prosessi kirjoitti:No hei, oot vieläpä osallisena! Eilenhän Vadim uhkas menettää sydämensä sulle, ja mä tulin tietty niin mustasukkaseks, et mä kostin kirjottamalla ton raportin! Ei sillä oo mitään välii, jos se mainostaa zuumailevansa hottiksii FB:ssa, mut teitä mä en niinku kestäis!
Hui kaamee!
No, mut ei hätää, onhan mulla tuo koipeliininikin, eikös?
prosessi kirjoitti:No hei, oot vieläpä osallisena! Eilenhän Vadim uhkas menettää sydämensä sulle, ja mä tulin tietty niin mustasukkaseks, et mä kostin kirjottamalla ton raportin! Ei sillä oo mitään välii, jos se mainostaa zuumailevansa hottiksii FB:ssa, mut teitä mä en niinku kestäis!
Hui kaamee!
No, mut ei hätää, onhan mulla tuo koipeliininikin, eikös?
No joo, se kyllä auttaa asiaa kummasti, varsinkin kun se osaa soittaa kitaraakin! Oon vähän kade!
Tänään oli viimeinen neuvolakäynti Askolassa. Sieltä lähtiessä mielessä kävi hetkellisesti ajatus, josko käväisisin kotona eläimiä tervehtimässä ennen Helsinkiin lähtöä. Sitten muistin, ettei minun kotini enää aikoihin ole ollut Askolassa, ettei minulla itse asiassa ole melko pitkään aikaan ollut ollenkaan omaa kotia. Tajusin myös hyvin selkeästi sen, että olisi sopimatonta käydä tapaamassa eläimiä sopimatta asiasta mitenkään Elukan kanssa, joten en mennyt. Suurin osa irtaimesta omaisuudestani on kyllä ihan käytännön syistä edelleen tuossa talossa, mikä tekee tilanteesta vähän hassun. Vain osa levyistä ja vaatteista muutti mukanani tänne lapsuudenkotiini.
Maalla kodin rajat eivät ole ollenkaan niin selviä kuin kaupungissa, joten olisi kovin helppoa kävellä sisään vanhaan elämäänsä ilman lupaa. Vanhojen kerrostaloasuntojeni ikkunoiden tähystely, jos talon syystä tai toisesta sattuu ohittamaan, on kovin paljon laimeampaa kuin oman vanhan pihan näkeminen. Se kun on vähän kuin tirkistelisi alastonta menneisyyttään. Vähän hirvittää miltä tulee tuntumaan mennä hakemaan tavaroitani pois tuolta.
Mutta hyvänä puolena asiaintiloissa kodittomuuteni jatkuu onneksi enää viisi päivää, ehkä jopa vähemmän jos saan avaimet etuajassa. Sitten menen ensimmäiseksi kylpyyn. Niin pitkäksi aikaa, että sormet ja varpaat muuttuvat rusinoiksi.
Aika rankkaa sullakin ollut kun olet joutunut monta kuukautta elämään ilman omaa kotia. Mulla iskee angsti jo ajatuksestakin että olisi toisten nurkissa muutamaa päivää pidempään. No, onneksi kohta helpottaa!
Zeb kirjoitti:Aika rankkaa sullakin ollut kun olet joutunut monta kuukautta elämään ilman omaa kotia. Mulla iskee angsti jo ajatuksestakin että olisi toisten nurkissa muutamaa päivää pidempään. No, onneksi kohta helpottaa!
No toisaalta joutumisesta ei ehkä voi puhua, kun enemmän on ollut kyse siitä, että mitä kukakin elämältään oikein haluaa. Paha muuttaa omaan kotiin ennen kuin tietää missä sen haluaisi olevan...
Avaimet omaan kotiin saatu, mut en sit saakaan viettää tuolla koko huomista päivää, kun kuulemma mun synttäreitä pitää juhlia täällä vanhempien luona. Saattavat olla oikeassa, täytänhän minä 13 nurinpäin ja olen sentään syntynytkin kello 13:13, joten ehkä tänä vuonna tosiaan pitää juhlia.
