Itse asiassa minäkin ajattelin ensin samoin kuin äitisi asiasta kuultuani, ja pidin 18-vuotiasta pikkusiskoani turhan mustavalkoisena, kun hän oli ehdottomasti sitä mieltä, että vanhempien pitäisi erota. Ajattelin, että se oma perspektiivini on järkevämpi, kunnes tajusin, että aikuistuminen tuppaa olemaan opettelua hyväksymään asioita, joita ei oikeastaan saisi hyväksyä. Seuraukset kuin voivat olla paljon laajakantoisemmat kuin mitä siinä tilanteessa osaisi kuvitellakaan.Tix kirjoitti:Oma äitinikin joskus totesi, että nuorempana ajatteli noin mustavalkoisesti, mutta 30 yhteisen vuoden jälkeen ei välttämättä heittäisikään kaikkea menemään vain sen takia, että joskus on luiskahtanut väärään henkilöön. Olkoonkin, että mitään syrjähyppyjä heillä ei ollut, mutta nuoren ja suhteellisen lyhyen suhteen elänyt henkilö ei omaa perspektiiviä 40 vuoden liittoon ja sen dynamiikkaan.
Tästä olen täysin samaa mieltä, ja hyväksyn sen valintana, mutta tietoinen silmien sulkeminen omilta puuhailuilta on se asia, jota en vain voi hyväksyä. Minun olisi paljon helpompi kestää toisen uskottomuus kuin omani, sillä se oma julkitullut uskottomuus, joka ei johtaisi eroon minun toimestani, pakottaisi toisen osapuolen ottamaan vastuun minun teoistani, hän joutuisi valitsemaan ja minä pääsisin kuin koira veräjästä tyytymällä hänen ratkaisuihinsa. Sen seurauksena päätyisin halveksimaan itseäni, eikä se olisi hyvä kenenkään näkökulmasta.Ei sillä, itsellänikin on melko jyrkkä ajattelutapa uskollisuuskysymyksiin seurustelun saati sitten avioliiton aikana, mutta tietoinen silmien sulkeminen toisen puuhailuilta voi olla hiljainen hyväksyntä ja toisentyyppinen valinta.
Taas jotain sellaista, joka myötäilee sitä mitä ensin ajattelin, mutta tämänkin suhteen muutin mieltäni. Kun sekä äiti että isä vaativat minua kertomaan itselleen, miksi se toinen osapuoli toimii niin kuin toimii, ja pikkusisko itkee minulle, että he eivät millään tahdo antaa hänen olla muualla kuin kotona, koska muuten he joutuisivat olemaan kahdestaan, saan minä oikeuden arvostella. Jos asia pysyisi heidän välisenään, olisi tilanne eri, mutta näin se on aika kohtuuton.Mielestäni ei ole sinun asiasi arvostella vanhempisi valintoja, koska kyseessä on heidän avioelämänsä ja -onnensa, eikä lapsilla ole mitään määräysvaltaa siihen, miten he keskinäiset välinsä järjestävät. Pelkästään se, että itselleen syntyneet käsitykset todellisuudesta romahtavat ei muuta sitä tosiasiaa, että aikuiset ihmiset ovat vapaita tekemään omat valintansa.
Puhumattakaan siitä, että minun käsitykseni todellisuudesta eivät juurikaan romahtaneet, aloin vain yhtäkkiä ymmärtää omaa lapsuuttani aivan eri tavalla. Ensimmäinen lapsuusmuistoni on ajalta, jolloin olin n. 2-vuotias. Olin jollain ilveellä saanut erään lipastonlaatikon vedettyä auki niin, että se putosi suoraan isovarpaalleni. Varvashan siinä murtui, ja minä jäin paikoilleni istumaan ihan hiljaa jalka verilammikossa, koska sattui niin paljon, etten voinut liikahtaakaan. Itkun alkamista oli hyvin vaikea pidätellä, mutta onnistuin itkemään ihan hiljaa, koska en halunnut huolestuttaa äitiä. Taisin olla sitä mieltä, että hänellä oli tarpeeksi muitakin huolia. Joten mielestäni nuo valinnat eivät ole perheestä puhuttaessa vain vanhempien oma asia.
