Itkuketju

[küllküll]

^ Tunnen yhtäkkiä itseni konsultiksi

[Gat]

^ Tunnen yhtäkkiä itseni konsultiksi

Neuvosit mun isälle ensin Windowsia.

Mut eikös ole jaloa minulta, että yritän tukea Suvisen liittoa, vaikka itse halusin olla sukupuoliyhdynnässä Suvisen kanssa? Mutten tiedä olisko sittenkin paras erota. Aika paha Kitinässä, että ainakin parin nettihullun tapauksessa ei tiedä, onko pieninkin kanssafoorumilaisten täällä sanottu kääntänyt vaa-an katastrofiin.

Suvista toki panisin, mutta en kun on liitossa, ja eroakaan en suosittele.

[saira]

^:h:

Hei siis minä edellisen sivun lopussa sanoin lähes samaa kuin Killkill. Kuitenkin vähemmän moraaliohjeistaen, kun en tiiä. Vaikka Suvista olisin.. te tiiätte. Ai kuinka narsistina inhoan kirjoittaa edelliseen sivuun, jota ei lueta!

sinullekin!

[Nergal]

En tiedä...en oikeasti tiedä.

Äidin kuolema ottaa koville ja lujaa. Asia oli odotettavissa mutta kun tieto siitä että äiti on kuollut lyötiin tietooni pysäytti kai kokonaan minut. Shokissa tai jossakin eletty muutama päivä, nyt alkaa tulemaan itku ja tunne sisällä esiin että jokin on ainaisesti poissa.

(luvassa hajanaisia mietteitä)

Olen yrittänyt olla luja, olen yrittänyt pitää itseni vahvana ja olla itkemättä. Yrittänyt, niin kovasti miettiä että äiti ei halua että häntä surraan vaan jotenkin tunnen että hän haluaisi olla rauhassa. Pärjään ajatusteni kanssa mutta tänään iski isän tila niin pahasti että en tiennyt mitä tehdä. Isäni esitti minulle kysymyksen "Antti, mitä minä nyt teen?" Hämmästyin, isä on hiljainen. Hän ei puhu omista asioistaan, hän aina on ollut se siis SE joka neuvoo ja on paikalla kun on itsellä asiat huonosti. Nyt hän heitti yhden kysymyksen mihin en osannut sanoa yhtää mitään. Onnistuin pidättämään itkun sisällläni ja kysymään että mitäs nyt noin kysyt. Isä ei vastannut, tuijoti ikkunasta ulos sanomatta sanaakaan. Kävin laittaan hiillosta takassa kuntoon ja silloin se iski minun tajuntaani, isä oli äidin kanssa 48v naimisissa, hoiti häntä viimeiset 2v sairauden takia ja viimeisen vuoden hän hoiti äitiä kokolailla 24/7. Nyt se on kaikki poissa. Isä jäi täysin tyhjänpäälle siitä elämästä ja siitä ihmisestä jota hän rakasti, josta hän välitti ja jota hän hoisi.

En voi kuvitella sitä mitä isä tuntee, itse en ole nukkunut, en syönyt kunnolla maanantain jälkeen. Omassa sydämessä vetää tyhjää, tuntuu kuin sekin tahto mikä itsellä on ollut kohdata suruja on muserrettu ja paiskattu päin taulua niin lujaa kuin ikinä voi. Lauantaina vielä juttelin äitini kanssa vaaleista ja vitsailtiin normaaliin tapaan, lauantai illasta hän joutui sairaalaan, maanantaina 14.30 sydän antoi periksi. Silloin olin odottamassa bussia TAYS:iin... En koskaan päässyt sanomaan viimeisiä sanoja.

En tajua mitä teen kun kaikki ympärilläni suree ja reagoin siihen yrittämällä olla vaan vahva ja olla surematta. Käperryn niin syvälle itseeni että hoen jatkuvasti itselleni että kanna, kanna muiden hätä pois ja itke sitten kun saat oman hetken. Joskus olen sanonut että minulta ei lopu huumori koskaan ja kuinka väärässä olen ollut...

