Miksi erosit?

[martza]

Voihan nenä. Erostani on jo aikaa viitisen vuotta.

Pitkä avioliittoni(melkein 20 vuotta), kaatui EX:ni keski-iän kriisiin, jolle tyypillistä oli pettäminen työkaverinsa kanssa, alkoholisoituminen ja päälle vielä henkiset ongelmat, mielisairaalaa käyntejä myöten.

Mitä nyt häneltä yritin saada selville eron aikoihin, miksi hänen elämänsä muuttui niin täysin niin hänen sanojaan lainaten "Kyllästyi normaaliin perhe elämämään eikä halunnut enää jatkaa sillä tapaa. Aamulla töihin ja illalla töistä kotiin tyylillä. Hän kaipasi säpinää ja menoa elämäänsä". Joten ei siinä auttanut mitkään järkisyyt tai muutkaan keinot, saada häntä ajattelemaan selkeästi siinä tilassa, mitä oli tekemässä. Hänelle tuli vain pakokauhu pois kotoa. Sanoi vain, että "pidä lapset ja talo. Hän lähtee nyt".

Pakko myöntää, että tuli todella pommina minulle, kun vielä ottaa huomioon, että avioerohakemuskin tuli mulle postissa yllätyksenä. Ei voinut edes siitä puhua etukäteen saatikka, että oltaisiin yhdessä haettu avioero.

Siihen romahti mun perheidylli silloin. Itse olin ehkä liian kiltti ja tunnollinen. Ei alko-ongelmia, ei pettämisiä ei peheväkivaltaa. Siis ihan normaalia perhe-elämää. Minkäs sille sitten voi, kun toisella naksahtaa päässä.

Pääasia kuitenkin, että selvisin tuosta katastrooffista kunnialla ja sain koottua itseni taas ehjäksi, iloiseksi ihmiseksi. Muutaman vuoden se vei, mutta nyt elämä hymyilee entistä ehompana ja välitkin EX:ääni on kunnossa. Vienhän joka viikonloppu vähintäin toisen lapsen hänelle hoitoon.

[hermine]

Kaikilla muilla on ollut jotain tosi hyviä syitä erota niinkuin väkivalta, pettäminen tai jatkuva riitely. Mä en ole tainnut koskaan edes riidellä kunnolla kenenkään poikaystäväni kanssa. En kai ole sitten kovin parisuhdetyyppiä.

Eka poikaystävä jätti mut, koska "ei vaan enää tuntunut siltä" (ts. suhteen alkuhuuma oli ohi - ihan vähän aikaa aikaisemmin olin ollut sille ihan jumalasta seuraava). Tokan jätin itte pääosin, koska sen kanssa syntyi harvoin kovin antoisia keskusteluja.

Nykyisen kanssa veikkaisin että tulee ero koska se tekee kaikki kotityöt tosi huolimattomasti. Tää asia alkaa varmaan riipoa aika kympillä muutaman vuoden yhdessäasumisen jälkeen mutta tälleen erilleen asuessa tuntuu niin samantekevältä ettei sen vuoksi kannata missään tapauksessa erota, varsinkin kun ajatuskin siitä että MINÄ päätyisin muutenkaan monivuotiseen suhteeseen kenenkään kanssa tuntuu vieläkin absurdilta. En kuitenkaan usko että pystyn vaikuttamaan siihen, kerran edellisen tyttöystävänkään 4-5 vuoden jatkuva nalkutus aiheesta ei ole auttanut mitään. Mä oon vielä aika huono jäkättämään, tai siis jos jonkun ihmisen käytös alkaa saada sisäisen pirttihirmuni jatkuvasti esiin, niin en kyllä jaksa sitä kauhean kauaa katsella. Uskoni useimpien yksilöiden kehityskelpoisuuteen ei ole kovin korkea.

[hebuli]

Jaaha, ovatkohan tarinani muuttuneet ollenkaan sitten viime kertoman? Pitäisi varmaan kirjoittaa päiväkirjaa josta voisi copy&pastettaa kun näitä kysellään. Aivan ekoja sekoiluja en tähän laske mukaan, aloitetaan ekasta merkittävästä.


