Reportaaseja uudenvuodenyöstä alkaen

[prosessi]

Vaikuttaisi siltä, että tämänkokoisessa asunnossa niitä on pakko kierrättää ja pitää vain osaa kerrallaan seinillä. Valitseminen vain on hyvin vaikeaa, sillä pidän hyvin paljon niistä kaikista, enkä haluaisi syrjiä yhtäkään.

Voisit vaikka laittaa osan tauluista kattoon?

Niska tulisi vain kipeäksi, kun tiirailisin koko ajan josko ne ovat aikeissa hyökätä kimppuuni.

[NegaDuck]

Niska tulisi vain kipeäksi, kun tiirailisin koko ajan josko ne ovat aikeissa hyökätä kimppuuni.

Sängyn yläpuolelle? Olettaen että nukut selälläsi.

[prosessi]

Niska tulisi vain kipeäksi, kun tiirailisin koko ajan josko ne ovat aikeissa hyökätä kimppuuni.

Sängyn yläpuolelle? Olettaen että nukut selälläsi.

Mutku en nuku silmät auki!

[NegaDuck]

Mutku en nuku silmät auki!

Hyökkäyksen alkaessa herännet kuitenkin nopeasti taisteluasentoon.

[prosessi]

Täytyy vielä jatkaa noista tauluista, tai itse asiassa yhdestä erityistapauksesta. Kyseinen taideteos on nimittäin ensimmäisen mieheni serkun leikkikoulussa tekemä, ja se oli alunperin silloisen anoppini lahjaksi saama. Minä kerjäsin ja rukoilin sitä itselleni vuosia, mutta anoppini ei luopunut siitä, vaikka hän ei edes nähnyt sen taiteellista arvoa. Itse hän kuulemma piti enemmän kyseisen lapsen isoveljen maalaamasta kuvasta, joka oli tavallinen lapsenomainen maisemakuva, ja lähinnä ihmetteli mitä kummaa minä siinä pikkuveljen omituisessa työssä oikein näin. Olen varma, ettei hän ikinä edes katsonut kyseistä taulua kunnolla, mutta siltikään hän ei mukamas voinut luopua siitä. Ei edes vaikkei hän halunnut pitää sitä seinällä. Ilmeisesti hän epäili sen olevan jollain oudolla tavalla arvokas ihan siitä syystä, että minä halusin sen itselleni. Kun anoppini kuoli, appeni sitten lopulta luovutti taulun minulle. Itse hän oli ollut aikeissa heittää sen roskiin. Ihmiset ovat välillä hyvin omituisia.

[NegaDuck]

Ilmeisesti hän epäili sen olevan jollain oudolla tavalla arvokas ihan siitä syystä, että minä halusin sen itselleni.

Hän selvästi arvosti makuasi, vaikkei ehkä ihan ymmärtänytkään sitä.

[prosessi]

Lauantaina lähdimme mukelon kanssa vanhempien mökille, missä tällä kertaa oli vain seitsemän hengen porukka, omaa väkeä sekä pikkusiskon poikaystävä, joka oikeastaan on omaa porukkaa. Päädyinkin miettimään, että miksi omat kumppanini eivät koskaan oikein ole tuntuneet kuuluvan porukkaan, ja päädyin siihen lopputulokseen, että koska minuun vetoavat erikoiset ajatusmaailmat, olen päätynyt valitsemaan kumppaneita, jotka tarpeeksi kummastusta ja naurun kohteeksi joutumista kohdattuaan ovat päätyneet suhtautumaan suurimpaan osaan ihmisistä hyvinkin varautuneesti. Varautuneisuus on sitten näkynyt hyvin erilaisilla tavoilla, kuten osallistumattomuudella isompien porukoiden keskusteluihin tai sitten niin triviaaleilla aihevalinnoilla ja puheenvuoroilla, että vähänkään fiksumpaa ei voisi vähempää kiinnostaa. Tuon jälkimmäisen mallin kehittyminen on hyvinkin ymmärrettävä, sillä joskus kun tuollainen henkilö erehtyy puhumaan oikeasti, on seurauksena aina ennen pitkää vaivaantunut hiljaisuus, joka johtuu siitä, ettei kukaan muu enää pysy kärryillä. Pahoin pelkään, että tuo on asia joka tulee säilymään tulevaisuudessakin, sillä en usko että jaksaisin elää ihmisen kanssa, joka ei ruokkisi mieltäni tarpeeksi monipuolisesti. Porukkaan sopeutuminen jää köykäisemmäksi tekijäksi vaakakupissa, jos kerran kaikkea ei voi saada. Voin sentään aina lohduttautua sillä, että isäni mielestä minä itse olen oudompi kuin yksikään entisistä kumppaneistani...