Päivä alkoi rasittavasti, päädyin kovan kritiikin kohteeksi. Koska kritiikissä oli ehkä jopa puolet totta, en reiluuden nimissä edes yrittänyt puolustautua. Kyseisen keskustelun jälkeen oli kätevästi aika keskusteluihmiselleni, jolle minä sitten purin mieltäni oikein kunnolla. Keskusteluihmisen spontaani kommentti kertomukseeni: "Siitäs sait!" kyllä kieltämättä hieman yllätti, se täti ei taida ottaa minua oikein tosissaan.
Sitten menin Askolaan pakkailemaan, peläten sen olevan kovinkin ahdistavaa. Onnistuin kuitenkin aloittamaan pakkaamisen juuri oikeasta lipastosta: löydettyäni sieltä sellaisia ilmapalloja, joista voi tehdä ilmapalloeläimiä, nokkahuilun, triangelin, kahdet kastanjetit ja marakassit aloin olla jo suorastaan loistavalla tuulella. Harkitsin, että olisin soittanut pienet sammakot nokkahuilulla, mutta arvelin sen häiritsevän liikaa muuttohommaa, koska sen jälkeen olisin kuitenkin tehnyt yhden keltaisen ilmapallokirahvinkin, joten pakkasin vain tavarat kiltisti laatikoihin. Huuliharppuani en vielä löytänyt, mutta kovin kauaa se ei enää voi olla kadoksissa!
Koirat olivat tällä kertaa riemuissaan tulostani, ja muutenkin oli kiva tavata kaikki eläimet, etenkin kun huomasi miten hyvinhoidettuja ne olivat. Elukka on oiva kuningas "rakkaille tyhmille alamaisilleen", joiksi hän niitä kutsuu. Kissat suhtautuivat minuun melko neutraalisti, mutta se mustaharmaa lintu oli niin äärimmäisen loukkaantunut, etten moista ole ennen nähnyt. Se ei sanonut minulle sanaakaan, katseli vain kuin halpaa makkaraa, ja kun toin sille ruokaa kieltäytyi se syömästä. Tutki vain saamaansa ruokaa hyvin epäluuloisesti, periaatteella "senkin petturi, tulit kuitenkin ihan vain kataluuttasi vielä myrkyttämään minut!" Vasta jälkeenpäin tajusin, ettei kukaan ole kertonut linnulle minun muuttaneen muualle, ja navetassa asuessaan se ei tietenkään ole voinut saada sitä itsekään selville. Niinpä sen näkökulmasta minä en vain ilkeyttäni käy enää ollenkaan juttelemassa sen kanssa. Pitäisi vissiin yrittää selittää sille näitä muutoksia, jos se vaikka sattuisi ymmärtämään.
Itse asiassa täytyy jatkaa vielä vähän noista eläimistä, sillä Elukka oli tehnyt muutaman rohkean kokeilun eläinten yhdistämisissä. Navetassa oli aiemmin vain lampaita ja kaneja vapaasti keskenään, mikä tietenkin toimi hyvin. Ensin Elukka oli sijoittanut myös linnun sinne, mikä periaatteessa olisi voinut olla riski, koska se on hyvin uhkarohkea eikä todellakaan varo mitään lampaita tai kaneja, vaan määräilee niitä suorastaan väkivaltaisesti, unohtaen säälittävän pienen kokonsa niihin verrattuna. Yleensä ne kyllä kiltisti tottelevat sitä, mutta lammas voisi kyllä melko helposti kompastua edessään maassa uhitellen patsastelevaan lintuun ihan vahingossa. Niiden välille näyttäisi nyt kuitenkin muodostuneen jonkinlainen kauhun tasapaino, lintu ei patsastele lampaiden riehuessa, ja toisaalta lampaat pitävät linnun nokan aina muistissaan, omissa puuhissaankin huomaa niiden vähän väliä vilkuilevan linnun tekemisiä. Paikalle tullessani lintu taas oli kanien kanssa niiden yhteispesässä nukkumassa, joten niiden välille näyttäisi muodostuneen todella outo yhteys.