1. Vaikka monta vuotta olikin aika auvoa pikku riitoja lukuunottamatta, lopulta seurasi yhteensovittamattomat ristiriidat ja toisen muuttuneet tulevaisuudensuunnitelmat (sekä niihin liittyvä ehdottomuus, minun mielipidettäni ei ilmeisesti aiottu kysyä niiden suhteen), joista seuraavat megalomaaniset riidat, varsinkin kun kyseiset suunnitelmat muuttuivat vähän väliä. Asumusero, yritettiin uudelleenlämmittelyä tarpeeksi monta kertaa, kunnes eräs ikävä tapaus herätti minutkin todellisuuteen. Voisi sanoa että hän laittoi eroprosessin käyntiin, minä puolestani vein sen päätökseen saavutettuani korkeamman tajunnan tason. Nykyisin hän on naimisissa uuden miehen kanssa, toivottavasti tarpeeksi onnellisena.

Jälkikäteen viisastellen, olisi pitänyt turvautua rohkeammin ammattiapuun, ja tarpeeksi aikaisin. Tosin en sano että olisimme siltikään jatkaneet yhdessä.


2. Alkoi skitsoilla, joten aloin perääntyä jo aika alussa. Pikku tauon jälkeen tapailimme vielä jonkin aikaa ystävinä, joka meinasi johtaa "suhteen" uudelleenlämmitykseen hänen puoleltaan. Minä jatkoin epäröintiäni, joten hänkin luovutti lopulta. Ehkä tämä ei ehtinyt kehittyä edes deittailua pidemmälle.


3. Kerrassaan ihana nainen ja täydellinen kevät ja kesä hänen kanssaan, meillä tuntui synkkaavan niin hyvin. Kuitenkin, palattuaan syksyllä töihin, hän tuntui muuttuvan täysin. Välinpitämättömyyttä ja suoranaista ilkeyttä, yhtäkkiä ei ollut juuri koskaan aikaa tavata useaan viikkoon jne. vaikka asuimme aika lähekkäin. Syynä kuulemma valtavat työkiireet (ammatiltaan konsultti isossa virmassa) viikonloppuja myöten, mikä saattaa pitää paikkansa, koska hän oli oikeasti välillä tosi kiireinen. Kuitenkin, hän oli moneen otteeseen puhunut työpaikan exästään kovin kaihoisaan sävyyn, joten epäilin tämän olleen vähintään osatekijänä hänen muutoksessaan. Hänhän näki taas exäänsä palattuaan töihin.

Ilmoitin hänelle että ehkä pitäisi unohtaa koko juttu kun meillä ei enää tunnu olevan aikaa toisillemme, ja hän vaikutti ilmoituksestani hiukan närkästyneeltä ja ehkä jopa surulliselta, todeten että kyllä häntä olisi vielä kiinnostanut. Ota siitä sitten selvää. Jälkikäteen otti vähän päähän että tein noin suorasukaisen ratkaisun, olisi ehkä sittenkin pitänyt olla kärsivällisempi ja yrittää selvittää missä oikeasti mennään. Hän vaikutti noin muuten niin sopivalta minulle.


4. Melko lyhyt suhde, joka alkoi ja jatkui aivan loppua kohden todella lupaavasti ja kiihkeästi. Seinä tuli täysin yllättäen eteen, suhteemme ei kuulemma ollutkaan sitä mitä hän tarvitsi elämältään. Myöhemmissä keskusteluissa kävi ilmi että ainakin yhtenä osatekijänä taisi kuitenkin olla hänen haikailunsa exänsä perään, joka tässäkin tapauksessa oli työkaveri.


No eiku uutta putkeen, "uusi" rauta saattaa alkaa lämmetä, saa nähdä kuinka kauan kestää kun tiettyjä epävarmuustekijöitä kuitenkin on ilmennyt samantein. Onhan nyt sentään Kevät, Eron Juhla.

[hebuli]

Ps. Harvat vastaajista tuntuvat mainitsevan mikä heidän omissa toimissaan rikkoi suhdetta, enpä tainnut niin tehdä minäkään. No jos puhutaan ykköstapauksesta koska se on elämässäni merkittävin, olin välillä itsekäs kusipää jolle oma aika oli välillä vähän turhan tärkeää. Lisäksi välillä koin kissojen pöydällenostamiset pelkkinä ärsytysyrityksinä joilta suljin korvani. Olin myös turhan pitkään ammattiavun hakemista vastaan, mielestäni asiat piti pystyä setvimään itse.