Outoudesta puheen ollen, pääsiäinen sujui totutusti. Isä meni pää edellä vaatteet päällä avantoon, muttei sentään kadonnut sinne, kun pikkuveli kerran piti jaloista kiinni. Pikkusiskon poikaystävä lahjoitti pikkusiskon Mignon-munan äidille, minkä jälkeen pikkusisko tuijotti äitiä hyvin koiramaisen anelevasti ja vaati munaansa takaisin. Äiti pahoitteli ettei hän voi luovuttaa sitä, koska ei tiedä missä se on, mikä olikin totta, koska lahjoitustapahtuman jälkeen pikkusiskon poikaystävä oli kätkenyt sen poolopaitansa kauluksen sisään. Pikkuveljen mönkiäisen sivupelistä roikkui karvanopat, jotka heiluivat villisti ajettaessa, ja poltimme suureellisesti kokonaista kuusi noidankarkotuskokkoa sekä puolet isotätini talosta. Poltetut talonpalat oli tosin irrotettu talosta ja korvattu vähemmän lahoilla.

[prosessi]

Nyt on jo monta päivää putkeen ollut tunne, että elämä on mallillaan. Kohteliaita ja iloisia ihmisiä joka puolella, ja tutustuin ensimmäiseen naapuriinikin. Kyseinen tapaus syöksyi syliini ja nuolaisi minua nenään, rakkautta ensi silmäyksellä! Ehkä ihan hyvä, että sen asuinkumppani oli köytetty siihen kiinni nahkaremmillä.

Toissapäivänä tapasin ystäväni, joka kertoi suunnitelleensa miehensä kanssa jonkun yhtä hyvälaatuisen lapsen adoptointia kuin minun mukeloni. Miehensä oli sitten ehdottanut, että helpoimmallahan he pääsisivät, jos nyysisivät minun mukeloni, joten yhdessätuumin he sitten olivat päättäneet tästä adoptiosta ja katsoneet parhaaksi olla kysymättä asiasta minulta, koska he epäilivät että saattaisin olla asiasta eri mieltä. Onneksi olin epäillyt jotain tuollaista ja köyttänyt mukelon itseeni lähes viisimetrisellä liinalla, joten pakkoadoptio siirtyi hamaan tulevaisuuteen. Täytynee varmuuden vuoksi hankkia myös nilkkaketju, jolla kiinnitän mukelon posetiiviini, eiku...

Tänään keskusteluihmiseni kysyi, mitä ajattelin tehdä tänään, kun mukelon piti mennä Elukan luokse yöksi. Totesin, että jostain syystä minulla ei ollut mitään hinkua lähteä minnekään, etenkään kun ensi viikolla jo alkuviikosta on ohjelmaa. Silloin nimittäin ajattelin mennä piirtämään. Keskusteluihminen small talk -tyyliin kysyi, että "kappas, osaatko sinä piirtää?" johon minä totesin, että en, ja pohdin josko käyttäisin tämän illan moisen taidon opetteluun. Keskusteluihmistä nauratti kieltävä vastaukseni, johon minun täytyi todeta, että minulla on virallinen lausunto piirtotaidon puutteestani. Lukion kuvaamataidonopettajani nimittäin kertoi sen minulle suoraan, ja ilmoitti etten saa maalata ennen kuin olen oppinut piirtämään.

Muistan harmillisen kirkkaasti edelleen sen kevään, jolloin kyseinen opettaja otti minut hampaisiinsa. Tilanne alkoi siitä, kun saimme tehtäväksi mennä ulos ja valita jonkin n. kymmensenttisen esineen, kasvin tms. sekä piirtää sen. Minä sitten valitsin jonkin typerän kiven, ja piirsin sen sekä kasvit jotka kasvoivat sen ympärillä. Kuva oli kieltämättä hieman tyylitelty, mutta opettajan väite siitä, että kivi näytti jättiläismäiseltä feenikslinnun munalta viidakossa, oli vähintäänkin liioiteltu. Hän väitti, ettei sellaisia kasvejakaan kasva Suomessa, ja kun ehdotin että hän tulisi katsomaan paikkaa missä ne olivat, käski hän minua hakemaan sen kiven sisälle ja piirtämään sen uudestaan.

No, minä hain ja yritin piirtää kiven uudestaan, vähemmän tyyliteltynä versiona. Uusi piirros näytti kuitenkin opettajan mielestä edelleen feenikslinnun munalta, joten jouduin piirtämään sen halvatun kiven uudestaan, ja uudestaan, ja uudestaan. Koko kevätlukukauden ajan. Kevään viimeisellä tunnilla viimeistä kuvaa katsoessaan opettaja totesi, että jos feenikslinnun muna olisi kulmikas, se näyttäisi aivan minun piirrokseltani. Ja totesi, että syksyllä jatketaan. Jostain kumman syystä en ollut valinnut kuvaamataitoa valinnaiseksi aineeksi, joten ei jatkettu... Niinpä en osaa edelleenkään piirtää. Harmin paikka. Niitä kivikuvia minulla puolestaan on vino pino.

[Crowbar]

Kohteliaita ja iloisia ihmisiä joka puolella.

= Elää valheessa.

[prosessi]

Kohteliaita ja iloisia ihmisiä joka puolella.

= Elää valheessa.

