Kitinä

Ylermi Ylihankala kirjoitti:Omasta isästäni olen huomannut, että hän veteytyy vielä enemmän itseensä, eikä osaa olla ollenkaan rennosti perheeni ollessa läsnä. Se on jotenkin niin hanurista, kun oma isä ei osaa kyläillä pojallaan, saati viettää leppoisasti aikaa. Vituttaa lapsenkin puolesta. Äiti on tässä suhteessa ollut oma avoin itsensä.

Mulla ja isällä on ollut tätä ongelmaa joskus. Tunnelma on ollut jotenkin kireä kun hän on vieraillut meillä.

Olen pohtinut asian liittyvän jotenkin (muun ohella) isä-poika valtasuhteesen. Poikahan katsoo pienenä isää ylöspäin. Kun poika kasvaa ja isä vanhenee, niin suhde vähitellen muuttuu, poika ei enää tunnusta isänsä auktoriteettiasemaa. Tuntuu, että tällaisella voisi olla merkitystä.

Asia tosiaan tuntuu korostuvat silloin, kun isä on meillä. Ilmeisesti se on niin, että silloin kun ollaan lapsuuden kodissa, niin valtasuhde on erilainen.

Riippuu mistä vinkkelistä katsoo. Pääasiassa äitiin sillain hyvä, että ei juurikaan riidellä, pystytään hoitamaan asioita yhdessä, ollaan jopa aikuisenakin matkusteltu yhdessä ja pärjätään sillain kivasti.

Toisaalta mun äiti ei ole sellainen johon voisi nojata ja tukeutua, ei ole koskaan ollut. Mä kaipaisin välillä sellaistakin. Sen sijaan meidän suhde on sellaista tasapainottelua, jossa mä yritän pitää äitiä mahdollisimman tyytyväisenä ja tuottaa onnistumisen kokemuksia. Tämä on lapsuudessa opittu selviytymiskeino, jolla yritin tasapainoitella masentuneen vanhemman mielialavaihtelujen kanssa. Negatiivisia tunteita ei voi näyttää, ne romauttaisivat koko systeemin.

Oon yrittänyt aikuisiällä vähän sitkutella irti siitä, mutta se on aika helkutin vaikeaa. Jonkun verran oon kuitenkin saanut laitettua rajoja sellaiselle ripustautumiselle; en esim. vastaa puhelimeen enää siinä kohtaa kun puheluita alkaa tulemaan useita päivässä jne.

Välillä iskee sellainen katkeruus ja melkein raivo siitä, että miksi minulle ei ole voinut osua edes yhtä tervettä vanhempaa niin, että olisi jotain mihin turvata eikä joutuisi aina huolehtimaan muista. Ja miksi äiti ei suostu hoitoon, kun ihan varmasti saisi siitä apua, mikä taas helpottaisi kovasti mun elämää. Yleensä nämä kiukut päättyvät siihen havaintoon, että kukaanhan ei PAKOTA mua myötäelämään äidin sairautta, vaan mä rakennan ja ylläpidän omaa rooliani tässä ihan itse.

Isä on kuollut, joten se "suhde" vaihtelee sen mukaan, millaiset fiilikset itsellä on. Olen salakavalasti rakentanut itselleni sellaisen kivan isäsuhteen, jossa ymmärrän isän valintoja ja samaistun osaan niistä. Lapsenakaan isä ei ollut paljoa läsnä elämässä, joten mielikuvitukselle on ollut hyvin tilaa tässä. Isän elämän ajalta ei kuitenkaan ole juurikaan negatiivisia muistoja.

Faija on mysteeri käärittynä arvoitukseen. Oli pitkiä aikoja poissa kotoa kun olin pieni, keikkaduunia kun teki. Sen kotonaoloajoista ei jäänyt mieleen oikeastan muuta kuin ne jatkuvat riidat. Erosivat sitten kun pikkubroidikin oli lähtenyt kotoa, hyvä niin. Näin aikuisenakaan ei seurustelu faijan ole oikein luontevaa. Tässä on yksi syy, miksi olen poikien synnyttyä karsinut omia harrastusmenoja. En halua vieraantua lapsistani samalla tavalla.