Nelostapauksessa puolestaan olisin ehkä voinut huomioida toista entistä enemmän, ostaa kukkia, timantteja ja sen sellaista pientä. Hänelle kun tuollainen huomioiminen ja prinsessana pitäminen tuntui olevan ensiarvoisen tärkeää, ja kyllä hän siitä monesti mainitsikin aika suoraan. En vain kuunnellut. Olisi voinut muodostua kalliiksi suhteeksi.

[killkill]

... synkkää ...

Ai viddu. AUTS! Aika pahaa tarinaa.

[Feiz]

... synkkää ...

Ai viddu. AUTS! Aika pahaa tarinaa.

Olin tässä quottaamas samaa, mutta ehitkin ensin. Siis tuo martzan meininki on varmaan se pahin skenaario. Huhhuh!
Ite en ois ennää missään väleissä tollaseen naiseen vaikka oiski pentujen äiti.

Tai no eihä sitä tiiä miten pennut muuttaa ajatusmaailmaa tai KUN ne muuttaa, mutta silti.....prkl

[hermine]

Ps. Harvat vastaajista tuntuvat mainitsevan mikä heidän omissa toimissaan rikkoi suhdetta, enpä tainnut niin tehdä minäkään.

Tää onkin tosi hyvä kysymys, melkein ansaitsisi oman keskustelun. Tosin mun on yllättävän vaikea vastata tuohon muuta kuin että ylipäänsä olen ajautunut suhteeseen ihmisten kanssa joita olen rakastanut liian vähän, mistä on seurannut ristiriitatilanteissa vähän semmoista "mä nyt vaan oon tämmönen, jos ei miellytä niin ovi on tuossa" -meininkiä. Mulla on muutamia sellaisia juttuja, joista en suostu tekemään kompromisseja tai oikeastaan edes keskustelemaan henkilökohtaisella tasolla (liittyvät sellaisiin isoihin asioihin kuin fyysinen itsemääräämisoikeus, jossa suhteessa ollessa valitettavasti toisen ratkaisut koskettavat molempia), jotka ovat varmasti olleet suurimpia yksittäisiä syitä kumpaankin eroon ja joiden vuoksi varmasti tulee menemään rikki vielä useita tuleviakin suhteita (ellei tässä nykyisessä jotain ihmeitä käy niin että siitä muodostuisikin koko elämän kestävä). Lisäksi mulla on sellainen kummallinen asenne, että jos joku minuun rakastuu, niin sen on pakko olla vähän kajahtanut tai muuten viallinen, mistä taas seuraa että saatan sitten kohdellakin toista kuin lasta tai vähä-älyistä aika kevein perustein (vaikka usein on ollut aika painaviakin perusteita moiseen suhtautumiseen) ja en esim. liiku kumppanieni kanssa kovin mielelläni julkisilla paikoilla.

Eli paska ämmä, valitettavasti vaan sitä ei musta kovin helposti huomaa, kun toisaalta olen kyllä tosi kiltti, lempeä ja sovitteleva melkein kaikkia kohtaan.

[slam]

...

Mie näkisin niin, että jos ihminen antaa minkä tahansa yksittäisen asian nousta elämänsä tärkeimmäksi sisällöksi, se ei ole hyvä juttu. Oli kyseessä sitten irkkailu, netistely... tai miksei kehonrakennus [EDIT: tai joku vedessä luttaaminen - tasapuolisuuden nimissä].
No offence tho

No, jos haluaa lähinnä vain henkailla ja tehdä puolittain asioita.

Mielestäni olisi hienoa, jos VAimoni yrittäisi kaikkensa tietyssä harrasteessa, koska itsekkään en yleensä jätä puoli tiehen vaan vedän kaiken irti harrastuksesta ja treenaan asian äärimmilleen. Ymmärrettäisiin toisiamme ehkä paremmin...

[hebuli]

...

[Exsat]

Nelostapauksessa puolestaan olisin ehkä voinut huomioida toista entistä enemmän, ostaa kukkia, timantteja ja sen sellaista pientä. Hänelle kun tuollainen huomioiminen ja prinsessana pitäminen tuntui olevan ensiarvoisen tärkeää, ja kyllä hän siitä monesti mainitsikin aika suoraan. En vain kuunnellut. Olisi voinut muodostua kalliiksi suhteeksi.

