Olevaisuuden ketjut
punottuna tapahtumien
kiertävään ketjuun
odottivat arvoitusten
avaajaa limittitäin
ja perätysten
kuka olisi arvollinen
tarpeeksi arvokas
osumaan oikeisiin
kohteisiin saatossa
kertosäe:
(stadari, stadari!!
oikea mies)

etkö voisi antaa
sen pyöriä yhden
ylitse toiseen osioon
katkaistakseen
pysyväisen tulevan
merkityksen
ainakin toviksi
kertosäe:
(stadari,
stadari!!
takaisin)
- Stadari, oliko aamusi ilot sammuneet harmaisiin varpaisiin?
Vai vieläkö siellä kuljiit pakenevan järjen tiellä.
Askeleet tuskin vaivoin koskettaen maata,
että olisi sinuakin muka vaikea ymmärtää ja arvostella.

- Koititko kannolla istua ilman kaatunutta puuta.
Valmiiksi pureskellun paskan mädännyttäessä ikenesi.
Tunteesta alkuvoimaa puristaen hampaiden katkeillessa sielusi kammioihin.
- Voisitko tuijottaa pitkään kääntämättä päätäsi muualle ja huutaa loputonta tuskaasi tyhjyyteen, joka ei vastaa kuin armossa valituille. Aivoihin kahlittuja toimintoja saavuit lukitsemaan,
mutta itsesikö vuoksi ja ottaaksesi kunnian kaikesta.
- Hän joka eli tyhjyyden todeksi. Voisi ottaa harteilleen valinnaisuuden ääreisemmät asteet, jotka tulisivat hänet lopulta tuhoamaan.
Asteittain palaa pilkan liekki yhteisön, joka tulee kaiken upottamaan alleen eikä voida nähdä alkuun. Olla sijaamattoman vuoteen vierellä kuin odottamassa alkavaa tunteiden taistelua todellisuusarvoista.