Reportaaseja uudenvuodenyöstä alkaen

[prosessi]

^^^
Ei kai nuo nyt noin pienestä suutu?

Ei elco ainakaan, ku se ei lue, kato.

Niin mut meinasin sitä kengurujuttua, sehän oli aika söpö vertaus.

Ei kai elco haluu olla söpö?

[Zeb]

Ei kai elco haluu olla söpö?

Haluu se, miksi se muuten esiintyisi siinä pörröisessä hirvihatussa galtsussaan?

[prosessi]

Jätin osan siitä jälkimmäisestä maanantaisesta asuntoesittelystä raportoimatta, koska olin pahoillani epäonnisen sankarini puolesta. Tänään kyseinen sankari kuitenkin soitti ja ilmoitti sittenkin onnistuneensa uroteossaan, joten raporttia kehiin.

Kyseinen asunto nimittäin oli unelmieni täyttymys, mutta niinpä se oli sitä myös kaikille muille katsojille, joten tunsin kyllä olevani kovin heikoilla, kun muuttajapakettiin kuului mukelokin. Yleensä kun sana mukelo taidetaan mieltää ongelmien synonyymiksi, varsinkin jos asunto on erinomaisessa kunnossa. Tiedustelinkin välittäjältä, vaikuttaisiko mukelo asiaan. Välittäjäsankarini nelipyöräisellä ratsullaan vastasi "ei", ja jatkoi pitkähkön tauon jälkeen "ainakaan negatiivisessa mielessä". Kävi hyvin selväksi, että ritari oli päättänyt pelastaa neitosen hädässä. En kuitenkaan yllättynyt ollenkaan siitä, ettei asunnosta kuulunut mitään määräaikaan mennessä.

Tänään sankarini sitten soitti, että ykkösehdokas olikin muuttanut mielensä, ja hän oli saanut vuokranantajan vakuuttuneeksi siitä, että minä ja mukelo sopisimme kyseiseen asuntoon erinomaisesti. Taisin hihkua puhelimeen aika riemastuneena, sillä välittäjäsankarini meinasi tikahtua nauruun. Puhelun jälkeen hypin vielä tasajalkaa ympäri taloa niin sekopäisen oloisena, että pikkusiskoni tiedusteli uskaltaako minua jättää yksin kotiin.

Vähänkö ylellistä, kylpyamme, iso vaatehuone, iso parveke, oikea tilava keittiö, tarpeeksi neliöitä ja alihinnoiteltu vuokra, pienvenesatama kävelymatkan päässä, ei remontteja lähivuosina, päiväkoti parinsadan metrin päässä, vartissa pääsee keskustaan. Onneksi tieto tuli puhelimitse, muuten olisin saattanut vahingossa loikata sankarini kaulaan ja saanut ahdistelusyytteen.

[Elppis]

Mä olen menettänyt tän topikin idean jossain vaiheessa...

ps. prosessi, tervemenoa Puotilaan / Herttoniemenrantaan!

[Vihtahousu]

Mä olen menettänyt tän topikin idean jossain vaiheessa...

Luulen että niin on kaikki muutkin...

[prosessi]

Mä olen menettänyt tän topikin idean jossain vaiheessa...

ps. prosessi, tervemenoa Puotilaan / Herttoniemenrantaan!

Ei oo kumpikaan noista.

Eikä tässä topikissa oo mitään ideaa, silkkaa paskanjauhantaa, kuten kuuluukin.

[Elppis]

Mä olen menettänyt tän topikin idean jossain vaiheessa...

ps. prosessi, tervemenoa Puotilaan / Herttoniemenrantaan!

Ei oo kumpikaan noista.

Eikä tässä topikissa oo mitään ideaa, silkkaa paskanjauhantaa, kuten kuuluukin.

Errrrh, onko golfkenttä vieressä?

Mä ajattelin kans Laajasaloa ensin, mutta sieltä pitää mennä bussilla metrolle. I spy!

[prosessi]

Ei oo kumpikaan noista.

Eikä tässä topikissa oo mitään ideaa, silkkaa paskanjauhantaa, kuten kuuluukin.

Errrrh, onko golfkenttä vieressä?

Mä ajattelin kans Laajasaloa ensin, mutta sieltä pitää mennä bussilla metrolle. I spy!

Päätin ruveta leikkimään bättre folkia, eikä sellaset kai voi asuu muualla ku Brändössä!

[Elppis]

Päätin ruveta leikkimään bättre folkia, eikä sellaset kai voi asuu muualla ku Brändössä!

Oho! Sieltä vuokra-asunto halvalla. Annoitko?!

[prosessi]

Päätin ruveta leikkimään bättre folkia, eikä sellaset kai voi asuu muualla ku Brändössä!

Oho! Sieltä vuokra-asunto halvalla. Annoitko?!

En ees antanu! Enkä tiiä kuka vuokranantaja on! Tää on käsittämätöntä, mutta joskus elämä on.

[prosessi]

Mä olen menettänyt tän topikin idean jossain vaiheessa...

Luulen että niin on kaikki muutkin...

Itse asiassa ketjun nimeä pitäisi varmaan vaihtaa uudestaan, sopivin nimi sille taitaisi olla "Stadinprosessin sanomat ja varmat vastaukset-ketju".