Tapauksestahan en tiedä mitään, mutta tuohon kalleuteen haluaisin puuttua. Tunnistan itseni tuosta prinsessaleikistä ja lahjojen kaipuusta sen verran, että haluaisin perustella sitä. Omalla kohdalla ei ole ensisijaisesti kyse siitä, että haluaisi miehen rahoittavan elämäänsä ja lahjovan päivittäin vaan siitä, että haluaa tuntea itsensä arvokkaaksi ja tulla silloin tällöin muistetuksi jotenkin.

Eteenkin siinä vaiheessa, jos enemmän tai vähemmän selvien vihjailujen kautta mitään huomionosoituksia ei ala herumaan muuttuu koko homman luonne täysin.
1) Muut naiset (jotkut) saavat lahjoja ilman mitään erityistilanteita, koska heidän miehensä arvostavat heitä niin paljon ja haluavat ilahduttaa heitä
2)Minun mieheni ei osta minulle lahjoja vaikka tietää minun niitä toivovan (ja vaikka se olisi hänelle taloudellisesti mahdollista), koska hän ei arvosta minua eikä siksi koe tarpeelliseksi ilahduttaa minua

Ja kuten arvata voi, tämä päätelmä ei johda mihinkään hyvään. Ilmeisesti Hebulin ajatuksena oli, että jos sitä kerran jonkun lahjan ostaisi niin sitten niitä saisi olla ostelemassa harva se päivä. Itse en kuitenkaan usko tähän. Neljän euron tulppaanikimpulla tai parin euron irtoruusulla saa naisen pidettyä tyytyväisenä yllättävänkin pitkään. Huomionosoituksen laatu ja pyynteettömyys ratkaiseen, ei sen hinta.

[eps]

Ilmeisesti Hebulin ajatuksena oli, että jos sitä kerran jonkun lahjan ostaisi niin sitten niitä saisi olla ostelemassa harva se päivä. Itse en kuitenkaan usko tähän. Neljän euron tulppaanikimpulla tai parin euron irtoruusulla saa naisen pidettyä tyytyväisenä yllättävänkin pitkään. Huomionosoituksen laatu ja pyynteettömyys ratkaiseen, ei sen hinta.

Minä uskon spontaaniuteen. Kun suunnittelematta ostaa rakkaalleen lahjan, niin a) rakas ymmärtää, että se on ostettu rakkaudesta ja b) rakas ei odotakaan, että vastaavia lahjoja tulee joka päivä.

Toki nainen voi yhtä lailla ostaa spontaanisti lahjoja miehelle.

e.

[RolloTomasi]

Mie näkisin niin, että jos ihminen antaa minkä tahansa yksittäisen asian nousta elämänsä tärkeimmäksi sisällöksi, se ei ole hyvä juttu.

Olisi ihmiskunnaltakin jäänyt paljon tekemättä ilman yhdelle asialle omistautuneita. Sanoisinkin, että elämä on niin lyhyt, että jos aiot olla jossain hyvä, sinun on omistauduttava sille. Alfred Hitchcock meni niin pitkälle, että teki leffojakin muutamaa poikkeusta lukuunottamatta vain yhdessä genressä. (Okei, teki se ruokaakin ja oli sillä vaimokin.)

[hebuli]

Ja kuten arvata voi, tämä päätelmä ei johda mihinkään hyvään. Ilmeisesti Hebulin ajatuksena oli, että jos sitä kerran jonkun lahjan ostaisi niin sitten niitä saisi olla ostelemassa harva se päivä.

Perhana kun en käyttänyt hymiötä. Keskimäärin joka toinen kirjoittamani lause ei ole ihan tosissaan kirjoitettu.

