Esikoisen kanssa oltiin leikkikentällä eilen kaksin. Sinne tuli kolmanneksi joku selkeästi vanhempi poika - olisiko ollut about kuusivuotias. Oli mielenkiintoista seurata näiden kahden interaktiota. Johtuen erilaisista henkisistä ja motorisista valmiuksista yhteisiä leikkejä ei ensin meinannut löytyä. Jalkapalloa yrittivät pelata, mutta eihän meidän poika isomman peippailuissa meinannut pysyä perässä - itselläkin oli täysi työ.
Meidän juniori sitten jossain välissä meni pallo sylissä mököttämään, että "tuhma poika ei anna minun palloa". Koetin vaan kauniisti selittää, että "Ei se poika tuhma ole. Tämän pelin nimi on jalkapallo. Pallo pitää saada toiselta pelaajalta pois vain jalkoja käyttämällä." En tiedä, meniko perille
Yritän yleensäkin sekaantua muksun leikkeihin toisten kanssa mahdollisimman vähän, jotta poika oppisi pärjäämään omilla resursseillaan, eikä aina odottamassa isiä/äitiä apuun. Veljesten keskinäiset kahinat ovat eri juttu, toistaiseksi 1.5 vee vs 3 vee on niin epätasainen taistelupari, että isompi saattaa koheltaa pikkuveikan pahastikin, ellei itse ole vähän voimasuhteita tasapainottamassa.
Taannoin tuli telkkarista mielenkiintoinen doku lasten kehittymisestä. Siinä joku viisaan oloinen ukko esitti, että lasten pitää "saada vapaasti ottaa kontaktia" - siis painia ja nujuta - ilman että aikuinen touhuaa välissä dumarina. Kehittää kuulemma ongelmanratkaisukykyä ihan eri tavalla kuin kontrolloitu fyysinen konflikti - esim fudiksessa.