[prosessi]

Kaupungilta palattu. Teimme mukelon kanssa minun vanhan kierrokseni, mallia Sokos-Forum-Keltainen jäänsärkijä-Stupido-Stocka. Pari levyä meni tilaukseen, kun eihän noilla koskaan ole juuri niitä etsimiäni.

Tänään oli jokin ihmeellinen aikuisten ihmisten lapsiksimuuttumispäivä, ainakin kolme aikuista tätiä osoitteli mukeloa ystävilleen niin näkyvästi, että teki mieli mennä tiedustelemaan, josko äitinsä olivat unohtaneet opettaa osoittelun olevan huono tapa. Sen sijaan kolmen iäkkäänpuoleisen erittäin hyvin pukeutuneen virkamiehen porukka Fredalla oli hyvinkin sympaattinen, he ryhmittyivät ympärillemme, yhden heittäessä aloitusrepliikkinä "voi miten ihana nalle...ja vieläpä ihan oikea". Minä totesin heti, että tällaiset elävät nallet ovat paljon hauskempia kuin puuvillalla täytetyt, ja he kaikki olivat samaa mieltä. Tulin suunnattoman hyvälle tuulelle, tihkusadekaan ei enää häirinnyt pätkääkään.

Paluumatka bussillakin oli hauska, tällä kertaa hyvin puheliaan bussikuskin ansiosta. Hän jutteli vaikka mistä, aina tuli uutta aihetta kehiin kun keskustelu meinasi tyrehtyä, joten matkan aikana ehdimme käydä läpi bussilippujen hintakehityksen, lumen pysyvyyden, mukelon mielialan, liikennevalojen toimivuuden ruuhka-aikoina ja vaikka mitä. Välillä viihdytin mukeloa mm. laulamalla Mikki Hiirtä merihädässä hyvin hiljaa, jolloin bussikuskikin kuunteli parhaansa mukaan. Se olisi ilmeisesti halunnut pyytää minua laulamaan vähän kovemmalla äänellä, muttei sentään kehdannut.

[prosessi]

Nyt on taas paljon raportoitavaa, kun en oikein ole ehtinyt kitinöidä viime päivinä. Lauantai oli loistava päivä, paras aikoihin. Sain päähäni, että haluan ehdottomasti burleskifestareille. Elukan auto-ongelman takia minun täytyi pyytää omaa äitiäni lapsenvahdiksi mukelolle, ja äiti huomasi tilaisuutensa tulleen. Hän on mukelon syntymästä lähtien puhunut pinnasängyn puolesta ja vastustanut täysillä sitä, että mukelo nukkuu minun kanssani. Minä en ole taipunut, mutta nyt äiti totesi, ettei hän voi missään nimessä vahtia mukeloa, kun se putoaisi yöllä sängystä jos minä en ole siellä barrikadina, joten voin syyttää pinnasängyttömyyttäni siitä, että burleskit menevät sivu suun. No, kiristys toimi ja minä lähdin välittömästi mukelon ja pikkuveljeni kanssa Ikeaan vauvavankilaostoksille. Mukaan eksyi myös ruokapöytä ja matto uuteen asuntoon.

Illasta tuli äärimmäisen hauska. Koska en hoitajakysymyksen takia ollut voinut varata lippuja, lähdin liikkeelle hyvissä ajoin. Ovet oli tarkoitus avata yhdeksältä, joten minä olin paikalla jo kahdeksalta... Ovella tupakalla ollut henkilökunta kertoi minulle jo tietämäni asian ovien aukeamisesta, johon totesin rauhallusesti "ei mahda mitään, sitten odotellaan", avasin sateenvarjoni ja asetuin nojailemaan kaiteeseen mahdollisimman mukavasti. Herrasmiehet kestivät katsoa rauhallista nojailuani noin minuutin, minkä jälkeen he päättivät laskea minut sisään vakoilemaan valmisteluja.

Sisällä minut ohjattiin ostamaan lippu herralta, joka lähinnä näytti valkopukuiselta Blues Brotherilta, Elwoodilta. Homma hoitui suvereenisti vaikka herra aterioi siinä sivussa, ja sain yhden kuudesta jäljellä olleesta lipusta, joten hyvä oli olla ajoissa. Minä katselin kuinka myyntipöytä järjesteltiin, vaatteita vaihdettiin ja hampaita pestiin, kinasteltiin siitä, miten paljon tilaa narikan tilapäislaajennukselle voi antaa, ja patsaille kiinniteltiin rintamerkkejä. Narikkataiston hävinnyt nainen yritti vähän kiukutella minullekin, ja oli sitä mieltä ettei edes oven takana olisi saanut seisoskella ennen yhdeksää, mutta kun kerroin minulle olleen elintärkeää päästä näkemään illan ohjelma, leppyi hän ja alkoi loistaa, eikä kukaan enää muistanut narikkaongelmaa. Ja samainen henkilö myös huolehti siitä, että minä yhtenä illan 20 ensimmäisestä naisvieraasta varmasti sain luvatut ikiomat tissirusetit, eiku pastiesit.