Ei, en todellakaan ollut huolissani rahatilanteestani. Pidän naisen ilostuttamisesta, oli se sitten joko lahjoin tai muuten. Viittaukseni timantteihinkin oli huuli, kun hän joskus leikillään niistäkin mainitsi. Tuossa tapauksessa kuitenkin tein sen "virheen" että kuvittelin kaiken muun tekemäni (kuten sen että menin hänen pyynnöstään arkipäivisinkin hänen seurakseen harva se ilta vaikka se vaikeutti huomattavasti työmatkojani ja omien asioitteni hoitoa, pidin huolen että hänellä ei ollut jääkaappi tyhjä, ulkoilutin hänen koiraansa jne.) riittävän pääosin, mutta ehkä nuo kuitenkin olivat aivan liian arkisia asioita. En tajunnut että niiden päälle hän olisi tarvinnut vielä sitä pikku luksusta, vaikka huomiota hänelle kyllä osoitin. Eipä silti, enpä usko että tuokaan olisi "suhdettamme" pystynyt pelastamaan, ei se siihen tietenkään kaatunut.

Ehkä tähän käyttäytymiseeni vaikutti sekin että tätä edellinen exäni (nro 3) ei tuntunut kaipaavan samanlaista. Hänestä parhainta huomionosoitusta oli juuri se että menimme yhdessä jonnekin tekemään eri asioita ja olin hänen kanssaan, ja ehkä tällainen huomioiminen tuleekin minulta luontaisemmin ja spontaanimmin. Ehkä jäi väärä vaihde päälle.

[mölli]

Nelostapauksessa puolestaan olisin ehkä voinut huomioida toista entistä enemmän, ostaa kukkia, timantteja ja sen sellaista pientä. Hänelle kun tuollainen huomioiminen ja prinsessana pitäminen tuntui olevan ensiarvoisen tärkeää, ja kyllä hän siitä monesti mainitsikin aika suoraan. En vain kuunnellut. Olisi voinut muodostua kalliiksi suhteeksi.

Tapauksestahan en tiedä mitään, mutta tuohon kalleuteen haluaisin puuttua. Tunnistan itseni tuosta prinsessaleikistä ja lahjojen kaipuusta sen verran, että haluaisin perustella sitä. Omalla kohdalla ei ole ensisijaisesti kyse siitä, että haluaisi miehen rahoittavan elämäänsä ja lahjovan päivittäin vaan siitä, että haluaa tuntea itsensä arvokkaaksi ja tulla silloin tällöin muistetuksi jotenkin.

Eteenkin siinä vaiheessa, jos enemmän tai vähemmän selvien vihjailujen kautta mitään huomionosoituksia ei ala herumaan muuttuu koko homman luonne täysin.
1) Muut naiset (jotkut) saavat lahjoja ilman mitään erityistilanteita, koska heidän miehensä arvostavat heitä niin paljon ja haluavat ilahduttaa heitä
2)Minun mieheni ei osta minulle lahjoja vaikka tietää minun niitä toivovan (ja vaikka se olisi hänelle taloudellisesti mahdollista), koska hän ei arvosta minua eikä siksi koe tarpeelliseksi ilahduttaa minua

Ja kuten arvata voi, tämä päätelmä ei johda mihinkään hyvään. Ilmeisesti Hebulin ajatuksena oli, että jos sitä kerran jonkun lahjan ostaisi niin sitten niitä saisi olla ostelemassa harva se päivä. Itse en kuitenkaan usko tähän. Neljän euron tulppaanikimpulla tai parin euron irtoruusulla saa naisen pidettyä tyytyväisenä yllättävänkin pitkään. Huomionosoituksen laatu ja pyynteettömyys ratkaiseen, ei sen hinta.

Sen pitäisi olla toisin päin ukkos on ostanut sut markkina-arvollaan eli se on keskivertoa parempi ja sinä tuskin olet joten sun pitäisi pitää huolta ukkosi tyytyväisyydestä tai se hankkii uuden yhteistyökumppanin. Eihän niille huorillekaan mitään rehuja osteta kun käy niitä kerran panemassa niin miksi sullekaan?

[Exsat]

Sen pitäisi olla toisin päin ukkos on ostanut sut markkina-arvollaan eli se on keskivertoa parempi ja sinä tuskin olet joten sun pitäisi pitää huolta ukkosi tyytyväisyydestä tai se hankkii uuden yhteistyökumppanin.

Toki minulla on myös vastuuta suhteessa ja toki pyrin vastavuoroisesti varmistamaan, että myös kumppani tuntee itsensä tärkeäksi ja halutuksi.