Ainakin ne virnuilee mukelolle! Ja kohteliaisuuden huippuna kauppajonossa toinen asiakas tarjoutui pitämään ostoskoriani ilmassa, jotta minun oli helpompi siirtää ostokset tiskille. Ilmeisesti ihmiset kuvittelevat, että kantoliinassa oleva mukelo jotenkin vaikeuttaa tekemisiäni, joten apua tulee jatkuvalla syötöllä mitä yllättävimpiin asioihin. En siis elä varsinaisesti valheessa, mutta mukelolla on jonkinlainen todellisuutta muuttava kenttä ympärillään, jonka sisällä maailma on erilainen. Kätevää.

[prosessi]

Piirtämistarinaa

En koskaan lakkaa ihmettelemästä millaisia ihmisiä päästetäänkään virkaan, jossa vaikutetaan pienen ihmisen elämään ehkä vahvemmin kuin koskaan sitä ennen tai sen jälkeen elämässä.

Nimimerkillä sekopäisen opettajan oppilas vastoin tahtoaan vuosina 1988-1990.

Todettakoon, että noin kirjoitettuna tuo tarinani kuulosti pahemmalta kuin olikaan. Todellisuudessa minä pidin paljon tuosta opettajasta, itse asiassa jopa niin paljon, että vaikka tentinkin suurimman osan lukiosta, niin noita kiviä kävin piirtämässä vapaaehtoisesti ihan paikan päällä. Luulen, että se kiven piirtäminen vaikutti minun elämääni paljonkin, mutta puhtaasti hyvällä tavalla. Kyseinen opettaja koulutti toisena työnään myös opettajia opettamisessa, joten ei hän ihan hakoteillä voinut olla.

Kyseistä opettajaa taisi lähinnä vaivata se, että minä näen asioissa liikaakin sisältöä, mikä voi usein olla suoranainen ongelma. Piirroksissanikaan ei ongelma ollut tekniikassa, vaan siinä, että en saanut piirrettyä kiveä vain kivenä, vaan siitä paistoi ulos milloin mitäkin merkityksiä, joita siinä ei olisi pitänyt olla. Alkuperäisenä työvälineenä oli hiili, jonka opettaja jossain vaiheessa päätti vaihtaa lyijykynään, koska hiili itsessäänkin on niin ilmeikäs väline, että hän arveli senkin estävän minua sisällön karsimisessa. Lyijykynäkään ei kuitenkaan auttanut asiassa, sillä senkin piirtojälkeä voi muunnella aivan liikaa, joten viimeiset piirrokset piirsinkin sitten kuulakärkikynällä. Niitä katsottuaan opettajankin kuitenkin täytyi hyväksyä, ettei ongelma ollut työvälineissä, vaan minun pääkopassani, ja ettei sille oikeastaan voinut tehdä mitään. Edes ne kuvat, joissa todella olin pyrkinyt esittävyyteen, eivät olleet tarpeeksi neutraaleja. En vain osannut.

Keväällä arvostelukansiotani kootessani sitten kysyinkin, että laitanko kansioon vain sen viimeisimmän kivikuvan ja ne muutamat alkuvuoden työt, mutta hän halusi sinne jokaisen itselleen kelpaamattomankin kivikuvan. Olisi kiva tietää järjestelikö hän ne jonoon katsellakseen kiven elämää kevään aikana, ja jos hän teki niin, niin mitä hän siitä ajatteli. Arvosana ei kerro kovin paljoa.

[aasi]

En siis elä varsinaisesti valheessa, mutta mukelolla on jonkinlainen todellisuutta muuttava kenttä ympärillään, jonka sisällä maailma on erilainen. Kätevää.

Vaikutus lienee verrattavissa hyvien tissien aiheuttamaan kenttään.

[prosessi]

En siis elä varsinaisesti valheessa, mutta mukelolla on jonkinlainen todellisuutta muuttava kenttä ympärillään, jonka sisällä maailma on erilainen. Kätevää.

Vaikutus lienee verrattavissa hyvien tissien aiheuttamaan kenttään.

Juu. Hyvät tissit eivät tosin naurata ihmisiä aivan yhtä paljon.

[prosessi]

Eilen kävin sitten piirtämässä, tai itse asiassa maalaamassa vesiväreillä, kun en kerran osaa piirtää. Tuli kyllä vähän sellainen tunne, etten osaa maalatakaan... ...enkä ottaa kotiavaimia mukaan ulos lähtiessäni, kele.

Tilaisuus oli juuri niin kiva kuin olin odottanutkin, järjestäjät kun olivat samat kuin burleskifestareillakin. Koska kyseessä olivat taidekerhon yksivuotissynttärit, piti sinne tietenkin pukeutua fiinisti. Minä sitten kimaltelin oikein muovisesti, ja sen verran epäilyttäviltä muovipinnini, joissa oli rivissä muovisia timangeja, näyttivät, että metrossa muut matkustajat vilkuilivat minua hyvin epäluuloisesti. Paikan päällä kuitenkin sulauduin vaivatta joukkoon.

