Näissä asioissa on kyse siitä, kenelle opettaja opettaa taidon eli antaa aseet. Itse en ainakaan ilahdu, jos uusliberaaleille bisnesketkuille/ kukkahattutädeille/ uskovaishörhöille/ vaikka turkistarhaajille annetaan itsetuntemuksen ja tehokkaan toiminnan lahjat. Sama tosin on myös taiteessa. Joskus minua hirvittää, mitä virkaa on jollakin tykästelemälläni musiikilla tai kirjallisuudella, jos kerran itseni kanssa täysin vastakkaiset ja eritavoitteiset mulkut ammentavat voimaa siitä samasta mistä minäkin.
Yleisfilosofian puolella juttu on paremmin. Sen että käsittää länsimaisen filosofian ontologista "totuutta" etsivän osan tai muiden teologioiden ongelmien olevan näennäisongelmia... luulisi olevan aivan yleishyödyllinen, tyhmistä paskapuheista johtuvia ongelmia vähentävä asia.
Siinä voi päästä niiden ulkopuolelle, niin ettei enää ole mielekästä urpiaismaisesti analysoida tai luokitella ajatteluaan joidenkin perinteiden kautta. Perinteitä on kiintoisaa tietää, mutta samalla niihin ei pidä juuttua. Ne kun ovat teologiaa aivan kuin Petrin jutut, niitä on liikaa, koko ajan tulee lisää, ja filosofiksi ryhtyminen olisi pelkkää paskan lapiointia. Tietysti kunnon filosofi nauraa tuolle, niinkuin Petrin kaltaiset nauravat niille jotka arvostelevat heidän maailmankäsitystään vaikkeivat tunne teologian jokaista nippeliä.
Oman ajattelun juuretkin voi unohtaa kun on päässyt ulos. Siinä reittinä ulos voi olla ollut ihan tasa-arvoisesti mitä vaan länsimaisesta relativismista, pragmatismista, Wittgensteinmaisesta dekonstruktiosta, zenistä, taosta, shamanismista, itämaiden huuhaimmistakin perinteistä, rokkenroulista tai minulla jopa laatukirjasarjasta "Remo. Mies joka on Tappokone".
Jos tulkitsee jonkun perinteen mukaan, on jo hukassa. Tärkeintä on vain pystyä purkamaan se paskafilosofia, jota muut silmille heittävät. Tikkaita jolla itse on siihen päässyt ei tarvitse enää kantaa.
Tietysti kun filosofian "ongelmat" ovat rauenneet, niin mitäs sitten? Voi olla yhtä kurja tai kurjempi olo kuin ennenkin. Kun huomaa, että juuri ja juuri on nenä sen paskan yläpuolella jossa suurin osa nautiskellen kurlaa.. vituttaa vaan enemmän.
Siinä sitten elämänfilosofiapuoli. Amerikkalaisten self-help-kirjojen tai Sarasvuon jutut ovat toisaalta järkeviä, toisaalta itsestäänselviä pinnallisuuksia. Joista konsulttien kurssittamat tavikset tuskin paljoa hyötyvät kuin hetken innostuksena.
Välähdyksenomaisesti tiedän, että on paikka... sanotaan sitä sitten zeniläiseksi "valaistumiseksi" , ehkä jopa (lukematta arvaan) "demellolaisuudeksi" tai länsimaisena sairausdiagnoosina "depersonalisaatiohäiriöksi" ... jonka juju on yhtäaikainen kaikesta toivosta luopuminen ja kaiken pyrkimyksen säilyttäminen. Mitä koen sen itse koen. Jos en sovi yhteiskunnan normeihin niin oma asiani. Tiedän jo, että oikeaa tietä ei ole muuallakaan, häviän jos yritän seurata niitä myriadeja vaan en itseäni. Vaikka kuolisin tähän mitä sitten? Itsepä kuolen ja sitten en ole. Olen vapaa, voin istua, voin kävellä, voin käydä paskalla. Tai jos en voi, niin itsepä en voi ja itse sen kestän. Ja silloinkaan ei "sopeutumista" tilanteeseen yhteiskunnallisesti, kuten ehkä jenkkikirjoissa. Vaan vapaa, omaehtoinen pyrky jatkuu. Tämä nimenomaan on riippumatonta yhteiskunnasta tai yhteiskuntafilosofioista.
Mitään "yliluonnollista" saati "kaikkitietävyyttä" tai "superälyäkään" ei moiseen kuitenkaan liity. Eikä myöskään välttämättä tavoitteiden ja moraalikäsityksen muutosta. Ja siksi sitä ei kannattaisikaan opettaa vihamiehilleen.
Ja siinäkin, jos se onkin jonkun gurun palvontaa tai kuvan tekemistä tuosta olotilasta, ydin on menetetty. Nuoruuden innolla saattaa haksahtaa että se on jonkun määrätyn "mestarin" tai koulukunnan juttu.
Ja uskovaisuudeksi muuttuu toki myös jos alkaa tyrkyttää sitä oppina muille. Kun kuitenkin nämä ovat vain lääkettä johonkin yhteen vaivaan.
[youtube]
http://www.youtube.com/watch?v=tDl3bdE3YQA&feature=fvst[/youtube]