Eihän niille huorillekaan mitään rehuja osteta kun käy niitä kerran panemassa niin miksi sullekaan?

Sitten kun olet iso poika ja ymmärrät eron maksullisen seksiaktin ja parisuhteen välillä, niin tämä asia valkenee sinulle varmasti itsestään.

[mölli]

Sitten kun olet iso poika ja ymmärrät eron maksullisen seksiaktin ja parisuhteen välillä, niin tämä asia valkenee sinulle varmasti itsestään.

No en kyllä ymmärrä eroa toisessa saa tukkuhintaan halvemmalla. Tuskin muakaan olisi olemassa jos isi olisi ollut ruma ja tyhjätasku mut silti äiti on hyvä ihminen kun taitaa olla ainut joka on mun puolella

[Exsat]

Sitten kun olet iso poika ja ymmärrät eron maksullisen seksiaktin ja parisuhteen välillä, niin tämä asia valkenee sinulle varmasti itsestään.

No en kyllä ymmärrä eroa toisessa saa tukkuhintaan halvemmalla.

Ja juuri tästä syystä käytin sanamuotoa "sitten kuin.."

[EveryWoman]

Ensimmäistä vuoden mittaista yläasteaikaista suhdettani en enää osaa pitää vakavana seurusteluna, koska toinen osapuoli ei antanut siihen itsestään oikein mitään (eli se ei ollut hänen osaltaan vakavaa). Sen vuoden kuluttua hän jätti minut sanoilla: "Musta tuntuu että tää ei toimi enää". Seuraavan parisuhteeni myötä tajusin ettei tämä ensimmäinen säätö ollut koskaan oikein toiminutkaan. Lempatuksi tullessani olin kuitenkin vielä siinä uskossa, että kyseessä oli elämäni rakkaus, ja että maailman ainoa minulle sopiva ihminen oli jossakin mielenhäiriössä tai ehkä vanhempiensa pakottamana (!) ajautunut tuollaiseen typerään ratkaisuun. Vasta kun yritin eron jälkeen saada henkilöä juttelemaan kanssani siihen johtaneista syistä, siinä kuitenkaan onnistumatta (vaikka lopulta olin varsin aggressiivinen asian suhteen), aloin tajuta ettei hän ollut oikeastaan koskaan aiemminkaan kertonut minulle itsestään mitään. Olin rakentanut hänen puolensa suhteesta omissa kuvitelmissani, eikä minulla ollut mitään käsitystä siitä, vastasivatko nuo kuvitelmat todellisuutta mitenkään. Hänen ajatuksensa ja motiivinsa ovat minulle vielä tänäkin päivänä täysin hämärän peitossa - ja tämä on historiani ainoa selvittämätön ja sen vuoksi myös osittain käsittelemätön asia. Aion vielä jonakin päivänä korjata tilanteen, eli etsiä sen kaverin käsiini ja keskustella asiat kunnolla halki (oletan, että hänestä on kuitenkin jossakin vaiheessa tullut teoistaan vastuun ottava aikuinen). En silti enää syytä häntä epäkypsyydestä niin kuin heti suhteen jälkeen tein. Ei sen ikäiseltä kai voi odottaakaan kovin kypsää parisuhdetoimintaa.

Ekasta vakavasta suhteesta erosin siksi, että koin sen tulevaisuuteni kannalta liian rajoittavaksi. Ne unelmat, ajatukset ja ideat jotka itsestäni tuntuivat käytännössäkin tavoittelemisen arvoisilta, saivat usein poikaystävältä tylyn tuomion. En siis saanut sellaista kannustamista jota kuitenkin arvelin tarvitsevani voidakseni kokea loppumattoman kehittymisen olevan mahdollista (ja kehityksen loppuminen on minulle sama kuin elämän loppuminen, vaikka ruumis hengissä pysyisikin). Koin olevani viime kädessä yksin vastuussa meidän kummankin onnellisuudesta - mies ikään kuin roikkui minun varassani. Sellainen suhde toimii äidin ja lapsen välillä mutta ei niin hyvin kumppanien välillä (ainakaan jos toisena osapuolena olen minä, joka haluan saada ja antaa tasapuolisesti). Muuten se ihminen oli ihana ja hyvä mies, kaikilla tavoilla. Uskon, että hän on nykyisen sievän ja mukavan tyttöystävänsä kanssa paremmin yhteensopiva.