Mutsin kanssa pystyy puhumaan oikeastaan mistä vaan. Huomaa vaan, että siitäkin alkaa tulla vähän höppänä, osin ikääntymisen ja osin sairauden [MS] takia.

Ei uutisoitavaa tällä rintamalla. Tutto bene.

Suhteet vanhempiin (69 ja 70) hyvät. Toivon paljon heille lisää elinpäiviä.

Äiteen kans puhun joka päivä puhelimessa, vaikkei aina huvittaisikaan. Oikein hyvissä väleissä ollaan vaikka aika-ajottain palaa käpy sen tyyliin hoitaa hommia. Mutta loppupeleissä oikein mahtava ja tukeva Äitee se on, varustanu hyvällä asenteella elämään.

Faija on vähän jäyhempi, mutta tuntuu että mitä vanhemmaksi se tulee niin sen helpompi sitä on lähestyä. Silloin 1999 ku muutin lapista pois niin välit oli aika tulehtunut, ja pari kolme joulua muuton jälkeen siel ei kotona tullut kauheasti oltua, varmaan osaksi tuosta syystä ettei ollut ihan parhaat välit säntikseen. Mutta sitten pikkuhiljaa hommat palautu ja alettiin soitteleen yms useasmmin, sitten sen vaimo muutti pk-seudulle, niin se alkoi käymään tääl enemmän. Nykyään asuu jo täällä. Mistä tuli mieleen, pitäisikin hakea hirveä siltä.

Hyvät vanhemmat oon saanu, aina kun jotain isoa paskaa oli niin se johtui rahasta, tai sen puutteesta lähinnä. Porukat lopulta erosivat kun olin 13v, ja sen jälkeen on ollut kaksi kotia

Äiti on elossa. Suhde juuri sopivan muodollinen. Vaikka kahdestaan asuttiin pitkä tovi, niin ei meidän suhde koskaan mitenkään syvälliseksi muodostunut. Mutsi teki paperitehtaalla vuorotyötä ja minä poika häsläsin omiani missä milloinkin. Ja muutin pois 17 -kesäisenä.

Vanhemmat rulez ok!

Haemaeraemies kirjoitti:Äiteen kans puhun joka päivä puhelimessa, vaikkei aina huvittaisikaan.

Ei pystyis

Talvella yritän pysyä vähän etäämpänä mutterista että kesällä sitten jaksaa taas touhuilla projektien kanssa yhdessä. Mutteri omaa maailman isoimman sydämen, mutta ei se handlaa käytännön asioita kovin hyvin, siitä välillä otan hälle jengaa.

Faijasta nyt juuri muistikuvia, häippäs ennenkuin kuin 7 ehdin täyttää, näkynyt sitten silloin tällöin.

Kummempia kipuiluja ollut koskaan. Mutta vasta viimeisen kymmenen vuoden aikana olen huomannut sen, että isäni ei osaa puhua asioista. Ja sen, ettei hän todellakaan ole spontaani hassuttelija, eikä osaa olla lapseni kanssa. Viimeiseen olen aidosti pettynyt, enkä oikein osaa antaa asiaa isälleni anteeksi, koska eikö lapsenlapsen kuuluisi olla isovanhemmella suuri hyvän olon ja ilon lähde?

Olen saanut hyvän, aika vapaan kasvatuksen. Saanut tehdä ja ajatella mitä lystään, vastuullisuuden rahoissa.

Yhteyksissä olen viikottain, asummehan samassa kaupungissa.

Äiti on huolehtija ja hyysääjä, mutta on pitänyt kuria ja opettanut hoitamaan asialliset hommat. Hän on myös ollu tukena kun on ollut vaikeaa. Soitellaan hänen kanssa usein ihan muuten vain.

Isä oli etäinen kun olin lapsi, nyt ollaan lähennytty muun muassa sen takia että aloitin metästyksen. Isä ei muuten mulle soittele kuin jos on asiaa TAI jos on kännissä mökillä Minä soittelen jos on jotain vaikka remonttihommaa missä tarvii neuvoa ja apua mutta samalla sitten jauhetaan muutakin paskaa. Isäkin on opettanut asiallisten hommien hoitoa mutta myös ellun kanana olemista.

