pudota Busterin keulasta hyiseen mereen, mutta se vasta itsekäs teko olisi. Raukkamainen. Vaikeamman kautta eteenpäin. Joskus vain tuntuu, että sitä tekee homman itselleen ihan liian vaikeaksi vain siksi, että se tuntuu joltain.

Ajatteletko koskaan omaa kuolemaasi?

En kuolemaani, kuolevaisuuttani ehkä enemmän.

Miten uskot kuolevasi?

Oletettavasti sydän pysähtyy.
Vanhuuttani mahdollisesti. Tai liikenneonnettomuudessa.

Kuinka vanhaksi uskot eläväsi?

Molempien vanhempien puolelta hyvin pitkäikäistä sukua. Luultavasti jotain välillä 95-105 vuotta. Ellei sitä liikenneonnettomuutta tapahdu sitä ennen.

Miten haluaisit kuolla?

En mä halua kuolla. Haluan elää aina.
Mutta jos on pakko niin nätisti nukkuessani, ilman kipuja.

Ahdistaako tämä aihe sinua?

Ei. Olen jopa leikkinyt ajatuksella aika-ajoin. Mulla oli vuosikausien ajan aina kotona helppoon (?) kuolemaan johtava määrä lääkkeitä (laillisia resepti-) kotona. Ei ole enää.

Miten pelkäät kuolevasi

Yksin.
Tai liian tietoisena tulevasta kuolemasta.

Ajatteletko koskaan omaa kuolemaasi?
Joskus, tuskin koskaan, olen harjoitellut kuolemista, tiedän että siihen se loppuu elämä, ei kannata sitä murehtia..

Miten uskot kuolevasi?
sydänkohtaukseen tai aivoverenvuotoon tai paksusuolensyöpään tai vahingossa..

Kuinka vanhaksi uskot eläväsi?
n.75y

Miten haluaisit kuolla?
En sitä voi haluta eikä tapaa päättää

Ahdistaako tämä aihe sinua?
Ei

Miten pelkäät kuolevasi?
En pelkää

Ajatteletko koskaan omaa kuolemaasi?
Miten uskot kuolevasi?
Kuinka vanhaksi uskot eläväsi?
Miten haluaisit kuolla?
Ahdistaako tämä aihe sinua?
Miten pelkäät kuolevasi

En. pä
Onnettomuudessa.
Olen vakuutellut tarpeeksi pitkään tätä itselleni ja uskon eläväni tarpeeksi pitkään, lapseni ovat silloin jo aikuisia.
Nukahtaa.
Ahdistaa jos mietin pidempään.
Yksin sairaalassa, tai no yksin missä tahansa. Peläten tai kaivaten rakkaita siihen.

Kuolleena olo itsessään ei pelota, kuolleena on kuollut. Kuoleminen on se, joka pelottaa, jos sitä ryhtyy miettimään.

Lääkärinä olen nähnyt monien kuolevan, eikä se koskaan ole kivalta näyttänyt. Toki loppuvaiheessa ihminen on toki tajuton, eikä enää tiedosta tilannetta.

..

"I'm looking forward to the most fascinating experience in life, which is dying," he said. "You've got to approach your dying the way you live your life -- with curiosity, with hope, with fascination, with courage and with the help of your friends...

When dying, he advises, "do not be alone. Dying is a team sport. It may be a farce, but people will learn from my experience of dying."

"I would say to everybody, do not let the priests and popes and medics tell you what to do."

- Timothy Leary

Enbuskessa oli eilen hyvää juttua kuolemasta ja eutanasiasta. Ei mua erityisesti ahdista, meidän perheessä on aika avoimesti siitä aina puhuttu, vanhemmat nahistelevat siitä että iskä haluaa myös äidin tuhkan mökille tietyn puun alle ja äiti ei halua mökille olleskaan Ei mikään kuoleman vakava aihe, keskitytään siihen elämään mieluummin kun syöpä kahdesti vieraillut perheessä jo.

Ahdistaa eniten, jos menettäisin lapseni. No ja toki sikatuskallinen kuolema, mutta en mitenkään kelaa tuota 24/7, parempi kuolla sitten kun on ensin elänyt kunnolla.

Ei se kaikille oo vaan sellanen mega-ahdistava juttu. Kaverini äiti on kuolemassa mahasyöpään, ja mamma oli käynyt itselleen arkkuakin valkkaamassa. Toki se on kaikista ikävä juttu, mutta kun ei sille mitään yleensä voi, niin jotenkin minusta eniten sinut asian kanssa ovat ne, jotka suhtautuvat siihen ns. välttämättömänä pahana ja murehtivat sitä sitten kun sen aika koittaa. Elämästä on helppo nauttia, kun tietää joskus kuolevansa. Helppo olla kiitollinen.