Kuoleminen kuuluu elämään, mietin olenko huono kun turvaudun ajatukseen että äitiin ei enää satu, hän on turvassa kivuilta? Mutta sen tiedän että minuun ei koskaan ole sattunut näin paljon, tuska sisälläni on todella iso.

Anteeksi hajanaisita ajatuksista ja tilityksestä. Teki vaan mieli selvittää päätä ajatuksista ja jotenkin helpotti kun sai ne kirjoittaa. En jaksa edes oikolukea, yritän nukkua.

[Gat]

Osaisipa sanoa jotain. Mutta kun minäkin olen ihan orpo piru sitten kun vanhempani kuolevat. Lopullisuus sinullakin. Äsken äitisi oli, nyt ei enää koskaan. No, ainakin hän oli, ja se todellisuus on pysyvää.

[Haemaeraemies]

(luvassa hajanaisia mietteitä)

Saat takaisin hajanaisia mietteitä jantterilta, joka upposi syviin ajatuksiin ja muistoihin tekstisi kautta:

Rohkeaa tekstiä, ja en kyllä tiedä mitä tuohon vastata. Itke hyvä mies, jos on itku tullakseen. Olen nähnyt elämässäni paljon menetystä, ja viimeksi todistin läheltä kun hyvä ystäväni menetti äitinsä syövälle. Koskaan, en ikinä ole nähnyt tai kuullut sen miehen olevan lähelläkään murtumista, mutta niin se häneltäkin tuli, tosin vasta viikkoja myöhemmin. Ja sitten sitä tulikin. Ja sitten tuli myös se lamaannus. Silloin mietin, että jos ja kun olen samassa tilassa, niin yritän kohdata sen käsittämättömän musertavan surun omalla tavallani.

Äh, hitto tämä on vaikeaa, koittaa saada ulos tämä tekstimuodossa. Koitan ehkä sanoa: tee mitä sinun tarvii tehdä, että saat surutyösi alkuun. Jos se vaatii itkemistä, itke. Jos se vaatii pakenemista yksin mökille olemaan omien ajatusten kanssa, tee se. Mutta älä nyt vaan rakenna mitään muuria surun ympärille.

Erästä innoittajaani lainatakseni: Kaikesta huolimatta – ja ehkä juuri siksi – kaikkea hyvää sinulle Antti.

Sama mies kirjoitti nämä sanat, jotka auttoivat minut viimeksi pahimman yli, kun menetin erään kaikista rakkaimista ystävistäni:

kun huonot päivät päihittävät hyvät
ja kauniit kasvosi vääristyvät
etkä totuuksia osaa ominas pitää
eikä sydämessäsi liikahda mitään
etkä vierelles tahdo kutsua ketään
kun mietteesi mustimmat maan poveen vetää

kun voimattomuus on olemuksesi herra
etkä keskustella jaksa hetken verran
kun tuhoisa taivas on kaikkeutes yllä
minä näen sen hyvin ja käsitän kyllä
ja kanssasi kiroan elämän ilveet
ja luoksemme pyydän nuo synkimmät pilvet

ne pisaroi, tihuttaa, salamoi
myrskyn nostattaa
ja myrsky huuhtoo jälkesi niin
ettei suru voi löytää sinua

myös läheiseen ihmiseen pettyä saat
helpot huijaukset haaskalintua houkuttaa
niin tuo ystävä hyvä sun sydämees pesi
että hänelle uskoit myös luottamuksesi
hän luottamustas niinkuin jätteitä vaali
tuo ystävä niinkuin sika tai sakaali (syöpä tai spitaali)

sen myötä et helposti ihmiseen luota
vaan tulee se aamu kun et mieti tuota
kun turhuuden turhuutta mieti et illoin
ja yhtenä ylväänä nousemme silloin
ja jätämme kauaksi taaksemme heidät
ja nauramme kun myrsky tavoittaa meidät