Hyvät on välit vaikka välillä karjutaankin, lähinnä siitä mitä sen siskorievun eteen pitää tehä ja mitä ei. Minusta ne hyysää (tai no lähinnä äiti hyysää) sitä liikaa ja se ei koskaan opi seisoon omilla jaloillaan kunnolla. Mulla on tässä oma lehmä ojassa, sillä kun vanhemmista aika jättää niin kehen se sisko sitten turvautuu kun meitä ei ole kuin me neljä? No allekirjoittanut on sitten varmaan vuorossa, mikä ei tule menemään läpi. Ja kyllä se tuntuu muutenki omituiselta kun vanhemmat on eläkkeellä molemmat eikä mitenkään hirviän rikkaita, niin kolmikymppinen akka sitten hoidattaa koiransa (4) niillä (lähinnä äidillä, isä ei puutu ko sillä vituttaa) ja käy ruokkimassa myös itsensä vanhempien jääkaapilla. Ymmärrän kyllä että lasta pitää auttaa jos sillä on vaikeaa, mutta kun tämä vaikeus on kestänyt aika monta vuotta jo ja vaikea tilanne johtuu omista valinnoista eikä sen korjaamiseen tehä juuri mitään. Opettelis ny, niin sais vanhemmatki mielenrauhan, ne on kuitenki huolissaan.

Vanhemmat ei oo koskaan painostanu mua mihinkään, esim ammatinvalinnan tai lastenteon suhteen. Siihen ne painosti että hankkii ammatin ja elättää itsensä, mutta niille oli ihan sama että tuleeko musta näyttelijä, valokuvaaja vai insinööri. Jotkut vanhemmat painostaa hankkimaan jälkikasvua mutta ei mun. Kysyin niiltä että kaipaako ne lapsenlapsia, niin molemmat sanoi että ei. Isä sanoi vielä että siltä osin hän on hommansa hoitanu eikä ota kantaa muiden (=minun) ratkaisuihin. Taannoin kysyin isältä, kun harkitsin adoptiota, että mitä mieltä se ois jos porukassa pyöriski yhtäkkiä vaikka kiinalainen tytteli. Se sanoi että "sama se minkä näkönen ja mistä, jos se on kerran ommaa porukkaa niin siitä huolehitaan". Tämä on mulla elämässä punainen lanka, molemmat vanhemmat opetti, että omasta porukasta huolehitaan (tosin sisko vois silti huolehtia ite kun on jo aikuinen jne).

Olen ollut isin poika ja leikkikaveri jo pienestä pitäen, isäni kanssa puhun asioista mutta äitini kanssa vähän syvällisemmin ja myös tunneasioista(koska ei niistä isänikään ole koskaan puhunut), joskin harvemmin, äitini on 75 ja jo hiukan hajamielinen ja ehkä pikkasen atsalean luonteinen, isäni on 70 ja toimelias ihminen, nytkin lähti Panamaan pariksi viikoksi matkalle. Lupasin soitella äidille tuon "loman" aikana ja kaksi kerta olenkin soitellut viikon aikana, onneksi veljeni jakaa tuota vastuuta. Tietenkin kaksi kertaa samoja juttuja on hiukan nihkeää niin usein jutella. Soittelen yleensä muutaman kerran kuussa vanhemmilleni. Olen käynyt nyt hiukan useammin vanhempieni luona 1/kk, joskus aiemmin vain pari kertaa vuodessa.

Isäni on pelottava ja väkivaltainen kontrollifriikki. Vertaisin Darth Vaderiin, mutta Vaderista tulikin lopussa hyvis. En halua olla hänen kanssaan missään tekemisissä. Äitini vastasi joskus kysyessäni, että oli isäni kanssa naimisissa vain rahasta.