Ensimmäisenä vieraana minun oli helppoa havainnoida muiden saapujien vaatteita. Huomasi, että itse asiassa liioittelu ja huumori ovat hyvinkin vaikeita lajeja, sillä mauton voi aivan yhtä helposti olla joko hauskaa, tai sitten vain...mautonta. Melko suuri osa näyttäviin alusasuihin pukeutuneista vieraista näyttikin loppujen lopuksi vain siltä, että he olivat unohtaneet pukea juhlavaatteet päälleen, kun taas esimerkiksi eräs lyhyeen, yksinkertaiseen puuvillahameeseen ja kahteen jostain kasvista leikattuun lehteen, joiden varret oli sidottu toisiinsa niskan takana ja lehdet teipattu kiinni tisseihin, pukeutunut tyttö näytti hyvinkin viimeistellyltä juhlijalta, jolla oli aivan tarpeeksi vaatetta päällään tuohon tilaisuuteen. Myös illan parhaiten pukeutuneeksi naiseksi valittu henkilö oli vakuuttava: pelkkä helmillä kirjailtu lohenpunainen korsetti, joka kävi täydestä juhlapukuna. Transvestiitteja löytyi moneen lähtöön, eniten minun silmääni miellytti tapaus, jolla riemunkirjavan kukkamekon ja räikeänpunaisen huulipunan lisäksi oli kipparinlakki päässään, lopputulos oli suorastaan hämmentävän maskuliininen.

Itse esitys oli loistava. Mieleen tuli se Vadimin jossain vaiheessa syksyllä postaama linkki artikkeliin, jonka mukaan naisilla ei ole huumorintajua. Kyseisen kirjoittajan olisi pitänyt olla tuolla, minkä jälkeen olisin kysynyt siltä, että mikäköhän voima se mahtaa olla, joka saa nuo naiset lavalle pyörittämään pyllyä, tissejä ja tissitupsuja, eiku pastieseja. Esitys ei ollut pätkääkään pornografinen, mutta eroottinen se oli, ehdottomasti. Itse asiassa, yksi erotiikan tärkeimmistä elementeistä taitaa juuri olla huumori.

Esitysten välillä ja musiikin aikana kiertelin ympäriinsä tarkkailemassa ihmisiä. Satuin jossain vaiheessa istuutumaan pöytään, jossa aikaansa vietti eräs Kaisaniemi-safarilla ollut pariskunta pantterinsa kanssa. (Heistä miespuolinen osapuoli tuli myöhemmin valituksi illan parhaiten pukeutuneeksi mieheksi, joten tunnen melkein melkein-julkkiksen...) Kyseinen pantteri oli istuessaan lähes metrin korkuinen, mutta onneksi se oli hyvin koulutettu ja istui koko illan paikoillaan, melkein kuin patsas. Tiedustelin minkälaiset häkkijärjestelyt heillä oli sille kotona, mutta kuulemma se vietti aikaansa ihan vapaana heidän olohuoneessaan. Kuulemma se oli koulutettu käyttäytymään jossain myymälässä, jonka näyteikkunassa se oli viettänyt aktiiviuransa. Huomasin myös, että sen suussa oli reikä, josta kuulemma oli roikkunut jokin kammottava kultainen rengas. He olivat kuitenkin poistaneet moisen ja korvanneet sen milloin milläkin, välillä sillä on ruusu suussa, välillä tupakka. Ehdotin, että sille olisi pitänyt tilata juoma ja laittaa pilli suuhun, mutta kuulemma alkoholi häiritsisi sen vartiointitehtäviä.

Myöhemmin löysin naisen, joka oli tullut paikalle suorittamaan kulttuuriantropologista tutkimusta. Hän oli liikkeellä yksin samasta syystä kuin minäkin, havainnointi on paljon helpompaa kun seura ei vie liikaa huomiota. Hän kertoi olevansa hyvin tarkka sen suhteen, ettei hän ikinä jätä juomiaan valvomatta, joten vessassakäyntinsä ajaksi hän jätti minut valvomaan juomaansa. Takaisin palattuaan hän tiedusteli, josko olin lisännyt juomaan tyrmäystippoja, ja kun totesin, että "ihan vähän vaan", uskalsi hän rauhallisin mielin jatkaa juomista.

Illan aikana huomasin tuntevani suunnatonta vetoa miehiin, joilla on isokoisella lestillä varustetut sikafiinit kengät ja rusetti kaulassa, hienosta puvusta ja mielenkiintoisista kasvonpiirteistä nyt puhumattakaan. Varsinkin jos ne pukeutumisestaan huolimatta kiipeilevät pöydille nähdäkseen paremmin lavalla tissitupsujaan pyöritteleviä tyttöjä.
Kontrastit ovat minun juttuni. Myönnettäköön, että itsekin kiipeilin ikkunalaudalle seisomaan ja keikuttelin esitykseen eläytyessäni pyllyäni satunnaisille räntäsateessa ohikulkijoille, mutta sitä ei lasketa. Jossain vaiheessa iltaa mieltäni alkoi kiusata ärsyttävä päähänpisto, olisin halunnut hiippailla ikkunalautaa pitkin kyseisen herrasmiehen selän taakse ja puhaltaa häntä niskaan, mikä olisi temppuna hyvinkin sopinut illan henkeen. En kuitenkaan tehnyt sitä, sillä en ollut juonut lähes ollenkaan alkoholia, joten siinä vaiheessa kun olisi pitänyt alkaa selitellä toimintani syitä, en olisi voinut vedota känniin. Olisin tietenkin voinut väittää hänen kenkiensä lumonneen minut, mutta johdonmukaisuuden nimissä minun kyllä silloin olisi pitänyt puhaltaa kenkiä niskaan, eikä henkilöä joka niissä seisoi. Enkä tiedä missä kenkien niska edes on!