Tokan kerran mies jätti minut koska ihastui toiseen. Olin ilmeisesti aiheuttanut hänelle ihan liikaa paineita kertomalla liian avoimesti mielipiteeni kaikesta - silloinkin kun ne erosivat hänen mielipiteistään. Suhteen aikana hän sanoikin pari kertaa jotakin, josta kävi ilmi että hän otti mielipiteeni aika raskaasti, ja minä yritin korjata syntyneitä väärinkäsityksiä. Tällainen keskustelutapa ei kuitenkaan ollut hänelle ilmeisesti kovin tuttua, joten väärinkäsityksien korjaaminenkin oli aika hankalaa. Toisaalta hänen ihastumisensa siihen toiseen sattui niin pian meidän suhteemme alkamisen jälkeen, että emme koskaan saaneet tietää olisiko väärinkäsityksien yli lopulta päästy jos aikaa olisi ollut enemmän. Toisaalta olen sitäkin mieltä, että sekä minä että hän olemme tällä hetkellä yhteensopivuusnäkökulmasta jo lähtökohtaisesti paremmin toimivissa suhteissa.

[bedlam]

Hänen ajatuksensa ja motiivinsa ovat minulle vielä tänäkin päivänä täysin hämärän peitossa - ja tämä on historiani ainoa selvittämätön ja sen vuoksi myös osittain käsittelemätön asia. Aion vielä jonakin päivänä korjata tilanteen, eli etsiä sen kaverin käsiini ja keskustella asiat kunnolla halki (oletan, että hänestä on kuitenkin jossakin vaiheessa tullut teoistaan vastuun ottava aikuinen).

Täytyy kyllä sanoa, että jos joku tulisi kyselemään nyt yläasteaikaisista teoistani tai päätöksistäni, ainoa rehellinen vastaus olisi luultavasti 'ei hajuakaan'. Minulla ei yksinkertaisesti ole muistikuvaa, mitä päässäni on liikkunut varhaismurrosiässä, vaikka toki muistan tapahtumia ja tilanteita paljonkin. Vuosi on toki pitkä aika seurustella tuossa iässä, mutta yläasteella kai kuitenkin eron syyksi monesti riittää vain yksinkertaisesti se, ettei vain nappaa. Tai vaikka että joku nätimpi tyttö oli katsonut sillä silmällä välitunnilla.

Luultavasti olen vain dementoituneempi kuin muut, ehkä muut osaavatkin selitellä noin kaukaisia tapahtumia ja ajatuksiaan siltä ajalta, mutta minä en kyllä muista mielenliikkeistäni paljoakaan, enkä täten osaisi varmoja syitä omille tekemisilleni kertoa enää kun aikaa on niin paljon kulunut.

[mustaenkeli]

Happi loppu.

[EveryWoman]

Luultavasti olen vain dementoituneempi kuin muut...

Enpä usko. Uskon kuitenkin myös, että kyseinen miekkonen kyllä muistaa (eri asia on, pystyykö kertomaan päin naamaa).

[Zeb]

Uskon kuitenkin myös, että kyseinen miekkonen kyllä muistaa (eri asia on, pystyykö kertomaan päin naamaa).

Arvostan itsekin asioiden käsittelyä ja itsetutkiskelua. Voisiko joskus silti edes ajatella että "Let sleeping dogs lie ?"

Minun on hirveän vaikea uskoa että 15 v takaisen teiniseurustelun sorkkiminen voisi mitään hyvää tuoda enää kenellekään (ellei sitten hirveän pahaakaan). Ymmärrän asian, jos se oikeasti vaivaa hirveästi itseä, mutta omalla kohdallani menisin ennemmin sitten juttelemaan vaikka psykologin kanssa, koska haluasin tietää miten minua voi vaivata vielä joku iankaikkisen vanha asia, jonka osapuolet olivat vielä monessa mielessä lapsia. (Vai olikohan siis poikakin yläastelainen ?)

[EveryWoman]

Arvostan itsekin asioiden käsittelyä ja itsetutkiskelua. Voisiko joskus silti edes ajatella että "Let sleeping dogs lie ?"

