gullible kirjoitti:Kyllähän se vähän pistää ihmettelemään, mistä tässä kokoajan jää paitsi. Ilmeisesti kyseessä on joku tiedostamisen seuraava taso, joka on tähän asti pidetty salassa?
Minun kokemukseni mukaan tuo on itse asiassa aika osuvasti kuvattu. Paitsi että kukaan ei todellakaan ole pitänyt tätä salassa. Ihmisten kollektiivinen arvomaailma ja sosiaalinen joukkosuggestio eivät vain tue lainkaan tällaiseen aiheeseen perehtymistä. Miksikö? Sosiaalisista sääntöverkostoista irtautuneella ihmisellä ei ole mitään intressiä kontribuoida muiden ihmisten välisiin arvoasetelma-, kunnia-, suosio- tai muihin peleihin, eivätkä muut voi täten häntä tällaisilla peleillä kontrolloida (sanon näin, toiselle tulee hyvä mieli; sanon noin, toiselle tulee paha mieli). Tällainen ihminen asettaa pelkällä olemassaolollaan tuolla sosiaalisella leikkikentällä elävien koko elämän perustan kyseenalaiseksi, ja vaikka se tapahtuukin lähinnä alitajuisesti, se pelottaa ihmisiä -- aivan kuten mikä tahansa muukin vihje siitä, että ei elä muiden mielestä oikein. Siksi meidät kasvatetaan noudattamaan kaikkia mahdollisia sosiaalisia sääntöjä, ja niistä poikkeamista paheksutaan.
Muutamana surullisista esimerkeistä mainittakoon vaikka Jeesuksen ristiinnaulitseminen (kun yksi huutaa vapauttamaan ennemmin paatuneen rikollisen, ihmiset ovat niin sokeasti riippuvaisia toistensa hyväksynnästä, että yhtyvät mylvintään vaikka, at the end of the day, viimeistään kuolinvuoteellaan, jokainen sisimmässään tietää toimineensa yksiselitteisesti
väärin) ja Sokrateen kuolemantuomio (historia on muuten vastaavia esimerkkejä väärällään, nämä nyt ovat vain ehkä kaikkein tunnetuimmasta päästä).
Pointtina siis se, että on aivan ymmärrettävää, oikeastaan itsestäänselvää, miten maailman ollessa tällainen kuin on, ihmiset keskimäärin eivät tule tätä koskaan kohdanneiksi. Maailman hulluus on itseään ylläpitävä systeemi.
Ja vielä se, että vaikka asiaa voi kuvailla vaikka "tiedostamisen seuraavana tasona", haluan selvyyden vuoksi sanoa, että ei siinä ole ainakaan minulle mitään yliluonnollista. Se on vain sellainen katsontakanta elämään, jota ei em. syistä kannusteta. Jos sille tielle kuitenkin lähtee, sinnikkäästi, rohkeudella, niin näkymät mitä se avaa itseen, tähän maailmaan ja elämään yleensä, ovat sanalla sanoen mullistavia. Siis mullistavia aiempaan nähden, mutta tämä ei toki tarkoita, että niissä olisi lopulta mitään järjenvastaista tai oikeastaan mitään omituista. Koko tapa jäsentää olemassaoloaan on vain fundamentaalisti eri.
gullible kirjoitti:Kerropas nyt kuitenkin minulle, kun kerran tiedät, etten tunne itseäni, että miten teen sen tempun? Mielellään alle sadalla sanalla, kiitos.
Ensinnäkin, kyse ei todellakaan ole mistään "tempusta", kuten edellä yritin kuvailla. Kyse on elämänfilosofiasta ja sen toteuttamisesta. Yksi keskeinen juttu on itsensä tarkkaileminen. Tämäkään ei ole mikään
metodi jonka voisi jotenkin paketoida ja opettaa tiettynä säännöstönä muille. Tai ainakaan itse en pysty näkemään, miten voisi (ehkä jonain päivä joku siinäkin onnistuu, en toki voi satavarmasti tietää). Haaste on juuri siinä että kyse on siitä, miten kukin tarkkailee
itse itseään. On ihan eri asia puhua siitä kuin todella tehdä sitä.