Toisaalta, minun tuurillani tilanne olisi kuitenkin edennyt niin, että kyseinen herrasmies olisi osoittautunut Vadimiksi, joka jo valmiiksi pelkää minua, joten kun hän olisi tunnistanut minut valepuvustani huolimatta (joka siis oli valkoinen röyhelöpaita, niin ohutta kangasta, että valkoisten rintsikoiden pastellisävyiset kirjailutkin näkyivät läpi, mustilla palloilla kuvioitu valkopohjainen hame, valkoiset kuviosukat ja tummanruskeat nilkkapituiset nappikengät, sinisellä verkolla sidottu nuttura ja kiharrettu otsatukka, olen näetsen kyllästynyt aina esiintymään vain Bruce Waynena), ja mennyt paniikkiin kun kauhea prosessi-stalkkeri hönkii niskaan. Sitten hän olisi kimeästi kirkuen lähtenyt loikkimaan karkuun pöytiä pitkin ja aiheuttanut valtaisan sekasorron, enkä minä olisi saanut häntä taltutettua, koska olin unohtanut pyykkinar...eiku lepakkoköyden kotiin. Alkuillasta niin mukavat järjestyksenvalvojat olisivat heittäneet minut pihalle ja olisin saanut elinikäisen porttikiellon, eikä kenelläkään olisi ollut enää kivaa. Paitsi ehkä lehdistöllä...

Kotimatkakin oli harvinaisen mukava, vaikka missasinkin viimeisen Palloheinänbussin ja jouduin tunnin taksijonoon. Vähän edessäni oli jonon ainoa riidanhaastaja, joka olisi väenvängällä halunnut tapella kaverinsa kanssa. Kaveri onnistui kuitenkin rauhoittamaan hänet niin hyvin, että kun paikalle myöhemmin ilmaantui pari riidanhaastajaa, jotka suorastaan kuudennen aistin avulla onnistuivat aloittamaan keskustelun juuri tuon jo rauhoittuneen riitapukarin kanssa, ei siitäkään syntynyt tappelua.

Sen sijaan minut kiilattiin jonossa hyvin röyhkeästi, mutta onneksi en edes yrittänyt pitää puoliani, sillä korvauksena parin minuutin lisäodotuksesta sain maailman parhaan taksikuskin. Matka sujui sanaakaan vaihtamatta, ja tunnelma oli niin leppoisa, ettei paremmasta väliä. Oli kuin olisimme tunteneet toisemme aina, ja kuski vaikutti lähinnä siltä, kuin minä olisin ollut kaivattu tauko työstä. En ajatellut oikeastaan mitään koko matkan aikana, nautin vain olemassaolosta. Perillä kuski katsoi minua syvälle silmiin korttiani vastaanottaessaan, toistamiseen kuittausta pyytäessään, ja lopulta vielä kolmannen kerran ilman mitään varsinaista syytä, toivottaen samalla hyvää yötä. Kiitin ja toivotin samaa hänellekin, ja hän kiitti. Siitä tuli hyvin lämmin olo.

Kotona mukeloa ei löytynyt pinnasängystä, ja jossain vaiheessa äitini sitten hipsikin tuomaan sen huoneeseeni, väitti ettei se ollut suostunut nukkumaan omillaan, mutta laittoi sen nukkuvana silti pinnasänkyyn, ei minun sänkyyni, ja palasi sitten itsekin nukkumaan. Minä olin vielä jalkeilla, ja testailin jopa jossain vaiheessa josko osaisin pyörittää tissejäni, mutta se ei oikein onnistunut, edes rusettien avulla. Ruseteista vain levisi huoneeseen sellainen määrä glitteriä, että moiset treenit salatakseni jouduin nyppimään sitä matosta oikein urakalla. Yöllä näin hyvin levotonta unta, jossa äiti näytti miten tissejä kuuluu pyörittää, ja heräsin siihen, että nauroin ääneen. (Aamulla muuten osasin, uniäiti oli hyvä neuvomaan. Asiassa auttoi oikeanlainen musiikki, minun tapauksessani M.A.Nummisen Valtava jänis -levy ja etenkin Kookospähkinä- ja Eläimellinen jatsilaulu-kappaleet.)

Aamulla isä myös paljasti, että äiti oli huijannut minua yöllä. Ei mukeloa oltu edes yritetty nukuttaa omassa sängyssään, vaan se oli heti otettu heidän väliinsä, missä se oli nukkunut poikittain, jalat isän vatsan päällä ja liimautuneena äidin kylkeen. Saatan huomauttaa asiasta äidille jonain päivänä, tämä on niitä asioita, jotka on hyvä tietää...

[prosessi]

Tämä reportaasi onkin sitten kaukaa historiasta, aiheena melkein mummi, muttei ihan. Tuon sisällissotatopicin jäljiltä jäin yöllä miettimään enemmänkin taivassalolaista isotätiäni, joka oli aikoinaan ehdottomasti paras ystäväni. Tuli niin ikävä, että ihan itketti.