ja pisaroi, tihuttaa, salamoi
myrsky nousta saa
se myrsky huuhtoo jälkesi niin
ettei suru voi löytää sinua

kun masennus makaa pedin pohjalla
ja kaipaus kolkuttelee sen alla
sinä pyörität mietteitä joissa oot maannut
toivoen ett' oisit takaisin saanut
ees muutamat minuutit, tunnit tai päivät
ja sanoa sanat jotka ilmaan jäivät

ja koskettaa elävää ihoa vielä
ja palata kotiin ja hän olis siellä
ja kertoa kuinka on rakkain ja parhain
ja yhdessä surra ett' lähti niin varhain
minä kanssasi kiroan elämän lakia
tummimmat pilvetkin itkee sen takia

ne pisaroi, tihuttaa, salamoi
myrskyn nostattaa
ja myrsky huuhtoo jälkesi niin
ettei suru voi löytää sinua

kun pelkäät että sulle jäi vain jämä
että petosta on ihmisen elämä
minä lakaisen roskat ja puhdistan pöydän
ja toivon rippeitä nurkista löydän
ja vien sinut parhaiden ystävien luokse
jotka eivät milloinkaan karkuun juokse

jotka avosylin sinut vastaanottaa
niin muistat myös sen että hyvyys on totta
ja unohdat pettymykset, turhat työskin
näet elämän arvon ja omasi myöskin
ja saapua saavat nuo synkimmät pilvet
ja ilmatarten inhottavimmat ilveet

ja pisaroi, tihuttaa, salamoi
myrsky nousta saa
myrsky huuhtoo jälkesi niin
ettei suru voi löytää sinua

[nowaysis]

A,

Voisitko kirjoittaa äidillesi kirjeen, jossa sanot kaikki ne asiat?

[huima]

Kirjoita ne tai puhu ne vaikka ammattilaiselle.

Omat kaverit ja muut eivät ehkä osaa oikeasti olla niin läsnä, paikalla ja tukena tuollaisessa tilanteessa kuin mielenterveyden ammattilainen, joka on joutunut näkemään ja käsittelemään elämän eri puolia useita kertoja.

Ei ole huono asia sanoa, että sattuu ja pyytää siihen apua. Kaiken sen pitäminen sisällä ei auta tai kasvata ketään. Valvominen tuohon päälle ja ennen pitkää olet itse todella huonossa kunnossa, etkä pysty auttamaan isääsi tai lähipiiriäsi.

Mitä jos soittaisit Tayssiin tai jonnekin?

Voimia A.

[exsu]

Kuoleminen kuuluu elämään, mietin olenko huono kun turvaudun ajatukseen että äitiin ei enää satu, hän on turvassa kivuilta? Mutta sen tiedän että minuun ei koskaan ole sattunut näin paljon, tuska sisälläni on todella iso.

Sinun äidilläsi on kaikki hyvin nyt. Tyhjyys tai joku parempi paikka, sitä ei kukaan täällä tiedä, mutta ei kipuja ja sairautta. Pitkän sairauden jälkeen se on todennäköisesti helpotus, ja sen myöntämisessä ei ole mitään pahaa. Päin vastoin, on suurta rakkautta suoda läheiselleen lepo, vaikka se tarkoittaa itselle suurta luopumista, ikävää ja surua.

Sure omalla tavallasi, mutta älä jää yksin. Vahvuutta ei aina ole siirtää tunteita syrjään, vahvuutensa voi näyttää myös kohtaamalla ne tunteet, antamalla niiden tulla. Ja lopulta, oppia elämään niiden kanssa.

Jo ehdotettukin ulkopuolisen keskusteluavun hakeminen voi olla hyvä idea. Samaa voit ehdottaa isällekin, jos hänestä olet kovin huolissasi. Teitä on siellä nyt kaksi suojelemassa toisianne omalta surultanne, ja tekee varmaan hyvää löytää joku kanava purkaa sitä.