Itselleni on paljon antanut esimerkiksi erään henkilön itsereflektio siitä, miten hän totesi toimivansa riitatilanteissa. Hän kertoi, että hänelle kriittinen piste oli, kun päätti (siis tämä tapahtui tahdonvoimalla, ei itsestään) pysähtyä kesken tunteen kuohun ja kysyi itseltään: mikä minulle nyt oikeastaan
oikeasti on tärkeää, tässä ja nyt? Satutan rakastamaani ihmistä sanoillani puolustaessani tätä asiaa, joka -- jos nyt aivan rehellinen olen ja tarkastelen asiaa hieman laajemmassa perspektiivissä -- ei ole loppujen lopuksi kovinkaan tärkeä (jos ylipäätään olen oikeassa). Onko oikeassa olemisen tarve minulle niin tärkeä, että todella vaikka satutan itselleni kaikkein tärkeintä, jotta voin ylläpitää tätä naurettavaa illuusiota itsestäni?
OK, mutta tuo nyt on yksi juttu, itsensä tarkkailemisen mahdollisuudet ovat kuitenkin rajattomat. Niin, siis 1) kyse ei ole tempusta, ja 2) en minä voi vain jotenkin
kertoa sinulle miten se tehdään.
gullible kirjoitti:Ihan omin sanoin, ei tarvitse mitään linkkiä postata. Luin tuon englanninkielisen katkelman, muttei se minulle antanut Valaistumista. Se varmaan johtuu siitä, että olen sokea, vastustan, olen mukaälykäs jne. jne. jne.
Äh, ei siitä mitään valaistumista olisi voinut kukaan saada, eikä se ollut pointtinikaan. Se lainaus liittyi oikeastaan tuohon, mitä tuossa alussa kuvailin, siis että miksi ihmisillä on pikemminkin luontainen vastustus tällaiselle itseensä tutustumisen tielle lähtemisestä kuin luontainen kiinnostus. Tai tuo menee itse asiassa vähän väärin; uskon, että ihmisillä ihan aitoina omina itsenään
on kiinnostus tulla mahdollisimman eheiksi ja toteuttaa siten itseään kokonaisvaltaisesti, mutta siis ihmisille tyypillisesti on mitä erilaisimmin ja salakavalammin tavoin
opetettu, että ensisijaisesti tavoiteltavaa onkin jokin muu. Aiemmat sukupolvet ikään kuin jakavat omaa tuskaansa ja yrittävät saada seuraavatkin mukaan ja tukemaan omaa hulluuttaan.
gullible kirjoitti:Kun käytät "ihmiset"-passiivia niin en tiedä osoitatko nämä sanasi minulle?
Tarkoitin "ihmisillä" siinä yhteydessä joukkoa, joka ei ole näihin asioihin vielä lähtenyt perehtymään, ja kuvailin omaa näkemystäni siitä, miten tällaiset ihmiset toimivat. Yleistykset eivät tietenkään ole sovellettavissa yksilötasolle, joten sikäli en tarkoittanut sinua, mutta kirjoittaessani kuitenkin sinulle halusin siten tuoda esiin sitä järjettömyyttä, jota näistä asioista "keskusteltaessa" usein ilmenee. Silmitöntä ennakkoluuloa, kritiikitöntä leimaamista "huruiluksi", vaikka ei itse edes tiedetä mistä on kyse jne. En tarkoittanut, että jotenkin
syytän sinua kaikesta tästä, en, vaan pikemminkin niin, että kannattaa olla varuillaan, sillä sattuu sitä paremmissakin piireissä. Siis mitä uskomattomampia itsekusetuksia.
gullible kirjoitti:En ole käsittääkseni missään vannonut, etten perehtyisi aiheeseen.
Tunnustan tämän. Jossain vaiheessa olit kuitenkin varsin aggressiivisesti vastaan -- tai ainakin se oli kokemukseni -- ja siten aloin haastaa, että mitäs näin tiukan vastustuksen takana nyt oikein on, ja että ymmärrätkö sitä ihan itsekään.
