Tix kirjoitti:Suomessa tehtiin miljoonaa asukasta kohti vuosina 1951-1960 vain 13 henkirikosta. Vuosina 1991-2000 tehtiin keskimäärin 34. Vaikea puhua kriminaalipolitiikan onnistumisesta, jos sillä 30 vuodessa saadaan aikaiseksi suhteellisesti liki kolminkertainen määrä henkirikoksia. Mm. Britanniaan verrattuna henkirikoksia oli kuusinkertainen, Ranskaan kolminkertainen ja Sveitsiin kaksinkertainen määrä 2000-luvulla. Annat tekstissä kuvan, että meillä olisi jotenkin erityisen onnistunut kriminaalipolitiikka. Verrattuna mihin?
Mikä on mielestäsi se kriminaalipoliittinen pelinavaus tai seikka, joka on johtanut siihen, että jyrkästi nouseva trendi on muuttunut lievästi laskevaksi? Alkoholinkulutusta kokonaisuutena kuvaava käppyrä on melko lailla 1:1 pitkänä trendinä väkivaltarikollisuuden suhteen.
Terveisiä tuolta muualta maailmasta. Siellä oli aika kaunista ja aika kirpeää ja ilmassa oli aika ajoin hieman romanttiikaakin. Olen vähän pitkästynyt tähän kitinöintiin ja ehkä talven pimeyteenkin, mutta kaipa tähän täytyy vastata, kun kerran leikkiin taas ryhtyi.
Minulla on hieman vaikeuksia ymmärtää, miten ihminen, jonka luulisi olevan ulkoisten puitteiden perusteella melko terveitsetuntoinen, turvautuu huomattavan alatyylisiin ad hominem -argumentteihin keskusteltaessa aiheesta, jossa ei pitäisi olla mitään kovin henkilökohtaista. Jäin esimerkiksi miettimään ilmaisua "reppana" ja "vatipää", jotka olisivat varmaan käypiä tapoja kuvailla vastapuolta tilanteessa, jossa näiden ilmaisujen viljelijä olisi tavannut joskus tämän "reppanan" tai "vatipään" tai edes tietäisi, kuka tämä on. Mutta kaipa tätä nimittelyä voi pitää jonkinlaisena kohteliaisuutena. Yleensä kai solvaus alkaa, kun muut argumentit loppuvat.
Kaivoin esiin käppyrän, joka kuvaa henkirikosten määrää / 100 000 asukasta vuosina 1754-2005. Suomessa tehtiin henkirikoksia vähiten ennen 1770-lukua, joskin vuosihajonta on melko suurta. Vuodet 1770-1820 olivat nousevan trendin aikaa, ja vuosina 1820-1900 trendi oli laskeva. Yhteiskunnallisten ristiriitojen kärjistyessä vuosina 1910-1930 henkirikokset lisääntyivät jyrkästi, ja huippuvuodet olivat heti sisällissodan jälkeen 1920-luvulla. Tuolloin (kieltolain aikana muuten) henkirikoksia tehtiin noin 10 jokaista 100 000 asukasta kohti, noin nelinkertainen luku verrattuna nykyhetkeen. Henkirikosten määrä laski jyrkästi 1930-luvulla ja saavutti pohjan 1950-1960-lukujen taitteessa, jolloin trendi kääntyi. Lakipiste saavutettiin 1970-luvulla, jonka jälkeen määrä pysyi tasaisena aina 1990-luvun alkuun, jolloin henkirikokset alkoivat laskea jyrkästi. Vuonna 2005 ne olivat alimmalla tasollaan sitten 1820-luvun.
Suomen erityispiirre tosiaan on, ettei väkivalta tunnu vähentyneen 1800-luvulla, kuten tapahtui monissa muissa teollistuneissa maissa. Syitä voi vain arvailla, mutta veikkaisin itse syyksi käymiämme veljes- ynnä muita sotia, joiden seurauksena väkivaltaa gloriofioidaan kohtuuttomasti. Suomalainen alkoholinkäyttö ei juuri poikkea määrältään tai laadultaan muista Pohjois-Euroopan maista ja Etelä-Euroopan maista vain laadultaan. Etelä-Euroopassa humaltuminen on toisenlaista, eikä känniä voi pitää minään syynä väkivaltaiseen käyttäytymiseen, koska sekä tappelemiseen että humaltumiseen liittyvät sosiaaliset stigmat estävät ihmisiä tarttumasta nyrkkeihin tai puukkoon. Suomessa perinteinen mieheys yhdistetään aggressiivisuuteen ja kännäämiseen, mitkä tietysti yhdistettyinä tekevät tästä melko väkivaltaherkän maan.
Tilastojen valossa näyttää kuitenkin siltä, että alkoholin ja väkivallantekojen välisen korrelaation kanssa on syytä olla varovainen. On totta, että henkirikokset lisääntyivät 1950- ja 1960-luvuilta aina vuoteen 1980, jolloin keskiolut yleistyi ja viinapolitiikka liberalisoitui (hieman). Alkoholinkulutus kaksinkertaistui tänä aikana noin neljästä litrasta (1961) kahdeksaan litraan (1973). Vuosina 1973-1985 alkoholin kulutus pysyi tasaisena kahdeksassa litrassa, nousi sitten noin kymmeneen vuonna 1989, putosi jälleen noin kahdeksaan vuonna 1993, ja alkoi taas hitaasti nousta, saavuttaen 10 litraa vuonna 2001. Kokonaiskulutus on noussut noin litralla vuosina 2001-2005. Suomessa juodaan nyt suunnilleen yhtä paljon kuin muissakin suurissa EU-maissa.