Voimia surunne kanssa. Äidin rakkaus ei lopu hautaan, se jatkuu osana sun elämää ihan loppuun saakka.

[Nergal]

Tiedän ja tiedän.

Nukuin jotain 4h ja nyt lähden isän kanssa pilkille. Oli yhteinen päätös, saadaan muuta ajateltavaa. Olisi varmaan pitänyt purkaa itseäni blogiin tai jonnekin muualle, mutta kirjoittaminen auttoi saamaan unen.

Pitäähän Rudolfille kalat pilkkiä

EDIT: Pitää ne verkot katsoa samalla.

[annepa]

Olen yrittänyt olla luja, olen yrittänyt pitää itseni vahvana ja olla itkemättä.

Se, että on luja ja vahva, ei tarkoita että ei voisi itkeä ja surra. Vahva ihminen pystyy itkemään ja suremaan. Vahva ihminen myös ymmärtää hakea apua kun ei omillaan pärjää.

tänään iski isän tila niin pahasti että en tiennyt mitä tehdä. Isäni esitti minulle kysymyksen "Antti, mitä minä nyt teen?" Hämmästyin, isä on hiljainen. Hän ei puhu omista asioistaan, hän aina on ollut se siis SE joka neuvoo ja on paikalla kun on itsellä asiat huonosti. Nyt hän heitti yhden kysymyksen mihin en osannut sanoa yhtää mitään.

Isäsi ja sinä jatkatte elämää parhaalla tavalla mihin pystytte. Nyt se elämä on erilaista kuin ennen, mutta parhaanne teette. Nyt se paras on ehkä sitä että huolehditte syömisestä ja nukkumisesta, ei mitään muuta. Viikon päästä se on jotain muuta ja vuoden päästä taas jotain muuta. Eikö niin?

[Riemumieli]

Komppaan Kottaraista. Sen totean myös, että ei kannata yrittää olla vahvempi kuin on ja kannattaa hakea apua jos on tarvis. Jos ystävistä ei kuulu, ota sinä yhteyttä. Jotkut eivät osaa suhtautua asiaan, joten ajattelevat, että parempi kun en häiritse. Puhuminen on yllättävän terapeuttista, oli kyse sitten ystävästä tai kallonkutistajasta.

[Manaaja]

Tulee jotenkin todella ristiriitaisia tunteita lukiessa tällaista. Niin absurdilta kuin se kuulostaakin, toivoisin melkein olevani samassa tilanteessa, mutten tietenkään toivoisi. Omien vanhempien kuolema kun olisi lähinnä helpotus. Kunpa ei olisi. Huh.

[exsu]

Sama kevätpaska vaivaa kuin joka vuosi.

Olen selvästi rytmiäni edellä, vauvattomuusmasistelu rysähti niskaan jo tammikuussa tänä vuonna! Tällä kertaa olen saanut psyykattua itseäni johonkin masennusta lähentelevään tilaan, olen koko ajan uupunut, nukun jatkuvasti 9 tunnin yöunia, itkeskelen pitkin päivää ja valun hetkittäin jonnekin kaiken realismin ulkopuolelle, jossa tuomitsen tilanteen lopulliseksi ja itseni virheelliseksi.

Oikeastihan meitä ei ole vielä tutkittu, joten ei ole edes mitenkään varmaa, että tämä johtuisi minusta. Yritystä on jo sen verran takana, että meillä olis mahdollista saada lähete lapsettomuustutkimuksiin, mutta jotenkin koen sen tosi pelottavana, luovuttamisena. Aika usein ajattelen, että tällä on joku tarkoitus ja mä en ehkä ansaitse tulla vanhemmaksi. Että luonto valitsee sopivimmat ja mä en vaan kuulu niihin.