Mutta hyvä näin.
gullible kirjoitti:Jos "argumentoinnista" puhutaan niin kyllä minä lähtisin hakemaan rikollisuudelle ilmiönä muita syitä, kuin sen, etteivät ihmiset tunne itseään.
Joo, ei. Eihän tuollaisiin asioihin voi miksikään
ratkaisuksi itsensä tuntemista esittää. Painotin tuota sanaa, koska tarkoitan juuri sitä, että ei kukaan ulkopuolinen jollain sanomisillaan voi noin vain saada ketään muuttumaan, jos tällä ei ole omaa itselähtöistä halua muuttua. Seison kuitenkin täysin aiemmin sanomani takana siinä, että JOS ihmiset tuntisivat itsensä, niin rikollisuutta ei olisi. Tämä ei siis mitenkään tarkoita, että kyseessä olisi jokin patenttiratkaisu juuri siitä syystä, että ei sitä voi mitenkään "patentoida", kuten myös ylempänä yritin selittää. Kriittinen kysymys onkin: miten saada ihmiset haluamaan oppia tuntemaan itsensä, kun he ovat tottuneet pitämään tätä hulluutta ja paskaa ainoana todellisuutenaan?
gullible kirjoitti:Aika onttoa minusta. Ei ole minusta järin älyllistä, vai onko sinusta?
Jos se, mitä
yritän omasta kokemuksestani selittää, tuntuu sinusta ontolta, se on ihan ymmärrettävä kokemus. Jos sinulle tulee tämänkin viestin jälkeen jotain ideoita, miten voisin paremmin avata tätä teemaa, niin sano ihmeessä (ottaen kuitenkin huomioon, että on tosiaan laajoja hyvin keskeisiä osuuksia, jotka vain täytyy käydä itse itsensä kanssa läpi, eikä kukaan muu voi ikään kuin tarjota oikopolkua perille muotoilemalla vastauksen valmiiksi).
gullible kirjoitti:Edelleen, onko materialismi jotenkin pahaa? Kuuluuko itsensä tuntemiseen jonkinmoinen askeesi vai seuraako se ihan itsekseen?
Tämä alkaa mennä nyt laajemmaksi filosofiseksi keskusteluksi mutta sanotaan sen verran, että jotakuinkin kaikki elämänfilosofiaa pohtimaan lähteneet ovat aika pian todenneet, että yksi ainoa ja lopullinen tavoite ihmisen elämälle, siis elämän tarkoitus, on elää onnellinen elämä. Noh, jos nyt joku kokee niin, että jokin tietty kapistus tuo hänelle onnellisuutta, niin kyllähän se hieman omituiselta hengen miehen/naisen näkökulmasta kuulostaa, MUTTA olennaista on se, että ei ole mitään tuollaisia sääntöjä. Ja itseensä tutustumisenkin kannalta on tärkeää, ettei ajattele että itsen ei kuuluisi olla sitä tai tätä mieltä, sillä jos nyt sillä hetkellä kuitenkin sattuu olemaan (ja mitä siitä; ihminenhän on muuttuva, oppiva, dynaaminen olento) niin on parasta jos pystyy näkemään tämän puolen itsessään kokonaisuudessaan ja tutkiskelemaan sitä. Miksi tulenkaan onnelliseksi asiasta X? Ihanko oikeasti?
Olennaista ei siis ole askeesi sen enempää kuin yltäkylläisyyskään. Olennaista on se, miten hyvin itsensä, oman toimintansa, tavoitteensa, niiden motiivit, jne. pystyy näkemään.
Eikä oikeasti edes tämän jälkeen ole tarkoitus tehdä itse aktiivisesti näille asioille mitään! Tiedän, tämä kuulostaa uskomattomalta, mutta ihminen toimii kuitenkin niin, että sillä hetkellä kun jonkin asian ymmärtää, tarvittava muutos tapahtuu itsestään. Sen takia ymmärrys on NIIN tärkeää. Mitään ei tule pakottaa.
gullible kirjoitti:Sinähän tässä yrität tuputtaa muiden näkemyksiä - sen gurusi!