Vietin erityisesti teini-ikäisenä lähes jokaisen viikonloppuni hänen seurassaan, sillä hän oli harvinaislaatuisen hauska ja mielenkiintoinen ihminen. Hän tiesi minusta enemmän kuin kukaan muu, koska hänelle pystyi puhumaan aivan mistä tahansa. 64 vuoden ikäero ei tuntunut missään. Hän oli syntynyt vuonna 1913, joten tietenkin hän oli saanut hyvinkin uskonnollisen kasvatuksen, mutta se ei estänyt häntä "kiroilemasta kuin mies" ja olemasta sitä mieltä, että jos taivas ja helvetti ovat olemassa, hän menee paljon mieluummin helvettiin, koska harpun soittaminen pilvenhattaralla istuen kuulostaa niin käsittämättömän tylsältä.

Hän oli kuudesta sisaruksesta vanhin, ja niihin aikoihin poikkeuksellisesti hän oli se joka peri talon ja suurimman osan maista, vaikka kaksi hänen kolmesta veljestään olikin selviytynyt sodasta hengissä. Isänsä päätti näin, koska hän oli sitä mieltä, että tuo isotätini oli ainoa lapsista, joka oli millään tavoin kykenevä pitämään suvun kasassa. Ja siinä hän oli aivan oikeassa. Mummini kun karkasi siveyspoliisin matkaan, toinen sisko meni rikkaisiin naimisiin, eikä halunnut olla tekemisissä sukunsa kanssa, toinen veljistä ei olisi selviytynyt talonpidosta polion takia ja toinen meni naimisiin sellaisen äkäpussin kanssa, joka ei tullut toimeen edes itsensä kanssa. Ja nuorin veljistä siis kuoli sodassa, ja isotätini oli se, jonka täytyi käydä tunnistamassa hänet, koska ajatus kyseisestä tehtävästä oli veljistä niin vastenmielinen.

Isotäti itse pyöritti taloa, navettaa, kyläkauppaa ja oikeastaan koko kylää. Sodan aikana hän viljeli tupakkaa, josta hänelle maksettiin sen erinomaisen laadun takia jopa ylihintaa, mistä muut kyläläiset olivat kateellisia. Hän sitä kovasti ihmettelikin, että mikseivät muutkin lukeneet kirjasta, miten tupakkaa kuuluu kasvattaa. Niinpä.

Lisäksi hän toimi sodan aikana lottana ja oli koko ikänsä aktiivisesti mukana kunnallispolitiikassa, kävi skootterilla kirkonkylässä hoitamassa erityisesti oman kylän asioita. Eikä tuo suuntautuminen unohtunut vanhanakaan, sillä ahneiden sukulaisten suureksi pettymykseksi viime vuonna hänen kuollessaan kävi ilmi, että suurin osa rahoista oli testamentattu kirkonkylän koulun stipendirahastoksi. Vain talo ja kohtuullinen summa talon kunnossapitoon tarkoitettua rahaa tuli perintönä sille ainoalle sukulaiselle, josta hän tiesi ettei tämä ikimaailmassa myisi pois tuota taloa, äidilleni. Talo on sentään ollut saman suvun hallussa 1600-luvulta lähtien, joten perinteen katkaisu olisi ollut kovin surullista. Taloa on tietenkin laajennettu ja korjailtu aikojen saatossa, mutta museovirastoakin kuitenkin kummasti kiinnostaa sen ylläpito. Äiti onkin miettinyt, että vanhan kaupan tiloihin voisi avata kesäkahvilan.

Yksi parhaiten mieleeni jääneistä tarinoista on juuri tuo sisällissodan aikainen episodi, jolloin oman kylän punaiset tulivat varoittamaan kyläkauppiastaan omistaan, olisihan heillekin ollut katastrofi, jos ruokakauppa olisi lopettanut toimintansa, nälkä kun ei katso väriä. Ongelma oli ratkaistu sillä, että isäntä lähti metsään piiloon ja muu talonväki jäi rauhassa kotiin kahvia juomaan. Isännän mielestä juuri kahvin tuoksu oli tärkeää, etteivät pettyneet teloittajat olisi purkaneet mielipahaansa talon muihin ihmisiin tai omaisuuteen. Palveluskunta koostui tietenkin punaisista, joten he eivät olleet vaarassa.

Punaiset olivat sitten tulleet ja vaatineet päästä sisälle tutkimaan talon. Heidät oli päästetty, ja tutkimisen jälkeen isoäidinäitini oli tiedustellut, josko he haluaisivat myös kahvia ennen matkan jatkamista. Kahvi oli kelvannut pienen hämmentyneen hiljaisuuden jälkeen, ja silloin viisivuotias isotätini oli katsellut aseita, jotka oli asetettu nojaamaan riviin tuvan liettä vasten. Niihin oli jokaiseen kiinnitetty punainen rusetti, ja isotätini olisi halunnut pyytää yhden sellaisen hiuksiinsa, muttei ollut uskaltanut. Lähtiessään miehet olivat ilmoittaneet milloin olivat aikeissa tulla käymään uudestaan, jotta isäntä tietäisi koska kannattaa keskittyä metsätöihin.