On jotenkin huijattu olo. Mun kaveri, kahden lapsen äiti kävi just vetämässä piuhat poikki, kun se tulee jostain syystä raskaaksi toistuvasti, oli käytössä sitten kierukka tai pillerit. Ettei tarvitse keskeytellä niitä ei-toivottuja. Henkilö on hieman ylipainoinen, 13-vuotiaasta saakka ketjupolttanut ja reilusti päihteitä käyttänyt nainen, jolta on todettu toisen puolen munasarjat toimimattomiksi jonkun tulehduksen tms. seurauksena. Mä oon fyysisesti useilla mittareilla (veriarvot, lihaskuntotestit ym.) ikäistäni paremmassa kunnossa ja ollut koko aikuisikäni, en ole edes maistanut tupakkaa ja olen elänyt muutenkin varsin tervehenkisesti. En näe mitään, millä olisin voinut tämän ehkäistä. Miksi juuri minä?

Ihmiset tulevat raskaaksi vahingossa, tahtomattaan, ehkäisystä huolimatta. Ihmiset jumalauta tappavat useita vauvoja putkeen sammumalla niiden päälle, ja voivat lisääntyä siitä huolimatta. Mikä helvetti mussa pitää olla vialla, jos olen vähemmän lisääntymiskelpoinen?

Muutenkin jotenkin ihan hirvittävän herkillä kaikissa lapsiaiheissa. Mulla on yksi työtoveri, joka jatkuvasti korostaa miten paskaa lapsiperhe-elämä on, ja miten hän ei koskaan olisi ruvennut siihen jos tietäisi mitä on tulossa. Välillä tekee mieli lyödä.

Kai tässä on jotain surutyön tuntua, kun ollaan jo vihavaiheessa. Henkisesti en ole vielä valmis hyväksymään. Välttelen tietoisesti lapsettomuusfoorumeita ja vastaavia, en koe mitään vertaisuutta.

Lupasin miehelle, että menen pääsiäisen jälkeen lääkäriin, sekin on ihan saatanan lähellä. Ehkä se on silti hyvästä, jos vaikka veisi vähän tätä itseinhoa vähemmäksi.

[masa]

Olen selvästi rytmiäni edellä.

Mun kaveri, tai siis se ja vaimo yrittivät nahkavekkaria pari-kolme vuotta. Testeissä ei kummallakaan mitään ropleemaa ja menivät hoitojen kautta ja saivat terveen tytön. About 1,5 vuoden päästä vaimo oli taas puolivahingossa raskaana ja ihan sillä perinteisellä työntö ja tuijotusmeiningillä. Nyt niillä on kaks tervettä tyttöä.

Serkuistani veli ja sen sisko ovat molemmat nahkavekkareiden vanhempia käytyään molemmat läpi hoidot omilla tahoillaan. Sisko oli myös oikea terveysintoilijan peruskuva, raitis ja kaiken lisäksi vielä uskovainenkin.

Kolmannessa tapauksessa on pariskunta joka on yrittänyt vekkaria pian vuoden. Ukko on käynyt ainakin testeissä eikä mitään vikaa löytynyt. Stressi sielläkin kasaantuu naisen niskaan ja ihan syyttä. Kaikkien pariskuntien liemet vaan ei ole sopivia keskenään niin että ne toimisi kuin ruuti ja liekki.

Että elähän sie luovuta vaan lopeta itsesyyttely ja vihannesten puputtaminen. Elä ilman murhetta ja mene päivä kerrallaan. Kyllä sä vielä pääset menettämään hermos sen vekkarin kanssa liian monet kerrat.

koen sen tosi pelottavana, luovuttamisena.

Kukaan ei muista miten lätkän World Cup voitettiin. Kaikki muistavat vain voittajat.

[Pulkannaru]

^^
Kaverilla ja vaimollaan oli samanmoisia ongelmia. Aikaa paloi liki 10v ensimmäisen lapsen saantiin, toinen tuli sitten nopeasti kun oli keinot tiedossa. Hoitoihin meni aikaa vuositolkulla ja parin pienemmän keskikoisen-luokan perheauton verran.