Tilaisuuteen oli valitettavasti eksynyt myös yksi dokumentintekijä, joka kuvasi tapahtuman, mallin esitykset sun muut, piirtäjistä nyt puhumattakaan. Minulla oli vesivärien käyttö hieman hakusessa, joten ensimmäiset työt olivat pelkkää sivellintekniikan muistelua. Niinpä maalasin vain kaksi kunnollista työtä koko illan aikana.

Jossain välissä yritin sitten harjoitella sivellintekniikkaa maalaamalla kuvan mallin jalasta. Jalkapöydästä tuli ihan vammaisen näköinen muhkura, joten yritin korjata tilannetta paksuntamalla ääriviiva jalan ulkopuolelta muhkuran molemmin puolin, ja muhkuran kohdalta sen sisäpuolelta. Yksi paksunnettu viiva edellytti tietenkin muidenkin viivojen paksuntamista, joten kuvasta tuli lähinnä vähän jälkeenjääneen ala-asteikäisen aikaansaannoksen näköinen. Niinpä tungin sen märkänä piiloon kassiini.

Tauon aikana dokumenttikuvaaja ilmestyi pöytäni ääreen ja kysyi, josko minulla olisi jotain kuvia kuvattavaksi. Näytin sitten sitä siinä vaiheessa ainoata jossain määrin onnistunutta työtäni, jonka hän kuvasi. Sen jälkeen hän sanoi nähneensä, että olin myös maalannut kuvan mallin jalasta, ja kysyi josko hän saisi kuvata senkin. Koska minun olisi ollut kovin kiusallista selittää, miksi en halunnut sitä kuvattavan, kaivoin sen esille kassistani ja annoin hänen kuvata senkin. Hän ilkesi vieläpä kehuakin sitä, ja minä olisin vain halunnut painua maan alle häpeämään, enkä todellakaan osannut kiittää kehuista.

Tuli vähän samanlainen tunne, kuin joskus ala-asteella, kun meille annettiin äidinkielen tunnilla tehtäväksi piirtää äidinkielenkirjassamme esiintynyt mehiläinen, ja minun mielestäni tehtävä oli sekä tyhmä ja täysin äidinkieleen liittymätön, joten piirsin tahallani mahdollisimman ruman mehiläisen, kostoksi. Äiti oli sitten minulta lupaa kysymättä kehystänyt kuvan ja antanut sen isoäidilleni joululahjaksi, ja minä häpesin aina kun kävimme siellä kylässä.

Tänään aamulla katsoin jalkakuvaa uudestaan, josko vaikka yö olisi muuttanut sen onnistuneeksi. Ei ollut. Onneksi kuvaaja ei kuvannut minua sen typerän tekeleen yhteydessä, se olisi ollut jo kohtuuttoman noloa. Jostain syystä eilinen alennustilani kuitenkin huvittaa minua niin paljon, että kun se juolahtaa mieleeni, alkaa minua naurattaa ääneen. Pelottavaa.

[prosessi]

Ai niin, yksi hupaisa sattumus jäi mainitsemati, nimittäin minullahan oli tietenkin fiini emalinen muovimuki mukanani, johon hain vettä baaritiskiltä. Pari kertaa kävin vaihdattamassa veden, ja jälkimmäisellä kerralla yksi paikallaolija kysyi hieman järkyttyneen näköisenä, mikä drinkki näyttää noin kamalalta. Kieltämättä mukin sisällöstä tuli kuravesi mieleen.

[prosessi]

Eilen vietimme isäni synttäreitä, joten kylässä olivat tätini ja miehensä. Tätini mies oli ennen eläköitymistään fysiikan, kemian, biologian ja maantiedon opettaja, joten hänen eläkeharrastuksensa olisi ehkä ollut ennustettavissa, vaikka se hieman yllättävä onkin. Hän nimittäin vuokrasi vanhempiensa kotitalon Pohjanmaalta burmalaisen pakolaisperheen kodiksi, ja majailee itse suurelta osin saman pihapiirin toisessa talossa. Kyseessä on kuusilapsinen kiintiöpakolaisperhe, joka on asunut kymmenen vuotta pakolaisleirissä, eikä siis edes osaa kunnolla englantia, puhumattakaan vesivessan tai kraanan käytöstä. Tätini viettää paljon enemmän aikaa pääkaupunkiseudulla, tuollainen kokeellinen antropologia ei oikein vetoa häneen.

Englanninkielen puute ei kuulemma ole estänyt yhtään mitään, tätini mies on hyvällä menestyksellä ehtinyt opettaa perheelle ruotsia, sekä puhuttuna että luku- ja kirjoitustaitona. Lisäksi perheen isä on päässyt hänelle palkallisiin metsätöihin, ja vaikka vesihanatkin alussa olivat hämmästyttäviä välineitä, ei hänelle lopulta traktorinajokaan ollut kovin haasteellinen opittava. Lisäksi tätini mies oli lahjoittanut heille suksia ja opettanut hiihtämään, puhumattakaan kaikista muista kivoista vempaimista, joita hän on heille kierrätyskeskuksesta hankkinut. Telkkarista ja digiboksista olisi kuulemma saanut valtiolta jotain hyvitystä, mutta koska hyvitys olisi vähennetty perheen käyttövaroista, ei hän hakenut hyvitystä ollenkaan.