[prosessi]

Jatkan vielä taivassalolaisesta isotädistäni, tai oikeastaan hänen kotikylästään, sillä mieleeni muistui eräs kävelyretki vuosien takaa. Kävimme usein rantamakasiineilla kääntymässä, mutta kerran hän ehdotti, että menisimmekin vanhaan satamaan. Käännyimme lähinnä jonkinlaista peltotietä muistuttavalle tielle, jota en ollut koskaan aiemmin edes huomannut. Tai olin, mutten ollut tajunnut, että se johtaa jonnekin. Niinpä hämmästyinkin suuresti, kun jonkin matkaa kyseistä tietä kuljettuamme metsän takaa paljastui kokonainen kylä vanhoja taloja, jotka kyllä jo tuolloin olivat joko korjauskelvottomiksi rapistuneita tai kesämökkikäytössä. Isotätini muisti kuitenkin jokaisen talon entiset asukkaat, kertoi missä kylän ompelija oli asunut, missä se mies, joka kivilouhoksella oli käynyt vilkaisemassa miksei dynamiitti ollut räjähtänyt, ja jonka jäännöksiä koko kylä oli sitten käynyt etsimässä, jotta arkkuun saatiin mahdollisimman paljon sisältöä, missä seppä asui ja niin edelleen.

Yhden talon pihalla ollutta noin kahden neliön kokoista pientä taloa minä ihmettelin, ja isotätini totesi lyhyesti sen olleen talon piian mökki. Minä olin sen verran nuori, etten välittänyt hänen äänensävystään, joka antoi ymmärtää ettei asiasta ollut tarkoitus keskustella sen enempää. Niinpä kysyin miksi muilla taloilla ei ollut omia mökkejä piioille, ja isotätini totesi, ettei sellainen ollut tuolla alueella tapana. Minä siis tivaamaan, että miksi noilla sitten oli, ja vähän kiusaantuneena hän selitti, että talon isännällä oli ollut hieman ongelmia tiedostaa, mikä kaikki kuului piian tehtäviin, ja emäntä fiksuna naisena oli keksinyt, että jos piika yöpyy eri rakennuksessa, ei hänen tarvitsisi yksin jatkuvasti yrittää valvoa miehensä tekemisiä, vaan kaikkien naapurienkin emännät osallistuisivat myös tuohon tehtävään. Tarinasta ei käynyt selville, oliko piikakin tyytyväinen ratkaisuun.

Minä ihmettelin myös sitä, että miksi tuo kylä sijaitsi juuri tuolla, kun se oli jotenkin niin piilossa. Selitys löytyi rannasta, missä on edelleen jäljellä valtavat kivilaiturit, minne kuulemma valtamerilaivat tulivat vielä 1800-luvullakin hakemaan Taivassalon punagraniittia Amerikkaan. Kuulemma myös Kuninkaantie rantautui Suomen mantereelle alunperin juuri tuolta, koska satama toimi alkuaikoina paremmin kuin Turun rakenteilla oleva satama. Ei ole sattumaa, että tuon kylän nimi on Helsinki. Niitä löytyy siis Suomesta kaksi.

[prosessi]

Takaisin tähän päivään. Tänään kävin Askolassa pakkailemassa tavaroita. Uuden asunnon saan käyttööni vasta ensi kuun alussa, mutta päätin aloittaa homman jo nyt. Siellä käyminen oli aika kummallista, kun en ole ollut siellä aikoihin, tavallaan äärimmäisen tuttu paikka ja tavallaan täysin vieras. Aloitin ullakon sisällöstä, ja huomasin, että jostain syystä olin jo tuonne muuttomme jälkeen jättänyt suurimman osan taiteestani ripustamatta seinille, vaikka sentään kerkesimme asua siellä kolmisen vuotta. Kyseiset taulut eivät vain jotenkin sopineet tuohon taloon yhtään. Tai sitten minä en osannut kotiutua sinne. Siinä aiemmassa askolantalossamme ne kyllä olivat seinillä.

Seinille päässeistä tauluista tulikin sitten hassu keskustelu, sillä ne muutamat työt, joita Elukka on pilkannut kaikki nämä vuodet ja pitänyt niitä aivan pöljän näköisinä, olivatkin nyt kuulemma juuri ne, jotka hän haluaisi pitää. Saatan ehkä jopa suostua moiseen, sillä tulevaan asuntooni ei mitenkään voi mahtua kaikki vuosien aikana kertynyt taide. Eräs Elukan pikkusiskon maalaama taulu kyllä on niin Minun, ettei siitä keskustella. Tauluun on maalattu vapaus, riippumattomuus ja itsenäisyys niin kauniinrumana kokonaisuutena, että on sääli ettei hän ole aikeissakaan ryhtyä taiteilemaan tosissaan.

Muutenkin teki hyvää keskustella oikeista asioista, olen kaivannut noita outoja keskusteluja joita Elukan kanssa kävimme, aiheina esimerkiksi "onko tyhjiöllä lämpötilaa?", "jos eläinlaji nimeltä turskalkkuna olisi olemassa, minkälainen se olisi?", "miksei television kuvaputkesta voi tehdä kaikkien aikojen tuhoisinta asetta?" tai vaikka "miksi kampelasta on tullut sellainen kuin siitä on tullut?".

Kissat riemuitsivat minun tulostani, mutta koirat olivat hyvin hämmentyneitä.