NuoriD kirjoitti:Kuolleena olo itsessään ei pelota, kuolleena on kuollut. Kuoleminen on se, joka pelottaa, jos sitä ryhtyy miettimään.

Lääkärinä olen nähnyt monien kuolevan, eikä se koskaan ole kivalta näyttänyt. Toki loppuvaiheessa ihminen on toki tajuton, eikä enää tiedosta tilannetta.

Ja moni todellakin ns. nukkuu pois, hengitys sisään-ulos, eikä sitten enää. Näin oma mummoni.

Kuolema on mahdollisuus siinä mielessä, että silloin on mahdollisuus päästä eroon elämän aikana päähän keräytyneestä skeidasta. Mutta koska skeidasta pääsee eroon takuuvarmasti, miksei sitä keräisi niin paljon kuin mahdollista eli kantsii elää ihan tappiin asti.

Riemumieli kirjoitti:Kuolema on mahdollisuus siinä mielessä, että silloin on mahdollisuus päästä eroon elämän aikana päähän keräytyneestä skeidasta. Mutta koska skeidasta pääsee eroon takuuvarmasti, miksei sitä keräisi niin paljon kuin mahdollista eli kantsii elää ihan tappiin asti.

Jos haluaa ajatella positiivisesti, niin kuolema on suuri tasoittaja. Se tasaa kaikkien tilit varmasti.

Miksi stressata, kun olemme kaikki pitkällä tähtäimellä kuolleita.

En vain pysty elämään noin, vaikka hyvähän se olisi.

Taas tavailen tätä ketjua, vaikka ei todellakaan pitäis... Oon kateellinen kaikille, jotka suhtautuvat kuolemaan noin niin kuin nyt osa tunnutte tekevän. En tiedä pääsenkö koskaan tohon, vaikka miten vttu yritän, terapeuteilla ja ilman. Tää menettämisen pelko syö syö syö. Vaikka miten yritän keskittyä elämiseen hetkessä niin osa tästä kaikesta menee sumussa ja muistikuvitta. En pelkää tai juuri edes mieti sitä omaa poistumista, se ei huoleta, mutta hitto kaikki muu aiheen ympäriltä... Pelkään, ettei tää edes koskaan oikeasti helpota (leikisti tietysti, esitän varsin tervepäistä ihmistä kun siihen vaan asennoidun ja perehdyn) ja kaikki tosiaan menee puolvaloilla.

Huoh. Mut ei se oma kuolema tosiaan. Sinänsä. Ei sillä väliä. On topic.

Se, miettiikö kuolemaa ja elääkö ns. täysillä, ovat toki täysin eri asioita. Oma elämäni on tällaista olemista, pieniä vaatimattomia juttua ja arkea, vaikka siis kuolema ei mielessä juuri koskaan olekaan.

Kateellisena luen iltapäivälehtien otsikoita miljoona-ansioista, joita saavat ns. toimijat. Ikävintä on kai, kun ei pysty käyttämään (oletettua) potentiaaliaan, vaan toimii kaukana kykyjen ylärajasta tai edes keskivälistä.

Riemumieli kirjoitti:
Kateellisena luen iltapäivälehtien otsikoita miljoona-ansioista, joita saavat ns. toimijat.

Turhaan olet kateellinen. Ei se raha tee niitä yhtään onnellisimmiksi. Kuulostaa klisheeltä, mutta niin se on.

Toki, jos joka päivä pitää miettiä mistä rahat ruokaan ja vuokraan, niin lisäraha lisää onnellisuutta, mutta kun tuon pisteen yli on päästy, ei sillä ole merkitystä.

Jenny Daa-aah! ling kirjoitti:Pelkään, ettei tää edes koskaan oikeasti helpota.

Sun kannattaisi suostua ottamaan ne napit vastaan. Turhaan kärsit.

NuoriD kirjoitti:Turhaan olet kateellinen. Ei se raha tee niitä yhtään onnellisimmiksi. Kuulostaa klisheeltä, mutta niin se on.

Toinen vakiovastaus on, että näin sanovat ihmiset, joilla rahaa on. No ehkä enemmän ottaa pattiin se, että tekee jotain, mikä ei kehitä älyllisesti tai muutenkaan. Tietysti se on kiva, että aikaa kitinöidä työajalla on vähintäänkin tarpeeksi.

NuoriD kirjoitti:Jos haluaa ajatella positiivisesti, niin kuolema on suuri tasoittaja. Se tasaa kaikkien tilit varmasti.