Yhteinen kieli on tosiaan löytymässä jo muutamassa kuukaudessa, oppimishalu on kaiken suhteen suunnaton, kun oikeus oppimiseen ei ole ollut ollenkaan itsestäänselvä. Voi vain kuvitella miltä tuollaisella mentaliteetilla varustetuista ihmisistä kymmenen vuotta pakolaisleirissä on tuntunut, ilman mitään tekemistä. Tätini miestä vaivaa eniten perheen koiramainen suhtautuminen häneen, he vaikuttavat kuulemma siltä, kuin häntä olisi pakko miellyttää ettei paratiisi yllättäen katoa. Metsätöissä varsinkin se tapa, että perheen isä lumessa kävelee hänen perässään astuen suoraan hänen valmiisiin jalanjälkiinsä, tuntuu jotenkin ahdistavalta. Silloin kun mies innostuu työnteosta niin paljon, että unohtaa olla koiramainen, elämä kuulemma tuntuu tätini miehen mielestä erinomaisen mukavalta. Jotenkin en usko, että noista kuudesta lapsesta tulee yhteiskunnan elättejä tai rikollisia.

[NuoriDaavid]

Osaako sun tädin mies suomea? Mielestäni olisi järkevämpää puhua näille pakoilaisille suomea. Onhan se wattumaista, kun opettelevat ruotsin vain huomatakseen, että suomessa puhutaan suomea.

[1108]

Mielestäni olisi järkevämpää puhua näille pakoilaisille suomea.

Kyllä näin on, ymmärtää ne jos artisokkaloi selkeästi. Jos eivät meinaa niin huutaa "Perkele" ja huitoo käsillä.

[prosessi]

Osaako sun tädin mies suomea? Mielestäni olisi järkevämpää puhua näille pakoilaisille suomea. Onhan se wattumaista, kun opettelevat ruotsin vain huomatakseen, että suomessa puhutaan suomea.

Osaa suomea sen verran heikosti, että kommunikointi saattaisi vähentyä ihan sen takia, että hän välttelee suomen puhumista muulloinkin, joten homma ei toimisi. Toisaalta tarkoituksena olisi vissiin työllistää enemmänkin porukkaa pysyvästi kyseisen kunnan yrityksiin, niin ruotsinkielisessä osassa Pohjanmaata, ettei siellä suomella tee yhtään mitään. Alueella on hyvinkin pitkän ajan kokemus pakolaisten integroimisesta osaksi yhteiskuntaa, harvempi tuolta lähtee muualle kerran kotiuduttuaan. Karjalan evakoista tuolla aikoinaan jo aloitettiin järjestelmällinen pakolaistoiminta.

[NuoriDaavid]

Osaako sun tädin mies suomea? Mielestäni olisi järkevämpää puhua näille pakoilaisille suomea. Onhan se wattumaista, kun opettelevat ruotsin vain huomatakseen, että suomessa puhutaan suomea.

Osaa suomea sen verran heikosti, että kommunikointi saattaisi vähentyä ihan sen takia, että hän välttelee suomen puhumista muulloinkin, joten homma ei toimisi. Toisaalta tarkoituksena olisi vissiin työllistää enemmänkin porukkaa pysyvästi kyseisen kunnan yrityksiin, niin ruotsinkielisessä osassa Pohjanmaata, ettei siellä suomella tee yhtään mitään. Alueella on hyvinkin pitkän ajan kokemus pakolaisten integroimisesta osaksi yhteiskuntaa, harvempi tuolta lähtee muualle kerran kotiuduttuaan. Karjalan evakoista tuolla aikoinaan jo aloitettiin järjestelmällinen pakolaistoiminta.

Itsehän olen pohjanmaalta läheltä kielirajaa, mutta oikealta puolelta. Joo, voi hyvin olla, että ruosinkieliset siellä otetaan innolla vastaan ja onhan se sitten helpompi perheen lasten päästä korkeakouluihin ja yliopistoihin, kun ovat ruotsinkielisiä

Eikös se perinteinen kritiikki ole ollut, että ruotsinkieliset kunnat eivät halunneet ottaa suomenkielisiä evakoita? Kirjoitatko historian uusiksi?!

[prosessi]

Eikös se perinteinen kritiikki ole ollut, että ruotsinkieliset kunnat eivät halunneet ottaa suomenkielisiä evakoita? Kirjoitatko historian uusiksi?!

Vöyri oli poikkeus. Siellähän oli yksi evakkojen vastaanottokeskus, joten kunnassa oli pahimmillaan enemmän evakkoja kuin paikallisia. Suuri osa näistä tietenkin sijoitettiin myöhemmin muualle, mutta suuri osa myös jäi sinne pysyvästi.

[prosessi]

Toissapäivänä pelkäsin jo hetken, että onneni on kääntynyt. Maanantainahan unohdin avaimen kotiin, ja sen jälkeen olinkin keskiviikkoon asti vanhempieni luona, joten vasta toissapäivänä soitin huoltoyhtiön apuun.