Eli, ei kannata luovuttaa. Tsemppiä.

[Ylermi Ylihankala]

Tsemii, exsu!

[exsu]

Jep, kyllä mä järjen tasolla ymmärrän, että jossain ajassa todennäköisesti onnistuu, jos pää ja talous kestää läpi prosessin. Ajatuksena ei vain ole kovin lohduttava.

Kiitokset tsempeistä.

[Lolita]

Exsu, tiedän nuo tunteet ihan viimeistä myöten. Tsemppiä asian kanssa, eikä se lääkärin puoleen kääntyminen ole luovuttamista, se on järeämpien aseiden käyttöönottoa. Joskus luonto vaan tarvitsee pienen alkusysäyksen, ja se " vika" voi olla jotain todella pientä ja helposti korjattavaa. Se voi olla ettei mitään vikaa ole, mutta pieni avustus tuo toivotun tuloksen. Olen sanonut tämän varmaan ennenkin, mutta en tunne enkä tiedä yhtään pariskuntaa joka ei olisi lasta saanut. Tietenkin tällä yhdellä poikkeuksella, mutta sillä ei ole enää mitään merkitystä.

[exsu]

Kiitos Lolita. Itseasiassa musta tuntui hieman pahalta kirota tätä tänne julkisesti, kun tiesin, että sä oot käynyt tän saman läpi paljon pidemmän kaavan kautta, ja sen rinnalla tää mun suru on enemmän sellaista "mullekaikkiheti" -tyyppistä vikinää.

[exsu]

Mun graduryhmässä käsitellään huomenna lapsettomuutta koskevaa työtä, jonka teema muuten on lähellä omaani (vapaaehtoistyön motiivit). Oon yrittänyt lukea tuota jo tunteja, oksennus suussa, silmät sumeten. En mitenkään pysty keskustelemaan tästä tieteellisellä tai analyyttisellä tasolla, valuu välittömästi ihon alle koko paska. Jännittää ja oksettaa huominenkin. Ja tämä ilta, sillä en haluaisi leväyttää tätä kolmen viikon tuntemisen jälkeen tinder-pojan (poikaystävän!!) niskaan, mutta en tiedä saanko mielentilaa sorvattua riittävästi iltaan mennessä, että pärjäisin kertomatta/teeskentelemättä.

[exsu]

Mun ja ex-puolison lapsettomuudelle ei saatu muita diagnooseja kun siittiöiden puute/laatu. Olettaisin etten ottanut sitä probleemaa matkaani. Vai mitä tarkoitit?

[exsu]

Ongelma oli siis seuraava: pelkään etten selviä seminaarista itkemättä. En osaa sanoa, olisiko eroa tullut ilman lapsettomuutta, joten muihin kohtiin en osaa sanoa mitään. Nykyisen kanssa on tietysti paremmat mahdollisuudet uuteen yritykseen.

[Riemumieli]

Ongelma oli siis seuraava: pelkään etten selviä seminaarista itkemättä. En osaa sanoa, olisiko eroa tullut ilman lapsettomuutta, joten muihin kohtiin en osaa sanoa mitään. Nykyisen kanssa on tietysti paremmat mahdollisuudet uuteen yritykseen.

Onko seminaariin pakko osallistua? Jos on, istuudu syrjemmälle, niin voit tursottaa rauhassa. Ja jos haluaa olla oikein korrekti, voinee esitelmän pitäjälle/proffalle kertoa asiasta, ettei sitten ihmettele, jos joudut vaikka poistumaan paikalta vuolaasti itkevänä.

[exsu]

Siellä on mun lisäks ehkä 4 ihmistä, joten kovin syrjään ei varmaan pääse. Otin nyt läppärin reppuun, että voin keskittyä johonkin muuhun jos alkaa liiaksi ahdistamaan.