Myönnän, että olen varmaan suorastaan usuttanut perehtymään näihin asioihin, mutta missään tapauksessa en yritä tuputtaa kenenkään toisen näkemyksiä. Hartaasti toivon, että ihmiset nimenomaan
eivät ota kenenkään sanaa, minun sen enempää kuin minkään 'gurunkaan', sellaisenaan ja ajattele että juuri näin on tehtävä koska siellä-tai-tuolla niin sanottiin. Se juuri on väärä tapa. Pitää seurata omaa sydäntä. Mutta eteenpäin pitää mennä! Opiskella itseään, elämää.
gullible kirjoitti:Onneksi jaksat taistella ihmisparkojen puolesta. Uhrautua.
Tiedoksesi: en koe uhrautuvani millään lailla. Teen tämän ensisijaisesti täysin itseni takia. Jos minulle jossain tilanteessa -- syystä tai toisesta -- tulee tunne, syvällinen kokemus, että jotakuta tavalla tai toisella ikään kuin hieman tuuppaaminen, ehkä jonkin ajatuksen hänen eteensä heittäminen, olisi Hyvä juttu, on minun se tehtävä. Itseni takia.
--------
Listaan nyt muutaman muunkin kirjan, joilla uskon olevan jokaiselle ihmiselle jotain arvokasta annettavaa. Siltä varalta, että jotakuta (alkaa) kiinnostaa. Mikään kirja ei ole mikään Ainoa Totuus, tietenkään, ja oma näkemykseni on että syvimmät viisaudet näissä missään eivät oikeastaan edes ole kirjoittajien
omia, siis konkreettisesti. Ne totuudet ovat jokaisen ihmisen sisällä, ei niitä kukaan voi omistaa. Tarkoitan tällä sitä, että kukin on pikemminkin
löytänyt oman elämänsa kautta jotain hyvin keskeistä ihmisyydestä, ja ehkä sitten onnistunut
kiteyttämään tätä ymmärrystä jotenkin ansiokkaasti.
Ja siis jos se tuli jotenkin epäselvästi sanottua, niin Awarenessia suositin lähtökohdaksi, koska omasta mielestäni se pureutuu ehkä suorimmin juuri niihin asioihin, joista tässä on keskusteltu. Se ei kuitenkaan missään nimessä ole mikään ainoa kirja, joka ikinä kannattaa lukea (Haloo!
). Alla siis muutamia muita, joista ainakin itse olen saanut paljon.
Kahlil Gibran: The Prophet. Ehkä kaunein lukemani kirja. Lähtökohdaksi en tätä kuitenkaan suosittelisi, koska moni voi kokea sen liian runollisena (jos oma herkkyys ei ole vielä puhdistunut sille tasolle, että voisi ottaa tällaista vastaan), ja muutenkin moni kai helposti lukee sen jonain "kaihoisana satuna" eivätkä ihmisyyteen ihan oikeasti liittyvät upeat kiteytykset siten välttämättä tavoita, kun lukija mieltää ikään kuin koko homman johonkin toiseen ulottuvuuteen (~ fantasiaa). Gibran itse piti The Prophetia suurimpana saavutuksenaan, ja kyllä se on niin hieno, että vaikka hänen tuotannostaan paljon muutakin voisi suositella, niin tähän shortlistille jätän nyt vain sen.
Anthony de Mello: The Way to Love. Toisin kuin Awareness, joka on koostettu hänen joskus 70- tai 80-luvulla pitämiensä seminaarien sisällöstä (ja jota hän ei siis itse kirjamuotoon ole kirjoittanut), The Way to Love oli de Mellon viimeinen kirja, jonka hän kirjoitti ennen kuolemaansa. Tässä on erilaista tyyneyttä. Haastaminen ei ole yhtä suoraa, vaan tapahtuu pikemminkin suoraan erinomaisten tiivistysten kautta lukijan omassa päässä. Kannattaa ehdottomasti lukea.