No, ensimmäinen harmi oli tietenkin se alkuperäinen avaimen unohtuminen, mutta huoltoyhtiöön soitettuani kävi ilmi, ettei heillä ole avainta asuntoon. Kaikkiin muihin tämän talon asuntoihin käy yleisavain, mutta tämän asunnon lukko vaihdettiin viime syksynä, ja kuulemma edellinen vuokralainen ei ollut toimittanut avainta heille, joten lukkosepän paikalle kutsumisen maksumieheksi tulisin siis minä.

No, lukkoseppä tuli, ja yritti ensin avata lukkoa postiluukun kautta "kissalla". Periaatteessa homman olisi pitänyt toimia, mutta kyseinen työkalu jumitti koko ajan, ja lopulta sen naru katkesi. Työkalun rikkoutumisen vuoksi lukko piti siis porata auki, ja minusta maksumies, vaikken tietenkään ollut syypää työkalun rikkoutumiseen. Lisäksi rahat uuteen lukkoon olisi pitänyt tempaista heti esiin käteisenä, mikä olisi hankaloittanut suuresti neuvottelujani huoltoyhtiön kanssa, sillä hehän olisivat tarvinneet laskun jos olisin saanut järjestettyä heidät jälkikäteen maksumiehiksi. Sen verran sain sentään sovittua, että lupasivat hoitaa homman laskutuksena.

No, lukkoseppä siis yritti porata lukkoa auki, kunnes sähköt katosivat. Rappukäytävän lamput kuitenkin syttyivät, joten oletimme ongelman olevan pistorasiassa. Niin olikin. Toisen pistorasian avulla homma eteni taas vähän, kunnes sähköt katosivat taas. Sillä kertaa syylliseksi paljastui jatkojohto. Uuden jatkojohdon kanssa homma eteni taas vähän, kunnes sähköt katosivat taas. Ja palasivat. Ja katosivat. Lopulta selvisi, että kyseinen pistorasia toimi vain silloin, kun rappukäytävän valot olivat päällä, joten kun minä napsuttelin valokatkaisijaa jatkuvasti, sai lukkoseppä lukon lopulta rikottua. Mukelo käyttäytyi koko ajan käsittämättömän hyvin, edes poran ääni ei pelottanut.

No, seuraavana päivänä soitin isännöitsijälle valmiina taistelemaan, mutta taistelu loppui ennen alkamistaan, kun isännöitsijä suostui heti siirtämään laskun pois minun niskoiltani. Olin melkein pettynyt, sillä olisin halunnut kiukutella edes vähän. Ilmeisesti isännöitsijä kuuli sen minun äänestäni ja päästi itsensä helpommalla. Ainakaan onneni ei ole kokonaan kääntynyt.

[prosessi]

Eilen kävimme mukelon ja ystäväni kanssa kävelyllä. Kävelyn jälkeen päädyimme kahdestaan mukelon kanssa katsomaan harvinaisen absurdia esitystä asematunnelissa. Siellä oli pieni katusoittajaorkesteri, joka koostui kahdesta viulusta, haitarista ja kontrabassosta. Olivat ilmeisesti suomalaistuneita venäläisiä, koska ainakin eniten äänessä ollut henkilö puhui molempia kieliä sujuvasti.

Orkesterin ympärille oli kokoontunut kolmisenkymmentä ihmistä kuuntelemaan, olivat nimittäin taitavia muusikoita, joita oli ilo kuunnella. Lisäksi paikalla oli muutama puliukko ja -akka, jotka tanssivat ja yrittivät yllyttää muitakin katsojia tanssimaan. Yksi puliakka onnistuikin saamaan erään hienosti pukeutuneen venäläisliikemiehen tanssimaan kanssaan, ja yleisöllä oli hauskaa. Pulihenkilöiden eläytyminen oli kuitenkin minusta jotenkin surullista. Välillä he lauloivat, kun orkesteri esitti sellaisia lauluja joihin löytyy suomenkielisetkin sanat, ja kummasti niitä sanoituksia löytyi alkoholin tuhoamistakin aivoista. Sisäistin harvinaisen voimakkaasti, että jokainen heistä on joskus ollut nuori ja alkoholin vaikutusvallan ulkopuolella.

Katsojistakin suuri osa näytti olevan venäläisiä, sillä välillä, kun orkesteri esitti kappaleita jotka myös laulettiin venäjäksi, suuri osa katsojista osallistui esitykseen laulamalla mukana. Välillä esitys meni niin, että yleisö lauloi moniäänisestä esityksestä pari osiota, orkesterin jäsenet vain yhtä. Mukelo puolestaan oli kantoliinassa, ja jossain vaiheessa toinen viulisteista kesken esityksen kertoi minulle ja muulle yleisölle mukelon nukahtaneen, aivan kuin sekin olisi ollut osa esitystä. Ilmeisesti venäläinen käsitys esiintyjän ja yleisön välillä kulkevasta rajasta on häilyvämpi, eikä yleisö siten voi vaipua suomalaisille tyypilliseen passiivisuuteen. Se tuntui jotenkin hämmentävältä, mutta oikeastaan myös mukavalta.