Seuraavaksi Elukka oli lykännyt samaan soppaan kaksi kissaa, joiden noin periaatteessa pitäisi olla uhka sekä linnulle että kaneille. Nuo kanit kyllä ovat sen verran isoja, etteivät ne kissojen silmin katsottuna taida ruoalta vaikuttaa, mutta lintu on kyllä ainakin aiemmin suhtautunut kissoihin hyvinkin vihamielisesti. Tai ainakin se on haastanut riitaa verkon läpi yhden kissan kanssa, jota Elukka ei tietenkään tuonne laittanut. Noiden kahden kanssa se kuitenkin näyttäisi tulevan toimeen, vaikka sen herkkuruokaa onkin juuri pehmeä kissanruoka. Niillekin on muodostunut oma sosiaalinen järjestelmänsä, jossa linnulla on etuoikeus perehtyä tarjottuihin ruokiin ensin, mutta jos se hylkää ne ja siirtyy tarpeeksi kauas, tulevat kissat osingoille. Ja kun kissat ovat ruoan kimpussa, tiedostaa lintukin ettei sillä enää ole varaa muuttaa mieltään, tai riski saada tassusta on turhankin suuri.
Kissojen ja lampaiden keskinäinen suhde on ehkä epäilyttävin, sillä jostain syystä noilla kissoilla on tarve esimerkiksi huolehtia syntyvistä karitsoista, mikä on niille hyvinkin rankka tehtävä, ovathan huolehdittavat huolehtijoiden itsensä kokoisia. Puhumattakaan siitä, että lampaat eivät ole samalla tavalla siistejä eläimiä kuin kissat, jolloin kissat kokevat velvollisuudekseen huolehtia lampaidenkin siisteydestä. Lampaat puolestaan eivät edes tajua arvostaa kissojen uhrautuvuutta, vaan lähinnä käyttäytyvät kuin kissoja ei olisi olemassakaan.
Eilinen ja tämänpäiväinen muuttopäivä olivat kivoja. Tein ainakin miljoona mitä riemastuttavinta löytöä, asioita joita en edes muistanut omistavani. Löysin sen huuliharpunkin! Elukka oli hauska oma itsensä koko päivän, ilmeisesti minun tavaroistani eroon pääseminen on hänestä mukavaa. Mistään tavaroistakaan ei tullut riitaa, kun en päästänyt vanhempiani ja sisaruksiani sotkeentumaan asiaan. Pikkuveljeni mielestä kun minun olisi pitänyt nyysiä Dyson-pölynimuri, vaikka Elukka eläimineen tarvitsee sitä paljon minua enemmän, äitini mielestä minun vissiin olisi pitänyt nyysiä kaikki astiat ja isäni mielestä kaikki työkalut. Pikkusiskoni on joissain asioissa ainoa tervejärkinen tässä perheessä, hän kun arveli minun ja Elukan osaavan sopia noista asioista parhaiten ihan itse.
Jokainen tavara siis meni enemmän tarvitsevalle, ainoastaan elokuva- ja sarjakuvakokoelmien kohdalla täytyi noudattaa jotain muuta logiikkaa. Vähän minua ehkä harmittaa, että jouduin luopumaan kaikista Tilsan sarjakuvista, mutta toisaalta ne kuuluvat niihin, joita saa halutessaan kaupasta lisää ilman mitään epätoivoista etsimistä. Ja minä sain sentään pöljän seinälamppuni, jonka ostamisen Elukka yritti aikoinaan estää sillä perusteella, että se on niin ruma. Nyt hän kuulemma olisi halunnut pitää senkin, perustelulla että kaikkeen tottuu...
Unohdettuja loppuun asti kirjoitettuja romaanikäsikirjoituksia löytyi tällä kertaa kaksi, en muista kirjoittaneeni kumpaakaan, mutta kummasti ne minun käsialaltani näyttivät. Puhtaaksi en niitä mitä ilmeisimmin koskaan ole vaivautunut kirjoittamaan, enkä kirjoita, koska en uskalla edes lukea niitä. Nyt pitäisi enää ryhtyä suureksi kirjailijaksi, niin perikunta sitten aikanaan tekisi isot rahat minun julkaisemattomilla luurankoteksteilläni, sillä joku varmaan uskaltaisi lukea nuo kunhan minä en enää olisi estämässä. Saatan hankkia kassakaapin, sillä ei noita oikein viitsi lukemattomina polttaakaan.