Äitini puolestaan oli neuroottinen kontrollifriikki. Suhteessani häneen oli varmaan samoja piirteitä kuin väkivaltaisessa parisuhteessa elävien. En tiedä oliko hän tyhmä vai ilkeä ihminen, vaiko molempia, vaiko vain suomalaisen yhteiskunnan aivopesemä robotti, joka halusi minusta itsensä kaltaisen palkoihmisen. Joka tapauksessa hänessä oli ilkeyttä. Viimeisen elinvuotensa aikana huomautin hänelle, että hän oli kusipää. Sen sijaan, että häntä olisi kiinnostanut muuttaa käytöstään, hän alkoi ruikuttaa, että haukun häntä. Paska tyyppi. Onneksi on delannut. Paras asia, mitä elämässäni toistaiseksi on tapahtunut.

Elämäni on paljon mukavampaa, kun minun ei tarvitse olla missään tekemisissä vanhempieni kanssa.

RolloTomasi kirjoitti:Elämäni on paljon mukavampaa, kun minun ei tarvitse olla missään tekemisissä vanhempieni kanssa.

Voi hittolainen, mitähän se olisi jos joutuisit olemaan niiden kanssa tekemisissä!

Manaaja kirjoitti:

RolloTomasi kirjoitti:Elämäni on paljon mukavampaa, kun minun ei tarvitse olla missään tekemisissä vanhempieni kanssa.

Voi hittolainen, mitähän se olisi jos joutuisit olemaan niiden kanssa tekemisissä!

Sehän oli paskaa. Päätä joutuu vieläkin setvimään.

.

Äiskä vm. 56, iskä 54. Hyvät välit molempiin, vastakin loman mähösin kotikotona patojen ääressä

Tuli vastustamaton tarve kehua mun vanhempia, ne on ihan super

Äitiin ei minkäänlaiset, 30.1 vuosi kuolemasta. Isään hyvät, erittäin hyvät.

Äitiin kohtuullisen hyvät ja isä juopottelee&rähisee minkä kerkeää. Ilmankos isän pojasta tuli lähes alkoholisti,
kun lähes joka viikonloppu pakko käydä kapakassa nol(l)aamassa itsensä ja potea sunnuntait darraa

Enttu kirjoitti:Äitiin kohtuullisen hyvät ja isä juopottelee&rähisee minkä kerkeää. Ilmankos isän pojasta tuli lähes alkoholisti,
kun lähes joka viikonloppu pakko käydä kapakassa nol(l)aamassa itsensä ja potea sunnuntait darraa

Ei kannata käyttää omien vanhempien alkoholismia syynä omaa mahdolliseen. Ihan se on valinta kuitenkin, johon voi vaikuttaa. Tietty on helpompaa ruikuttaa, että kun isi niin mäkin ja olla tekemättä asialle muuta kuin juoda enemmän.

Kun isi löi niin mä hakkaan!

Nyt kun molemmat vanhempani ovat kuolleet, vasta nyt arvostan miten henkisesti rikkaasta kodista tulen. Eikä kotia enää ole.

Gat kirjoitti: ↑14.04.2019 20:55 Nyt kun molemmat vanhempani ovat kuolleet, vasta nyt arvostan miten henkisesti rikkaasta kodista tulen. Eikä kotia enää ole.

Kuinkahan kauan menee ennen kuin tajuat, että nykyinen jamasi on pitkälti vanhempiesi syytä.

Minulla on ja oli hyvät suhteet vanhempiini. En kyllä asiaa kyseenalaistanut koskaan vaikka tietenkin silloin tällöin oli eriäviä kantoja. Vanhempani olivat kaiketi jo vähemmistössä siinä etteivät eronneet koskaan Sellainen ei varmaankaan ikinä edes olisi ollut mahdollista muutoin kun kuoleman kautta, luulen.
Vanhempani eivät koskaan, milloinkaan, asettaneet mitään rajoituksia tai suurta kuria minulle. Enkä siksi halunnut ikinä pettää vanhempieni luottamusta!
Kohdallani sellaiset asiat kuin esim. rikollisuus koko haitarillaan oli totaalisen täydellinen mahdottomuus.

HEINÄARSKA