[prosessi]

Itsetarkkailuni jatkuu. Siinä missä aiemmin olen miettinyt itseäni parisuhteissa, nyt olen vihdoin päässyt kunnolla tarkkailemaan miten mielenliikkeeni etenevät täysin parisuhteettomassa tilassa, aikuisiälläni kun en koskaan ennen ole ollut näin pitkään yksin, vaikka se varmasti olisi tehnyt minulle kovin hyvää jo aikaisemminkin. Vaikka jo erosta alkaen tosiasiallinen kiinnostus uuden suhteen aloittamiseen on lähennellyt nollaa, täytyy todeta, että kynnykseni minkään aloittamiselle nousee tasaisesti sen mukaan, miten pitkään olen ollut täysin yksin. Alan hahmottaa, miten ikisinkkuja syntyy, se kun ei välttämättä johdukaan ensisijaisesti esim. siitä, että kyseisten yksilöiden vaatimukset olisivat liian korkeita, vaan ihan siitä, että aivot pyrkivät sopeutumaan vallitsevaan tilaan, ja kun tietty tyytyväisyystaso on saavutettu, ei tilanteen muuttamiselle enää ole todellisia syitä. Silloin voi helposti siirtyä silkan haaveilun pariin, koska haaveilu itsessään antaa ihan riittävästi.

Lisäksi tietenkin lapsen olemassaolo muuttaa asioita siinäkin mielessä, että itselle löytyy erinomainen rakkauden kohde, jolta saa ehdotonta vastarakkautta. Yksinäisyyttäkään ei tarvitse kokea, sillä keskusteluseuraahan löytyy ystävien muodossa, ja läheisyyttä saa enemmän kuin tarpeeksi. Olemattoman seksielämän haitat painavat kummasti vähemmän vaakakupissa kuin saavutetun henkisen tasapainon tahallinen järkyttäminen. Puhumattakaan siitä, että lapsen hämmentäminen lyhyillä suhteilla tuntuisi väärältä, eiväthän lapset tyhmiä ole. Ja toisaalta deittailu lapselta "salassa" olisi sekin outoa, eihän lapsi voisi olla huomaamatta äidin mielenliikkeitä, ja jos siltä puuttuisi tieto, että ne liittyvät muihin ihmisiin, ei se osaisi käsitellä niitä oikein ja todennäköisesti alkaisi etsiä syitä moisille itsestään.

Siinäkin mielessä tilanteeni on uusi, että siinä missä aiemmin olen ajatellut jo suhteiden alussa tiedostamieni epäkohtien olevan (todistetusti) sellaisia, että jos vain tarpeeksi yritän, saan ne omin voimin pidettyä häiriötä aiheuttamattomina. Nyt olen kuitenkin päätynyt siihen lopputulokseen, etten enää ikinä aio ottaa moisista täyttä vastuuta, jolloin myös suhtautumiseni potentiaalisiin epäkohtiin on muuttunut tiukemmaksi. On epäkohtia, jotka voin hyväksyä, mutta toisaalta on sellaisia, joiden kohdalla en halua ottaa sitä riskiä, että jos en kanna täyttä vastuuta ongelmattomuudesta, ne todella realisoituvat pysyväksi osaksi kyseistä suhdetta. Karsii kummasti potentiaalisia ehdokkaita. Viime vuoden puolella mielessä jossain vaiheessa kävi, että ehkä puolen vuoden kuluttua voisi harkita uutta suhdetta. Mietin niin edelleen, mutta puolen vuoden kuluttua tästä päivästä...

[prosessi]

Alkuviikosta kävimme mukelon kanssa Korkeasaaressa, onhan se kävelymatkan päässä kotoa. Pelkäsin vähän, ettei mukelo vielä saisi reissusta kovin paljoa irti, mutta pelko oli turha. Pienet apinat kiinnostivat sitä kovastikin, kuten myös vahdissa ollut kääpiömangusti sekä saukko. Myös kotimaiset pikkulinnut olivat jostain syystä mielenkiintoisempia kuin riemunkirjavat ulkomaanlinnut, mitä hieman ihmettelen. Välillä mukelo kyllä erehtyi enemmän tarkkailemaan paikallaolleita muita vierailijoita kuin eläimiä, mitä en oikeastaan ihmettele. Itsekin kun ajoittain lankesin samaan, kuten esimerkiksi mangustiaitauksen vieressä, kun lähellemme ilmestyi perhe, jonka suunnilleen mukelonikäinen lapsi oli rattaissa, ja jonka äiti osoitti mangustia, huudahtaen "hiiri! Katso kuinka iso hiiri tuolla on!" Onneksi lapsi ei horrostilassaan huomannut koko mangustia, toisaalta lapsi näytti lähinnä tuijottavan tyhjyyteen, joten vähän jäi mietityttämään, että oliko sillä kaikki hyvin. Toisaalta rattaissa ehkä helpommin uppoaakin jonkinlaiseen valveuneen, kun on paketoitu liikuntakyvyttömäksi.