Tavarat muutettu ja osa jo järjestelty paikoilleenkin. Jopa kaksi taulua on ehtinyt ripustautua seinille ja ensimmäiset 2,5 metriä kirjoja järjestäytyä hyllyyn. Kirjoja järjestellessäni yritin löytää jonkinlaista teemaa kirjakokoelmastani. Suurin osa kirjoista on tietenkin löytänyt tiensä hyllyyni pelkän sisältönsä takia, lähinnä koska samojen kirjojen ronttaaminen toistuvasti kirjastosta kotiin olisi niin turhaa, minulla kun on paha tapa lukea kirjoja moneen kertaan, vähän samalla periaatteella kuin musiikkiakin kuunnellaan mielialojen mukaan. Yhteisiä tekijöitä kirjoista etsittyäni lopulta tajusin, että hyvin suuri osa kirjoistani on aliarvostettujen tai unohdettujen kirjailijoiden tuotantoa. Kirjoja, jotka aikanaan ovat olleet hyvinkin suosittuja, mutta lyhytikäisiä.
Jostain aivan käsittämättömästä syystä olen myös keräillyt Anni Polvan tuotantoa laajemminkin, vaikka suurin osa niistä on sellaista liukuhihnatuotantoa, ettei kirjailija itse edes oikein tahdo muistaa henkilöidensä nimiä. Mutta joukosta löytyy myös helmiä, etenkin Polvan muistelmatyyppiset kirjat ja matkareportaasit ovat paikoitellen oikeasti laadukkaita, häneltä vain puuttui aika pahasti taito itse erottaa jyvät akanoista. Tai sitten hän ei yksinkertaisesti välittänyt, kirjoitti vain koska se oli hauskaa.
Toinen vähän kyseenalainen kirjailija jota olen yrittänyt keräillä (valitettavan huonolla menestyksellä, ei oikein tahdo löytyä) on Jim Thompson, joka aikoinaan luokiteltiin silkaksi kioskikirjallisuudeksi. Ne kirjat ovat kuitenkin niin paljon enemmän, että oikein pahaa tekee niiden vähättely.
Pohjoismaisen kirjallisuuden osuudella voisin tietenkin yrittää nostaa bibliofiilin statustani, mutta valitettavasti siinä ei ole mitään järjestelmällistä, jostain syystä minua miellyttäviä pohjoismaisia kirjailijoita vain sattuu löytymään melko runsaasti. Varsinaisia klassikoita taas löytyy suhteessa kirjamäärään melko vähän, arviolta alle 2 metriä, ellei satukirjoja lasketa mukaan.
Ja sitten kirjoista takaisin reaalielämään. Aamulla odotimme mukelon kanssa metroa mennäksemme laittamaan tavaroita paikoilleen uudessa kodissamme. Vielä emme siis ole yöpyneet siellä, vaan käymme vain, kirjalaatikot kun vievät niin paljon tilaa, että sänky seisoo toistaiseksi seinää vasten. Asemalla kuitenkin tapahtui hieman arvoituksellinen välikohtaus. Meidät nimittäin ohitti hieman epäsiistin oloinen nuorimies mäyräkoiraa kantaen. Juuri meidän kohdallamme hän sanoi hiljaisella äänellä "-ttu mitä porukkaa", vilkaisemattakaan meihin päin. Mysteeriksi jäi, kuvitteliko hän lausuvansa ääneen minun ajatukseni, tarkoittiko hän sanoillaan minua ja mukeloa vai oliko kyseessä muiden odottajien tuomitseminen kuvitellussa yhteisymmärryksessä kanssamme. En voinut kysyä, koska hän ei edes pysähtynyt kommentoidessaan. Epäilyttävää. Katselin kuitenkin varmuuden vuoksi ympärilleni, mutta kaikki vaikuttivat aivan normaaleilta ihmisiltä. Peiliä ei ollut hollilla, joten en voinut tarkistaa miten epäilyttäviltä minä ja mukelo näytimme...