Mitä tästä opimme? Jotain sentään. Ensimmäiset uhritutkimukset tehtiin vuonna 1980, ja niiden mukaan ihmiset kokevat väkivaltaa nykyään noin kolmasosan vähemmän kuin 25 vuotta sitten. Samaan aikaan alkoholinkulutus on kuitenkin noussut noin 40 prosenttia.
Henkirikokset ovat vähentyneet vuodesta 1990 vuoteen 2007 noin 3,5:stä noin 2,5:een per 100 000 asukasta. Samaan aikaan alkoholinkäyttö on kuitenkin lisääntynyt. Jyrkkä notkahdus lamavuosina (1989-1993) ei näy kuitenkaan vähentäneen henkirikosten määrää noina vuosina - henkirikosten määrä pysyi melko tasaisena aina 2000-luvun taitteeseen asti, jolloin jyrkkä pudotus alkoi. Teoria, jonka mukaan väkevien juomien korreloisi paremmin väkivallantekojen kanssa kuin kokonaiskulutus, ei sekään näyttäisi pitävän paikkaansa. Väkevien käyttö on näet lisääntynyt koko 2000-luvun, ajan, jona myös henkirikokset ovat vähentyneet eniten.
Tämä ei tietysti tarkoita, etteikö alkoholilla ja väkivallalla olisi mitään tekemistä keskenään - niillä varmasti on, sillä suunnilleen 85 prosentissa tapauksista kännissä ovat joko tekijä tai uhri tai molemmat. Merkittävä osa vankilapopulaatiosta on päihderiippuvaisia ja kärsii mielenterveyden häiriöistä. Väkivallan syyt ovat kuitenkin jonkinlaisia mysteerioita, joihin on vaikea vaikuttaa tietoisella politiikalla.
Argumenttini kai lyhykäisyydessään onkin, että väkivalta on todistettavasti vähentynyt 1980-luvun alusta, johon myös kriminaalipolitiikan humanisoituminen alkoi (Suomen vankiluku laski nopeasti kolmasosaan entisestä). Henkirikosten vähentymistä noin kolmasosalla 1990-luvun alusta tähän päivään ei selitä mikään kriminaalipoliittinen muutos, sillä 1980-luvulla valittu linja on pysynyt pääpiirteissään samana jo 25 vuotta. Jos rikollisuutta halutaan tosissaan vähentää, vankiloissa tapahtuvaa kuntoutusta pitäisi lisätä. Tämä tuskin kuitenkaan herättää suuria intohimoja kansalaispiireissä, jotka turvautuvat mielellään yksinkertaisempiin ja huonommin toimiviin ratkaisuihin, kuten kovempiin rangaistuksiin.
Pitäisi vissiin lisätä sananen vielä tästä Pentti Linkola -aiheiseen keskusteluun. Heittoni perustui analogiaan. Jos voitaisiin osoittaa, että jokin henkilöryhmä, vaikkapa murhamiehet, ei tee rikoksia sen useammin kuin kukaan muukaan, olisi mahdotonta perustella rationaalisesti, miksi hänet pitäisi tappaa tai muutenkaan tuomita kovin pitkään rangaistukseen. Mutta koska monet mainitsemistani marginaaliryhmistä syyllistyvät todistettavasti useammin rikollisiin tekoihin kuin muu väestö, on yhtä loogista vaatia murhaajan eliminointia kuin näiden muidenkin kansanosien siirtämistä tuonpuoleiseen. Molemmilla tavoilla säästettäisiin varmaan joidenkin rikosten uhrien henkiä, tosin nettomääräisesti ihmisiä surmattaisiin molemmissa tapauksissa enemmän. Tällainen logiikka olisi molemmissa tapauksissa samalla tavoin utilitaristista, eikä varmaankaan kestäisi analyyttisempaa tarkastelua edes utilitaristisesta näkökulmasta (tappaminen tuhlaa voimavaroja, fiksumpaa rehabilitoida).
Tämä utilitaarinen selittäminen pitää erottaa moraalisista perusteluista, jotka liittyvät rikokset sovittamiseen rangaistuksella, rikoslain symbolifunktioon. Ihmisten tappaminen on minusta moraalisesti vastenmielistä, silloinkin kun tapetaan ihmisiä tappaneita ihmisiä. Jonkun toisen mielestä ehkei. Eettisten ongelmien ratkominen ei ole mahdollista pelkästään utilitaristisin perustein. Tilastojen valossa en näe erityisempää syytä muuttaa nykyjärjestelmää tiukempaan suuntaan, koska sillä ei olisi vaikutusta rikollisuuden määrään ja se aiheuttaisi huomattavia kustannuksia. Eettiseltä kannalta pidän ihmisten teloittamista ongelmallisena, enkä voisi itse toimia tuomarina sellaisessa tuomioistuimessa, jolla olisi valta riistää ihmiseltä hänen henkensä, ainoan, joka hänelle on suotu. Ylipäätään rankaiseminen vain rankaisemisen ilosta tuntuu vähän kummalliselta.