Brian Tracy: Maximum Achievement. OK, tämä on monelle paha. Tracyn kirja on karkeasti ottaen suunnattu, tai ainakin viime kädessä markkinoitu, kohderyhmälle jota voisi karkeasti luonnehtia nimityksellä "business achiever wannabes". Tracy on myyntityön ammattilainen, ja sitä kautta monet kirjan esimerkit vaikkapa tavoitteista ("ensi vuonna kaksinkertaistan myyntini") saavat monen humanistin irvistämään. Sanotaan niin, että tätä ei kannata lukea, jos ei usko että osaa luontevasti lukea tämän
kontekstin läpi ja keskittyä siihen, mikä itse asiassa on kussakin kohdassa se ydinasia, jota Tracy yrittää valottaa. Siis viestihän ei esimerkiksi ole, että kenelläkään pitäisi olla samanlaisia tavoitteita kuin kirjassa esimerkkeinä on, EI, vaan pointti on että JOS nyt tavoitteesi ovat vaikka tällaisia, niin mitä jos katsoisit asiaa tästä-ja-tästä kulmasta. Yhtä kaikki, jo lähes yksin Tracyn oma kehityskaari ihmisenä on siinä määrin herättävää luettavaa, että kannattaa jossain vaiheessa tutustua. Myös oman kapasiteetin valjastamisesta kokonaisvaltaiseen käyttöön (olipa se sitten pörssikauppaa tai puutarhanhoitoa, se ei ole olennaista) on tässä muutamia hyviä juttuja, joihin en muista itse muissa kirjoissa törmänneeni (vaikka jostain varmasti löytyy, esim. eksistentiaalinen psykologia kaiken kaikkiaan lienee paneutunut vähintäänkin teeman osa-alueisiin).
Mitch Albom: Tuesdays with Morrie (an old man, a young man, and life's greatest lesson). Tyylillisesti ehkä hitusen jenkki, mutta jälleen sisältö on tärkein. Tositarina erään itsensä varsin hyvin tunteneen vanhan miehen elämän viimeisistä hetkistä hänen vanhan oppilaansa kertomana. Olen muutamaan otteeseen viitannut siihen, miten yleensä viimeistään kuolinvuoteella lopulta tajuaa millä on itselle todella merkitystä ja millä ei, ja tämä on kyllä eittämättä ansiokas kirja tästä.
A. S. Neill: Summerhill School. Todella valovoimainen kirja kasvatuksesta ja oikeastaan lapsista yleensäkin -- ihmisistä, meistä, vaiheessa kun olemme vielä avoimina maailmalle emmekä ole omaksuneet kaikkia aiempien sukupolvien ennakkoluuloja. Ehkä valaisevinta tässä on kuitenkin erinomaisen kirkas osoitus siitä, että jokaisessa ihmisessä, ulkokohtaisesti arvioiden kaikkein ilkikurisimmassakin ja "toivottomimmassa" lapsessa, on luontainen halu toteuttaa itseään, tehdä hyvää -- jos heille vain se mahdollisuus oikeasti suodaan.
Paulo Coelho: Alkemisti. Tämä on satu, mutta/ja hyvä sellainen. Avainteemoja oman tien löytäminen ja seuraaminen, toivo. Tämä nyt on ollut uskomaton myyntimenestys muutenkin, joten olette saattanut lukea muutenkin.
Paulo Coelho: Yksitoista minuuttia. Listaan nyt vielä toisen Coelhon, vaikka hänen koko tuotantoaan en todellakaan lähde suosittelemaan (toisin kuin vaikka Gibranin tai de Mellon kohdalla voisi tehdä, vaikken kuin murto-osaan ole tutustunutkaan). Yksitoista minuuttia ei sekään ole mikään virheetön teos ja muutamat pienet jutut vähän hiertävät, MUTTA siinä on myös aivan uskomattoman hienoja kohtia. Ennen kaikkea seksuaalisuudesta, mutta myös hän kuvaa mielestäni myös "sisäistä valoa" varsin onnistuneesti.
Pema Chödrön: When Things Fall Apart (Heart Advice for Difficult Times). Chödrönin tuotantoon en kyllä ole vielä perehtynyt kuin pintapuolisesti, mutta hänen elämänfilosifiansa vaikuttaa ainakin tässä syvästi viisaalta. Hänen kirjoistaan myös "The Wisdom of No Escape - And the Path of Loving Kindness" on ostoslistalla.