Eilinen oli taas outo päivä. Tullessamme mukelon kanssa Palloheinästä tänne uuteen kotiin bussikuskina toimi mitä ilmeisimmin jonkinlainen roolipelihahmo jostain rinnakkaisulottuvuudesta. Sillä oli pitkät hiukset sekä muutenkin keskiaikainen olemus, jota bussikuskin asu ei onnistunut salaamaan, ja se virnuili epäilyttävästi minulle ja mukelolle ennen bussiin nousemistamme, mutta yritti kyllä kovasti saada kasvonsa peruslukemille kun astuimme sisään. Matkan aikana se poimi kätköistään kaksi isoa säämiskäpussia täynnä kolikoita, joita se lajitteli matkan aikana. Pari kymmensenttistä se tiputti bussin käytävälle ja katseli niitä niin surumielisenä, että minun oli aivan pakko mennä poimimaan ne sille. Sitten se noukki jostain käteensä yhden aikataulun ja kirjoitti siihen mystisiä merkintöjä, mahdollisesti numeroita, kätkeäkseen arkin sen jälkeen povitaskuunsa. Haluaisin tietää, pääsikö se jossain vaiheessa takaisin omaan ulottuvuuteensa.
Mukelon kanssa kokosimme kirjahyllyjä ja täytimme niitä niin antaumuksella, että vasta yhdeksän aikaan illalla huomasin kellon olevan paljon ja meidän aika palata Palloheinään nukkumaan. Iltaihmiset metrossa ja busseissa miellyttävät minua enemmän kuin päiväihmiset, ehkä koska he eivät yleensä ole niitä aina kiireisiä suoriutujia, vaan ajelehtijoita. Metro oli kyllä lähes tyhjä, mutta mukelo ja joku keski-ikäinen mies löysivät kuitenkin toisensa ja ottivat ilmeilykontaktin. Leikin etten huomannut, miten kyseinen mies irvisteli ja pelleili mukelolle vaivihkaa parin penkkirivin päästä.
Bussi taas oli aivan täynnä, joten pääsin ensimmäistä kertaa hyötymään mukelosta siinä mielessä, että meille tarjottiin istumapaikka. Muutenkin kyseinen bussi oli kummallinen, sillä siellä oli todella äänekäs puheensorina, ainakin kymmenen keskustelua käynnissä. Minua lähinnä olevien puheesta sain sen verran selvää, että he pohdiskelivat ruuhka-aikoja julkisissa, kunnes toinen oivalsi, ettei silloin itse asiassa olisi pitänyt olla mitään ruuhkaa. Hän arveli, että kaikki ihmiset olivat vain sopineet, että "tavataan yhdeksältä kuusseiskassa". Siltä tilanne kyllä tuon tuttavallisen tunnelman takia vaikutti. Jossain vaiheessa yksi käytävässä seisoskellut mies kysyi myös edessään seisovilta, että "onko tuolla takana tapahtunut jotain kamalaa, kun kukaan ei halua mennä sinne? Siellähän on jopa vapaita paikkoja." Käytävässä seisojat totesivat suosivansa tiiviimpää tunnelmaa.
Minun vieressäni istunut täti yritti myös viritellä keskustelua kanssani, mutta hänellä oli päällään niin ruma tekoturkki, ettei keskustelusta tullut yhtään mitään. Ei niin, ettenkö voisi puhua mauttomasti pukeutuneiden ihmisten kanssa, mutta tuollaiseen turkkiin sonnustautunut ei vain mitenkään pitäisi ainuttakaan keksimääni puheenaihetta mielenkiintoisena, ja sama toisinkinpäin, joten vastailin vain lyhyesti hänen kysymyksiinsä ja keskustelu tyrehtyi melko nopeasti. Olin hieman pahoillani, mutta seura vaikuttaa erittäin paljon käyttäytymiseeni, enkä ole koskaan oikein hallinnut täysin sisällötöntä jutustelua.
Oikeastaan muuttaminen on aika pelottavaa, varsinkin jos harrastaa toteemiesineiden keräämistä, joiden ainoa tarkoitus on vahvistaa muistoelämyksiä. Tänään käteeni osui nyyssien vitsiryhmän papin hautajaisohjelma. Muistui mieleeni ne tunnelmat, kun hänen mökilleen suunnitellun miitin sijaan juuri samana viikonloppuna olivatkin hänen hautajaisensa. Alunperin miittiin kutsutut sitten kutsuttiin myös hautajaisiin, joissa minä pidin itselleni suureksi yllätykseksi sen joskus Kitinässäkin mainitsemani hautajaispuheen, jossa tein pilaa vainajasta vakavalla naamalla, hautajaisvieraiden nauraessa ääneen. Pexi kun oli sen verran monta kertaa vitsiryhmässäkin sanonut, että hän ainakin haluaa hauskat hautajaiset joissa ei itketä turhaan, että katsoin asiakseni auttaa tehtävässä. Kyseessä on itseasiassa suurin yleisö jolle olen puhunut, koska hautajaistilaisuus oli avoin kaikille kaupunkilaisille, joten paikalla oli parisataa ihmistä, jotka olivat mahtuneet sisään ensimmäisen kattauksen ajaksi.
