Eilen töihin ajellessani kuuntelin wanhaa Hanoi Rocks -levyä. Ko. bändi oli mun nuoruusaikojen Suuri Rakkaus, ilman ehtoja ja kritiikkiä. Eilen kuitenkin kuuntelin jotenkin vierailla korvilla ja aloin ihmetellä asioita.
Mikä kumma teki juuri tuosta nimenomaisesta bändistä niinkin suositun 80-luvulla - aina Japania myöten. Biisit eivät ole kovin ihmeellisiä, mitään erityistä, tyrmäävää musiikillista lahjakkuutta ei ole havaittavissa,
Mike Monroeta ei parhaalla tahdollakaan voi sanoa hyväksi (tai edes keskinkertaiseksi) laulajaksi, sanoitukset ovat naiiveja ja kökköjä muutenkin, biisit perusshittiä....
Osa suosiosta oli tietysti ostettua, ts. tuttu toimittaja tekee juttua Nuorten Suosimaan Musiikkilehteen (80-luku, muistakaa tää...) useampaan kertaan ---> levyjä myydään vähän lisää. Tehdään lisää juttuja jne.
Kuitenkin tyyppien pääasiallisena tavoitteena näytti olevan olla sekaisin vuorokaudet ympäriinsä. Oliko tää suuri kaupallinen kikka vai mikä?
Ex-hanoirocksilaisten musiikilliset ansiot ko.bändin hautaamisen jälkeenkään eivät ole kovin vakuuttavia.
Toinen merkillinen tapaus on Dingo. Mä kertakaikkiaan kieltäydyn ymmärtämästä sitä megaluokan hysteriaa sen ympärillä. Biisien naurettavat tarinat ja Neumannin ohut "laulu"ääni eivät oikein nappaa.
MIKÄ oli se asia, joka sai teinit sekoamaan?
Tästä aiheesta on kirjoitettu kirjoja ja lukuisia muita juttuja, lähes kaikista mahdollisista näkökulmista ja pyöritelty niissä eri artisteja. Useita on luettu ja vielä useampia lukematta.
Tietysti tämä on vahvasti mielipidekysymys, eikä muiden tarvitse ottaa kantaa juuri mainitsemiini Hanoi Rocksiin ja Dingoon. Mikä hitto on se (joskus käsittämätön) suosion salaisuus? Ei tartte ennustaa vaan miettiä menneitä mielummin!
Ymmärsikö kukaan mitään tosta^?
(poistin kyllä jo lähes kaikki)