[prosessi]

Kaikella on tarkoituksensa. Perjantaina eeppinen Taivaanpappa kehitteli taas kokoon sellaisen tarinan, ettei paremmasta väliä, joka paljasti minullekin jälleen jotain uutta ajattelumalleistani. Tajusin nimittäin, että yleensä ihmisten ajatellessa tarkoitusta, he henkilöivät kyseisen tarkoituksen joko itseensä tai johonkin korkeampaan voimaan, kun taas minun tarkoitukseni on jotain paljon sattumanvaraisempaa. Jos yleensä puhutaan omien vastoinkäymisten kääntämisestä voitoksi, minä rekisteröin myös ne tilanteet, jolloin omat vastoinkäymiseni muodostuvat jonkun muun voitoksi.

Perjantaina lähdin avaamaan vuokravakuustiliä, ja itselleni tyypillisen epäjärjestelmällisenä ja viime tingassa liikkeellä ollessani kerjäsin tietenkin ikävyyksiä. En tajunnut ottaa vuokrasopimusta mukaan ollenkaan, sillä edellisestä vuokrasopimuksen solmimisesta on aikaa jo kymmenisen vuotta, joten en muistanut näiden hommien olevan näin monimutkaisia. Viimeinen päivä toimittaa kuittaamattomuustodistus vuokranantajalle oli maanantaina, joten postiin se olisi pitänyt saada silloin perjantaina. No, sopimuksen puuttumiseenhan tuo homma tyssäsi, tai siis kopion, sillä varsinaista sopimusta en ollut edes vielä ehtinyt saada allekirjoitettuna takaisin. Kismitti, sillä olin tullut Hakaniemeen asti hommaa hoitamaan.

Niinpä yritin sitten keksiä jotain ratkaisua hommaan, ja virkailija totesi faksin sopimuksesta kelpaavan, joten soitin välittäjälle pyytääkseni sellaista. Sen verran harmistunut tilanteesta olin, etten kerta kaikkiaan muistanut tuon välittäjän olevan sankarini. Välittäjä sen sijaan muisti, joten puhelu meni ihan väärille raiteille, kun hänen vuorosanansa olivat hädässä olevaa neitosta pelastavan ritarin, ja minun puolestaan omia asioitaan mahdollisimman tehokkaasti järjestävän nykynaisen. Onneksi tajusin ongelman nopeasti ja vaihdoin oikeisiin repliikkeihin, minkä jälkeen ritarini taikoi minulle ensin vuokranantajan puhelinnumeron, jotta olisin voinut pyytää sieltä faksia sopimuksesta, ja kun numerosta ei vastattu, ilmoitti ritarini valtuuksiensa riittävän siihen, että hänen luvallaan voin toimittaa paperin tiistaina, tai itse asiassa keskiviikkokin riittäisi, niin minulle ei varmasti tule liian kiire. Sankarillinen paatos ja ritarini onni siitä, että sai olla avuksi, sai minut niin hyvälle tuulelle, ettei oikeastaan harmita, että joudun maanantaina järjestämään itseni uudestaan pankkiin jonottamaan. Jos minun vastoinkäymiseni muodostui toisen ihmisen päivän kohokohdaksi, sen täytyi olla tarkoitettua.

Koska minulla ei pankkihomman takia ollutkaan enää kiire minnekään, menimme mukelon kanssa Hakaniemen kauppahalliin. Menimme yläkertaan tarkistamaan, josko sieltä löytyisi vielä paljonkin tuttuja, mutta vaihtuvuutta oli ollut yllättävän paljon, eikä korjausompelijaa ja sitä ainoata oikeaa hattukauppiasta enää löytynyt. Sen sijaan Matildan puoti oli edelleen tallella, ja päädyin ostamaan vanhanaikaisia hattukampauksia edellyttävän huopahatun. Uusia haasteita elämään tuo nyt siis otsatukan ja hattukampausten yhdistäminen. Kaupanteko tuolla on kyllä aivan omaa luokkaansa, pelkkä ostaminen kun ei riitä, vaan lisäksi asiaan kuului se, että minulle kerrottiin miten tuollaisia hattuja tehdään. Rouva haki tiskin takaa näytille lähes metrin läpimitalla varustetun kudotun hatun, joka pistelemällä ja hieromalla pikkuhiljaa kutistuu oikean kokoiseksi huovuttuessaan. Eipä ole tusinatavaraa, ei.

Illalla tapasin Zebin ja miehensä, myöhemmin myös sen Zebin miehen kaverin, jonka kanssa mukelo Turussa käydessämme ystävystyi. Hänen piti alunperin olla Turussa, mutta suunnitelmat olivatkin sittemmin muuttuneet ja hänellä olikin työviikonloppu. Koska Zebin ja miehensä oli tarkoitus lainata hänen helsinginasuntoaan, tuli alkuillasta vähän epämääräinen. Zebin mies hylkäsi Zebin ja minut silloin alkuillasta ja lähti siirtämään autoa tai jotain, ja tuo kaveri ehdotti että kokoontuisimme Aussie Bariin. Ovella kehittyi hyvin huvittava tilanne, sillä minulta ja Zebiltä kysyttiin papereita, ja ällistyksemme oli sitä luokkaa, että ovimies meni suorastaan noloksi. Nyt pitäisi enää tietää, mikä ikäraja tuonne oikein on... Paikka ei oikein soveltunut juttelemiseen, joten käännyimme vain sisällä, mutta olihan tuokin taas kokemus. Minun osaltani ilta jäi vähän kesken, kun viimeinen bussi Palloheinään lähtee niin hiivatin aikaisin.