Puheessani totesin myös sen, että itse asiassa Pexin kuolema vaikutti minun elämääni erittäin paljon, sillä nyyssien välityksellähän hänen kanssaan tuli puhuttua lähes päivittäin, enkä edes pystyisi pitämään yhtä tiivistä yhteyttä IRL-ystäviini. Siihen tosiasiaan liittyen loppui omakin kirjoitteluni vitsiryhmään, koska sen tunnelma ei vain enää palannut entiselleen. Aktiivisia kirjoittajia oli liian vähän, jotta yhden suurisuisimman ja samalla hyväntahtoisimman kirjoittajan poismeno ei olisi vaikuttanut suunnattoman paljon. Hyväntahtoisuutta on aivan liian vähän tässä maailmassa, mistäköhän sitä saisi tilattua ja sekoitettua vaikkapa kaupunkien juomaveteen? Höh, nyt alkaa itkettää, on liian ikävä.
Heti tuon hautajaisohjelman jälkeen tietenkin satuin löytämään halma-pelin, josta taas tuli äidinisäni kuolema mieleeni. Isoisäni nimittäin pelasi usein kanssani shakkia ja halmaa, eikä ikinä hävinnyt tahallaan vaikka olin lapsi. Minusta se oli hyvin tärkeää, sillä jos hän olisi hävinnyt tahallaan, en olisi voinut tietää miten hyvä oikeasti olin. Se myös opetti, ettei voittaminen ole mitenkään erityisen tärkeää, vaan itse pelaaminen, joka voi olla hyvinkin jännää vaikka koko ajan tietää ennemmin tai myöhemmin häviävänsä. Terveellinen asenne muussakin elämässä...
Kerran sitten halmaa pelatessamme kuitenkin kävi niin, että vaikka olin jo pitkään pärjännytkin melko hyvin, onnistuin yllättäen voittamaan todella ylivoimaisesti. Sen sijaan, että olisin innostunut asiasta, pelästyin aivan suunnattoman paljon. Muistan edelleen hyvin elävästi sen järkytyksen ja tunteen, että kunpa pelin voisi aloittaa alusta ja leikkiä ettei tätä tapahtunut, mutta tietäen saman kuitenkin toistuvan uudellakin yrittämällä. Kotimatkalla puhuin asiasta äidille, joka arveli ettei isoisä vain ollut viitsinyt keskittyä pelaamiseen. Se oli minulle jo toinen järkytys samalle päivälle, sillä tajusin ettei äiti tuntenut ollenkaan omaa isäänsä. Isoisäni ei ikinä olisi pelannut keskittymättä, hänhän oli joskus jopa riidellyt aiheesta isoäitini kanssa minun kuulteni, kun isoäitini oli ollut sitä mieltä, että lapsen täytyy antaa voittaa edes joskus. Siihen isoisäni oli vastannut, että jos niin on, hän ei pelaa ollenkaan. Siinä vaiheessa minäkin puolestani olin sekaantunut keskusteluun ja kertonut haluavani hävitä. En ymmärtänyt ollenkaan, miten äiti ei tajunnut tuota, mutta nykytietämykseni valossa uskon äidin vain harjoittaneen itsepetosta. Hän kun tiesi mitä tuo pelissä häviäminen aikuisten oikeesti tarkoitti. Kaksi viikkoa myöhemmin isoisäni kuoli.
Nyt täytyy kyllä soittaa kalakukkopillillä pienet sammakot, että palaan ennalleni ja nykypäivään.
MutQ ei jymmärrä miksi vetää monologia blogimaiseen tapaan tänne kun sen voisi tehdä ihan ikiomalle webbisivustolle.
Jos ei oo tarvetta mihinkään ikiomaan sivustoon. Ihan niin mielenkiintoisena en itseäni pidä, ettäkö pitäisi luoda paskanjauhannalleni oma koti. Sopii paremmin tänne muun sälän sekaan.
Hui kaamee! 