Saukko oli epäilyttävä. Se ui altaassaan selkää, vatsa vedenpinnan yläpuolella. Kun se jossain vaiheessa huomasi minut ja mukelon, se kääntyi hetkeksi oikein päin ja tuijotti meitä pää vinossa. Sitten se jatkoi selkäuintiaan, ja aina meidän kohdallemme tullessaan se avasi suunsa ammolleen, sulkeakseen sen loppukierroksen ajaksi ja avatakseen taas meidän kohdallamme. Paikalle tullut henkilökunnan jäsen arveli sen kerjäävän meiltä kalaa. Jossain vaiheessa se kiipesi ojaa pitkin ylös, aikeenaan ilmeisesti laskea mäkeä virtaavan veden mukana. Vesimäärä ei kuitenkaan ollut riittävä, joten yritettyään aikansa nytkyttää itseään liukuun se ratkaisi ongelman juoksemalla ojaa pitkin takaisin syvään veteen. Ensin olin pahoillani sen takia, mutta itse asiassa se oli niin nopea keksimään vaihtoehtoisia leikkejä pieleenmenneiden tilalle, että en usko sen itse harmitelleen ollenkaan. Luulen, että uusien juttujen keksiminen oli siitä hauskempaa kuin se, että jotain onnistunutta juttua olisi voinut toistaa useampaankin otteeseen.

Leijonat olivat kevättuulella, joten nähtävillä oli livepornoa kookkaiden kissaeläinten suorittamana. Uros karjui koko toimituksen ajan hyvin leijonamaisesti, etenkin purressaan naarasta niskaan. Jälkeenpäin naaras antoi urokselle turpiin. Olin kovin helpottunut siitä, ettei pienelle mukelolle vielä tarvinnut selittää mitään. Ei niin, ettäkö se mitä ensin tapahtui olisi ollut kiusallista, mutta tietenkin mukelo olisi kysynyt, että miksi naaras löi urosta, ja valitettavasti minä tiedän syyn kissaeläinnaaraiden väkivaltaisuudelle. Mieluummin olisin tietämätön.

Pienemmät kissaeläimet näyttivät järjestään mieltävän mukelon kantoliinasta roikkuvat jalat kissanruoaksi, joten meitä vaanittiin monesta aitauksesta huulia lipoen. Tajusi hyvin, miten vaarallisia puoliksi kesyyntyneet villieläimet ovat: eivät pelkää ihmisiä ollenkaan, mutta eivät myöskään miellä lajikumppaneikseen.

Pois Korkeasaaresta menimme lautalla, rohkeasti kattotasanteella. Mukelo nautti suunnattomasti, tähyili laidan yli aaltoja ja kohdisti kasvonsa vastatuuleen. Ilmetty veneilijä.

Eilen Elukka soitti aamulla ja kertoi ilouutisia, navettaan oli ilmestynyt kolme karitsaa. Taustalta kuului karitsoiden määkimistä, sekä omituista narinaa. Minä kysyin siitä narinasta, ja Elukka totesi variksen menneen sekaisin. Kuulemma se oli syömässä lampaiden kanssa kauraa ja narisi. Silloin minä vasta tajusin, että itse asiassa se imitoi karitsoita. Nyt pitäisi enää tietää, että samaistuuko se itse karitsoihin vai kokeeko se olevansa niiden vanhempi. Suhteessa ihmisiin se käyttää välillä linnunpoikaseleitä, joten siinä mielessä voisi kuvitella, että se on päättänyt yrittää päästä osalliseksi aikuisten lampaitten huolenpidosta teeskentelemällä karitsaa. Jotenkin pelottavaa.

Illemmalla tuli sitten uutta raporttia, joka selitti erään aikoinaan sattuneen oudon tapauksen, jolloin emme meinanneet millään löytää yhtä karitsaa, koska se oli hautautunut niin syvälle heiniin. Kuvittelimme silloin lampaiden vahingossa aiheuttaneen moisen, mutta eilen totuus selvisi. Kanit olivat nimittäin päivän aikana kaivaneet yli metrin pituisen tunnelin, jonne ne olivat paimentaneet kaikki kolme karitsaa. Ilmeisesti synnytykseen liittyvät hormonimyrskyt vaikuttavat hajujensa avulla niin voimakkaasti kaikkiin lähistöllä oleviin eläimiin, että jopa kanit kuvittelevat karitsoita huolehdittavikseen. Käytännössä tuollainen ylihuolehtivaisuus vain voi olla karitsoille jopa vaaraksi, joten Elukka joutui siirtämään kanit muihin tiloihin siksi aikaa, että karitsat kasvavat niin isoiksi, etteivät nuo enää pysty änkemään niitä tunneleihinsa. Jotenkin ironista, että variksen, kissoja ja kaneja sisältävä navetta aiheuttaa karitsoille minkäänlaista vaaraa vain kanien muodossa, ja nekin ovat vaaraksi vain, koska ne eivät ymmärrä huolehtivaisuutensa seurauksia.