Lauantaina avitin Elukkaa autokaupoissa. Olin jo aivan ehtinyt unohtaa, miten hauskaa käytetyn auton ostaminen on, etenkin kun autokauppiaalla on auto, josta hänen on hyvin vaikeaa päästä eroon, ja toisaalta ostajalla on tarve juuri kyseisenlaiselle autolle. Päädyin tinkimään periaatteella "kerro minkä verran tuossa autossa on tinkimisvaraa", "ok, tingi nyt kuitenkin vielä vähän" jne. En missään vaiheessa suostunut sanomaan hintaa, jonka olisin ollut valmis maksamaan kyseisestä autosta, ja lopputuloksena sain sen hinnan tiputettua jopa tuon rajan alapuolelle. Homma meni niin mustalaiseksi, että lopulta autokauppias lupasi jopa tankata tankin täyteen ilmaiseksi. Käytettyjen autojen kauppiaissa ja kiinteistönvälittäjissä on jotain kovin samanlaista.

[prosessi]

Satu eräästä norauksesta

Olipa kerran ala-aste nimeltä Kitinä.

Okei, nyt alkoi pelottaa. Tämän päivän Helsingin Sanomiin Kotimaa-osioon joku Antero Mukka oli kirjoittanut sadun eräästä ala-asteesta nimeltä Eduskunta. Täytynee aikuisten oikeesti ruveta miettimään mitä tänne oikein kirjoitan.

[EveryWoman]

Satu eräästä norauksesta

Olipa kerran ala-aste nimeltä Kitinä.

Okei, nyt alkoi pelottaa. Tämän päivän Helsingin Sanomiin Kotimaa-osioon joku Antero Mukka oli kirjoittanut sadun eräästä ala-asteesta nimeltä Eduskunta. Täytynee aikuisten oikeesti ruveta miettimään mitä tänne oikein kirjoitan.

Mä oon pari kertaa miettinyt, mahtaakohan Sata naista -blogin Teppo lukea Kitinää. Joskus siellä näkyy ihan samoja läppiä vain vähän sen jälkeen kun niitä on Kitinässä heitetty.

[Tix]

Satu eräästä norauksesta

Olipa kerran ala-aste nimeltä Kitinä.

Okei, nyt alkoi pelottaa. Tämän päivän Helsingin Sanomiin Kotimaa-osioon joku Antero Mukka oli kirjoittanut sadun eräästä ala-asteesta nimeltä Eduskunta. Täytynee aikuisten oikeesti ruveta miettimään mitä tänne oikein kirjoitan.

Mä oon pari kertaa miettinyt, mahtaakohan Sata naista -blogin Teppo lukea Kitinää. Joskus siellä näkyy ihan samoja läppiä vain vähän sen jälkeen kun niitä on Kitinässä heitetty.

Tai sitten ihmiset vain kirjoittelevat tutuilla metaforilla. Ala-aste on erinomainen metafora ilmiölle jonka haluaa esittää infantiiliksi, koska liki kaikilla on kollektiivinen samansuuntainen kokemus ala-asteesta.

[prosessi]

Satu eräästä norauksesta

Olipa kerran ala-aste nimeltä Kitinä.

Okei, nyt alkoi pelottaa. Tämän päivän Helsingin Sanomiin Kotimaa-osioon joku Antero Mukka oli kirjoittanut sadun eräästä ala-asteesta nimeltä Eduskunta. Täytynee aikuisten oikeesti ruveta miettimään mitä tänne oikein kirjoitan.

Mä oon pari kertaa miettinyt, mahtaakohan Sata naista -blogin Teppo lukea Kitinää. Joskus siellä näkyy ihan samoja läppiä vain vähän sen jälkeen kun niitä on Kitinässä heitetty.

Lukee.

[EveryWoman]

Lukee.

Kirjoitustyylikin tuntuu aika, hmm, tutuhkolta.

[prosessi]

Okei, nyt alkoi pelottaa. Tämän päivän Helsingin Sanomiin Kotimaa-osioon joku Antero Mukka oli kirjoittanut sadun eräästä ala-asteesta nimeltä Eduskunta. Täytynee aikuisten oikeesti ruveta miettimään mitä tänne oikein kirjoitan.

Mä oon pari kertaa miettinyt, mahtaakohan Sata naista -blogin Teppo lukea Kitinää. Joskus siellä näkyy ihan samoja läppiä vain vähän sen jälkeen kun niitä on Kitinässä heitetty.

Tai sitten ihmiset vain kirjoittelevat tutuilla metaforilla. Ala-aste on erinomainen metafora ilmiölle jonka haluaa esittää infantiiliksi, koska liki kaikilla on kollektiivinen samansuuntainen kokemus ala-asteesta.

Jostain syystä Mukkakin aloitti juttunsa sanoin Olipa kerran... Yhdistelmänä se ja ala-asteteema ovat aika kumma sattuma.

[prosessi]

Lukee.

Kirjoitustyylikin tuntuu aika, hmm, tutuhkolta.

Juu, ei insinööri pysty kätkemään raitojaan.

[EveryWoman]

Lukee.

Kirjoitustyylikin tuntuu aika, hmm, tutuhkolta.

Juu, ei insinööri pysty kätkemään raitojaan.

Insinööri? Arvaukseni taisi mennä pieleen.