Luulen mammonan kerääjien miettivän tuota enemmän (negatiivisessa mielessä) kuin stressaamattomien huithapeleiden. Kannattaa käyttää mammonaa elämiseen ja kokemiseen jos harmittaa ajatus ettei siitä ole hyötyä tuonpuoleisessa. Tai sitten käyttää sen jälkeläistensä tai löytökissojen elämän turvaamiseen, jos se tuo mielenrauhan.

NuoriD kirjoitti:

Riemumieli kirjoitti:
Kateellisena luen iltapäivälehtien otsikoita miljoona-ansioista, joita saavat ns. toimijat.

Turhaan olet kateellinen. Ei se raha tee niitä yhtään onnellisimmiksi. Kuulostaa klisheeltä, mutta niin se on.

Toki, jos joka päivä pitää miettiä mistä rahat ruokaan ja vuokraan, niin lisäraha lisää onnellisuutta, mutta kun tuon pisteen yli on päästy, ei sillä ole merkitystä.

En ole ihan varma. Jotkut kyselytutkimukset väittivät että rikkaat nauttivat seksistäkin enemmän. Mutta kuitenkin tuntuu että niin kauan kunhan olen vapaa, en näe nälkää ja on katto pään päällä, olen tyytyväinen.

Aika suuri osa mammonan hankinnasta perustuu ympäristön paineisiin. Pramean auton tai kodin tärkein funktio on aiheuttaa ihailua/kateutta muissa. Juttelin erään kaverin kanssa siitä kuinka häntä harmittaa ettei hän ole pystynyt hankkimaan samanlaista omaisuutta (isoa asuntoa, oma kesämökki ja Mersu) kuin monet ikätoverinsa, vaikka onkin ihan ok ammatissa. Syyksi tähän harmitteluun paljastui se että ainakin hän kuvittelee omaisuuden määrän olevan merkittävä tekijä vastakkaisen sukupuolen kiinnostuksen herättäjänä, eli häntä hävettää myöntää kiinnostaville naisille että elää vuokralla eikä omista tällä hetkellä autoa.

Tajusin silloin kuinka erilaisissa maailmoissa elämme, siitä huolimatta että hän saattaisi olla oikeassa. En jaksa erityisemmin stressata tuollaisella, ehkä en ole yhtä läheisriippuvainen tai jotain.

Tästähän on taitettu peistä aiemminkin ja elco jopa veti herneen nenään, kun kehtasin väittää, että raha ei tekisi häntä pitkällä tähtäimellä onnellisemmaksi.

Hyvä kirjoitus aiheesta:

Money Won't Buy You Happiness

(linkki aukeaa hitaasti)

"Lottery winners return to their previous level of happiness after five years."

Ainakaan omat vanhempani, jotka työllä (ja onnella) rikastuivat kymmenisen vuotta sitten eivät missään vaiheessa uskoneet tulleensa onnellisimmiksi. Tottakai motivaattorina rahan hankkimiselle oli olettamus onnellisuuden kasvamisesta. Äiti luovutti aiemmin ja keskittyi jakamaan hyviä asioita pienen maailmansa kanssa, nautti viimeisistä vuosistaan niin kuin kuulema meistä lapsista silloin köyhänä nuorena... Isä eli viimeisen vuotensa varakkaampana ja onnettomampana kuin koskaan.

Äidin vanhemmat ovat yhä elossa, ovat aina olleet rikkaimmat ja samalla onnettomimmat ihmiset, mitä tiedän. Olin 10-vuotiaana sanonut mummille, että jakaisi rahansa pois ja eläisi yhtä hymyilevänä kuin normaalit ihmiset. Fiksu minä, tyhmä mummi!

Jos kaiken jakaisi tasaisesti kaikille, olisikohan täällä helpompaa ja onnellisempia ihmisiä... Mielikuvitusjuttuja.

Geetsu, oot menettänyt niin paljon lyhyen ajan sisään, että varmaan sun tilanteessa ois oudompaa olla kuin ei oliskaan ts. olla pelkäämättä loppujen läheisten menetystä. Todennäköisesti helpottaa ajan kanssa. Mietin vaan, että jos oikeasti pelko estää nauttimasta siitä, mitä sulla on, niin no.. en tiedä auttaako ne napitkaan, varmaan se terapia ajan kanssa ja se kun näät lasten kasvavan ja äijän rypistyvän

Hitsi ku oiski helppoo olla uskovainen, aattelis vaan että jumalan tahto, mutku ei pysty, ihan liian hapokasta. Ymmärrän kyllä uskiksia tossa asiassa, takuulla pääsevät helpommalla..