masa kirjoitti:Näetkö sinä Kauhajoen tapauksessa ainoaksi syypääksi käsiaseet, vai onko mielestäsi asiassa muallakin korjattavaa, kenties syvemmällä kuin itse tekovälineessä?
En ole nähnyt aseiden olevan ainoa syypää, päinvastoin olen jatkuvasti tässäkin keskustelussa painottanut ettei kyseessä ole joko-tai-kysymys, vaan voidaan samanaikaisesti sekä pureutua aseiden saatavuuteen että nuorten mielenterveystyöhön. En ymmärrä miksi jotkut käsittelevät näitä jatkuvasti toisensa poissulkevina vaihtoehtoina.
Luitko muuten sen NRA-linkin? Kommenteja?
Luin. Suurin osa oli asiaa, mutta en voinut välttyä ajattelemasta että heidät aktivoi vaatimaan tiukempia lupakäytäntöjä vuoden takainen kouluammuskelu juuri sen takia koska pelkäsivät vielä ehdotuksiaankin kovempia rajoituksia. Eräänlaista "ennaltaehkäisevää" vahingonminimointia, niin sanoakseni.
Vaatiko Suomen NRA kovempia rajoituksia aselupiin ennen lööppeihin päässeitä ampumatapauksia, vaiko vasta niiden jälkeen? Nyt pitäisi kaivella vähän muistiarkistoja mitkä olivat lähihistorian lööppeihin päässeet ampuma-aserikokset, ja heräsikö NRA juuri niiden vaikutuksesta.
NRA:n ehdotuksissa oli muistikuvani mukaan myös vanhempien yms. haastattelut, joilla luvanhakijan mielentilaa kartoitettaisiin. En tiedä miten käyttökelpoinen se olisi, lähiomaisista kun yleensä puhutaan tunteella (joko positiivista tai negatiivista), eikä varsinkaan Suomessa kaikilla edes ole ihmisiä jotka näkisivät heitä läheskään päivittäin tai edes viikoittain. Äidithän "aina" rakastavat lapsiaan ja haluavat ajatella näistä vain hyvää, yms.
Mutta sinulla kun on pistooli ollut, niin kysymys Urpiaisen hämmennykseksi. Tunsitko aikoinaan halua tappaa ihmisiä omistamallasi käsiaseella?
Kysymyksesi olisi mielenkiintoinen jos kukaan olisi väittänyt kaikkien tai edes suurimman osan aselupien omistajista olevan tappamishaluisia hulluja.
En ole muistaakseni koskaan tuntenut halua tappaa ketään, vaikka joskus olen saattanut joillekin olla todella vihainen, kuten kaiketi melkein kaikki ihmiset. Mutta syy miksi päätin hankkiutua revolverista eroon oli kaksijakoinen:
- Juuri sillä hetkellä en kokenut ampumaharrastusta enää kovin mielenkiintoiseksi, tuli muuta elämään. Viime aikoina olen taas alkanut hieman kiinnostua, mutta se ei ole nostanut minulle tarvetta säilyttää asetta kotonani, jos vaihtoehtokin kuten aseen vuokraaminen tai säilyttäminen radalla onnistuu. Minua kiinnostaa aseenkäytön oppiminen, ei sinänsä aseen omistaminen.
- Minua alkoi jostain syystä häiritä yhä enemmän ajatus että kotonani on varsin tuhovoimainen ase. Se tuntui pikemminkin laskevan kuin nostavan henkilökohtaista turvallisuudentunnettani. Tämä liittyi varmasti myös sen aikaisiin muutoksiin sosiaalisissa suhteissa, kuten yhteenmuuttaminen.
Ehkä sitten alitajunnassani kuitenkin pelkäsin että joku taho (minä tai joku muu) ääritilanteessa päättäisi turvautua siihen, tai joku ulkopuolinen pääsisi siihen kuitenkin käsiksi tai pelleilisisi sillä, onnettomuus tms. Katsoin turvallisemmaksi ettei koko kapistusta ole kotonani.
Tiedän, keittiöveitsetkin ovat vaarallisia ja niihin turvaudutaan väkivaltatilanteissa, mutta täysin niitä ilman on valitettavan vaikea elää, ja veistä voi kuitenkin paremmin juosta pakoon. Pikkulapsien käsistä pitäisin keittiöveitsetkin ja sakset ulottumattomissa.