Vaimeat ynähdykset sekoittuivat puuskuttavan ilmastoinnin ääneen. Kuumehoureinen potilas vaikersi ylimmässä kerrossängyssä. Lapset pyörittivät noppia likaisella lattialla. Noppapiirin kinastelua seurattiin silmäkovana kahden suuren matkalaukun välistä. Nainen oli asettunut makuulle arvokkaimpien tavaroidensa väliin. Kitinöilleen lapset saivat ohjeellista huomiota, jotka nousivat naisen suusta vahvoina ynähdyksinä.
- Koska ollaan perillä, elämässä?, vanhin lapsista kysyi, ojentautui maasta ylös.
- Isä on kohta perillä, mutta me muut jatkamme vielä eteenpäin, nainen kuiskasi hiljaa, varmisti että muut lapset eivät kuulleet.
- En olisi halunnut syntyä tähän tylsään lähiöön, kuului katkeraa mutinaa kauniin peilin ääreltä viereisestä huoneesta.
- Älä, sinäkin aloita Martta, äiti tuhahti tylsistyneen ylimalkaisesti. Hän ei aina jaksanut olla onnellinen. Sairas mies ei voinut osallistua enää perheen ylläpitokustannuksiin ja olosuhteet olivat huonontuneet huomattavasti. Sitten se tapahtui.
- Äiti, isä on hiljainen, nuorimmainen kuiskasi lattialta likaisten riepujen seasta. Äidin kyyneleet eivät pysyneet silmien kätkössä. Ne valuivat poskia koskettaville sormille. Vanhin lohdutti parhaiden kykyjensä mukaan synnyttäjäänsä.
Kylänmiehet kantoivat arkun avoinaiseen hautaan. Lapsista keskimmäinen lausui haudalla:
- Isä olit minulle hellä
osasit minua käsitellä
rakastit viimeiseen asti
nyt haudallesi laitetaan, risti
Pyhäpuku kastui lohduttomista kyyneleistä. Aika tuntui junnaavan paikoillaan. Kaikkialla ihmiset kuiskailivat: ”Rakas on poissa”. Rääkyvä lapsi juoksi metsästä esiin. Ihmiset kääntyivät äänen suuntaan. Konekiväärin luodit halkoivat elämän päättymisen näyttämöä.
- En kestä teidän surua, vanhin seisoi kyynelten takana ja lopulta tappoi itsensä.