Minun on hirveän vaikea uskoa että 15 v takaisen teiniseurustelun sorkkiminen voisi mitään hyvää tuoda enää kenellekään (ellei sitten hirveän pahaakaan). Ymmärrän asian, jos se oikeasti vaivaa hirveästi itseä, mutta omalla kohdallani menisin ennemmin sitten juttelemaan vaikka psykologin kanssa, koska haluasin tietää miten minua voi vaivata vielä joku iankaikkisen vanha asia, jonka osapuolet olivat vielä monessa mielessä lapsia. (Vai olikohan siis poikakin yläastelainen ?)

Asia ei vaivaa tavalla, johon psykologi voisi kontribuioida mitenkään järkevästi. Olen toki käsitellyt sen omalta puoleltani ja jatkanut elämääni ilman kummempia vaikeuksia, mutta toisen osapuolen osuus tarinasta kuitenkin kiinnostaa (saman ikäisiä olemme). Jos ilmenee ettei toinen nyt aikuisenakaan pysty tai halua asiasta jutella, niin ei se minun elämääni ja tasapainoani kaada. Jäin silti miettimään, miksi kehotat minua olemaan edes yrittämättä selvittää asiaa (vai ymmärsinkö rivien välit väärin?), jos kuitenkin toisaalta olet sitä mieltä ettei siitä välttämättä mitään pahaa seuraisi.

[Zeb]

Jäin silti miettimään, miksi kehotat minua olemaan edes yrittämättä selvittää asiaa (vai ymmärsinkö rivien välit väärin?), jos kuitenkin toisaalta olet sitä mieltä ettei siitä välttämättä mitään pahaa seuraisi.

En kehota, anteeksi, jos jorisen juttujani epäselvästi. Tarkoitus oli vain ihmetellä, että mistä ihmeestä saat motivaation moiseen selvitystyöhön, koska en osannut kuvitella itse tekeväni vastaavaa.

[Faghag]

Olen eronnut suhteistani siksi, että:

1. en pysty luottamaan kehenkään mieheen. Tutkin heidän käytöstään lähes kliinisesti sekä kerään "todistusaineistoja" läiminlyönneistä tms., joita käytän sitten eroon johtavissa riidoissa argumentteina. Olen detaljifanaatikko, joka omaa valokuvamuistin, kirottu ominaisuus.

2. en ole kovin kärsivällinen. Kun huomaan jonkun epäkohdan, haluan keskustella sen heti pois, eikä minun ole helppo sietää toisen erilaista tapoja käsitellä ja kohdata ristiriitoja.

3. en jaksanut/suostunut odottamaan enkä antamaan toiselle aikaa toipua tai muodostaa asennoitumista tilanteeseen.

4. kaipaan jatkuvaa huomioimista. Haluan tuntea olevani tärkeä ja merkityksellinen, jopa ihana.

5. olen ehdoton ja mustavalkoinen: joko-tai, mitään harmaan aluetta ei ole, vaikka olen yrittänyt kehittää luonnettani sietämään epävarmuutta. En ole tainnut siinä kovin hyvin onnistua.

6. olen vakuuttunut, että yksin eläminen on siitä helppoa, että ei tarvitse ottaa toista huomioon, eikä tarvitse pelätä tulevansa haavoitetuksi tai tuntea itseään hyväksikäytetyksi. Olen valinnut tämän vaihtoehdon mieluummin kuin yhdessä kärsimisen.

7. en osaa rakastaa uhrautuvaisesti, unohtaa itseäni ja tarpeitani. Perusturva kun järkkyy tarpeeksi nuorena, se opettaa ikävällä tavalla itsekkääksi ja kaiken antavan rakkauden kerjäläiseksi. Toki tiedän, että sellaista ei ole olemassakaan.

8. en usko, että elämäni tai luonteeni täydellistyisi siitä, jos minä löytäisin "toisen puoliskoni", sen "oikean ja sopivan". Yksin oleminen ei ole minulla autiomaa vaan puutarha.

9. olen liian vaativa, vaikka en vaadi yhtään enempää toiselta kuin itseltänikään.

10. En osaa pitää miestä prinssinä tai supersankarina, vaan ihan tavallisena ihmisenä, jonka vikoja minun on usein vaikea sietää.