Hellu kirjoitti:Yönmustaritari kirjoitti:Tiedäpä noista ulkonäköjutuista sitten mitään mutta onnellisen lapsuuden käyneet toivovat kumaapaniltaan vastaavia ominaisuuksia, joita vanhemmilla oli mikäli käyttäytyvät itsekin vanhempiensa tavoin. Toinen ääripää taasen toivoo kumppaniltaa täysin päinvastaisia ominaisuuksia. Tietysti.
Mun vanhemmilla on aina ollut hyvä avioliitto jota olen ihaillut, mutta en kyllä samaa itselleni toivoisi.
Toisaalta mun miehessä on samoja luonteen piirteitä kun faijassa, ja pelottavaa oli taas kerran huomata kuinka oon omaksunu mutsiltani ne jutut joita eniten oon aina vihannu.
Miehen äitiä en kyllä muistuta ollenkaan paitsi siinä mielessä että ollaan henkisesti epätasapainoisia molemmat.
Niinkuin oli miehen entinen muijakin. Hmm..
Eilen just näistä juteltiin, mies ei usko avioliittoon ollenkaan mutta onhan se surullista jos se ei koskaan tee musta kunniallista naista!
Oon yrittäny sille aina sanoa että ei me olla sun vanhemmat, mutta veikkaisin että se syöttää mulle tota psykopaskaa onnettomasta lapsuudestaan koska se ei vaan halua palloo jalkaansa.
Minusta tämä on hyvä aihe ja itseä on puhuttanut jo pitkään tuo menneisyyden vaikutus tulevaan hyvässä ja pahassa. Mieleni onkin tehnyt avata ketju vähän tätä kyseistä aihetta sivuavasta jutusta mutta kyllähän nämä menee tässä samalla.
Miksi et toivoisi itselle sitä mitä ihailet? Voiko ihailemassasi asiassa olla jotain mitä et tiselle salli? Miksi ihailet?
No joo. Omaa ero-prosessia käsitellessä ja vertaitukea etsiessä huomasin, että parisuhde kaikkine pyöristyksineen kestää keskimäärin 3-4 vuotta. Onko siis ihmisen elämä täynnä keskimäärin 3-4 vuoteen kestäviä enemmän tai vähemmän tärkeitä ihmissuhteita. Miksi niin? Opitteko te suhteistanne mitään vai jatkatteko aina vain näissä em. jaksoissa kunnes joko kuolo korjaa tai ehkä ette vain enää jaksa odottaa sopivaa kumppania tai korjata mahdollisesti karille menossa olevaa suhdetta ja tyydytte siihen mitä teillä sillä hetkellä on käsillä?
Monen monta tarinaa kertoo siitä, että on pian lapsuuden kodista lähdettyä alettu suhteeseen ja jossa tyydyttyy lapsuudenkodin tarpeet. Mikäli henkilö vaihtaa piakkoin lapsuuden kodista suhteeseen ei omalle identiteetille anneta paljoa tilaa muodostua. Tästä on jokunen esimerkki olemassa kun identiteetin muodostumisen myötä alkaa kapian omia vanhempia kohtaan, jonka ottavana osapuolena on tietysti silloinen kumppani. Podetaan ehkä periaatteessa ensin koti-ikävää ja turvataan kumppaniin mutta jossain vaiheessa iskee uusi puberteetti ja siitä irtautuminen johtaa useimmiten eroon. Välttämättä tämä ei ole tietysti aina tapahdu mutta kieltämättä ihastuminen omien vanhempien edustamaan käytösmalliin ja ominaisuuksiin tai niiden vastakohtiin ei tietääkseni luo kovin kestävää pohjaa suhteelle. Tai sitten luo tietysti jos molempien mielihalut vastaavat toisen neurooseihin.
Tällaisten asoiden tajuaminen on kyllä hyvä juttu. Toiselle tilan antaminen itsensä löytämiselle suhteessaa ei sitten välttämättä olekaan helppoa ja tutkivan journalismin perusteella on huomattu, että siihen moni suhde nimen omaan kariutuu. Tavallaan jos ihastuu siihen mitä isä, äiti, veli tai sisko teki saattaa se kääntyä jossain vaiheessa siihen, että hetken kuluttua vihaakin sitä samaa mitä isä, äiti, veli tai sisko teki.
Pahimmillaan/parhaimmillaa asiahan menee juuri niin, että lauotaan suhteeseen lapsuuden kodista ja rakennetaan muutamassa vuodessa vastaava pesä kuin mitä omilla vanhemmilla oli ja sitten huomataankin, että ei, tää ei kyllä olekaan mun juttu.
Yksi on tietysti se, että aikaa myöten toisesta paljastuu jotain mitä ehkä isän, äidin, veljen tai siskon tekemänä vihasi aiemmin eikä myöskään halua sitä nykyiseen elämäänsä. Kaukaa haettua myönnetään mutta tämä on myös yksi ristiriitojen syy suhteissa. Kapinoidaan edelleen menneisyyttä vastaan ja kohdistetaan se syyttömään nykyiseen.
Tiedä mitä teet sano. Se on pääasia.
katkeeki soppelisti polvista tahi rinnoista. Molempi parempi?