Oon ollu viimeaikoina aika äreä. En tajuu miksi. Jo pienetkin asiat käy aivan silmittömästi hermoon. Nytkin viikolla teki niin mieli mennä vetämään Jumbon parkkihallissa turpiin yhtä vanhaa setää. Tyydyin sitten vaan tööttäämään ja näyttelemään sormimerkkejä. Kuitenkin kihisin vielä tunnin jälkeenpäin. Samoin kotona hermo tuntuu menevän ihan pienestäkin. Hillitsen kuitenkin itseni ja olen tavallaan ylpeä siitä. Ei ole kakaran vika, että mulla on hermo tiukalla. Olisi kuitenkin kiva päästä oman päänsä sisään ja selvittää, mistä tää nyt johtuu
Pidemmän aikaa on ollu myös tosi paska fiilis omasta ittestä. Varmaan keväästä saakka, kun sain tekstarin exältä (siis: "oltaisko vaan kavereita?!"). Se veti aika pohjamutiin. Ja vaikka välillä on ihan ok-fiilis, silti liian usein on paska-fiilis. Ei tunnu hyvälle
Olen yrittänyt setviä asioita päässäni. Välillä tuntuu, että asiat selviää, mutta sitten taas tulee joku pieni asia, joka pudottaa totaalisesti henkiseen monttuun. Ja oikeestaan mun elämä on aika hyvällä tolalla nyt. En ole tilivelvollinen kellekään, ei tarvitse huomioida muita kuin itsensä ja kakara... eli ei stressiä sen suhteen. Sitten kuitenkin... en tajuu.
Huoh.
"To infinity... and beyond!"
"Oh, I'm detecting nuttiness!"
Nukuin huonosti. Poikettiin eilen äitillä, kun ei ollut jaksanut tulla isälleni juhlimaan isän 66-syndejä. Ajoin ihan ulko-oven eteen, jotta äitini rohkaistuisi edes moikkaamaan Mineaa. Äitini avasi oven syöpöhoidoista kaljuna, kun ei peruukkiakaan jaksanut päähänsä laittaa. Suu oli hoidoista täynnä haavaumia ja puhe puuroista. Katse oli jossain kaukaisuudessa. Tuli kyllä huolestunut olo ja pala nousi kurkkuun. Äitini ei ilmeisesti halunnut näyttäytyä kellekään niin huonossa kunnossa. Sainpas kuitenkin eväät vietyä hänelle.
Mulla on se onni, että olen löytänyt itseni ja toivon muillekin ihmisille sitä. Että tällainen ihminen on tarkoitettu tänne, me ei olla sattumaa.
Tuo on kyllä ihan hullun kuluttavaa joutua näkemään äitinsä sairaana ja pahoinvoivana. Onko äitisi ollut yhteydessä paikalliseen syöpäyhdistykseen tms.? Mun täti sai aikoinaan niiden materiaaleista ja myöhemmin (pahimman hoitojakson ollessa ohi) vertaistukiryhmistä paljon apua.
Tänään aamulla peiliin katsoessani näytti hyvältä, tuli jotenkin fiiwis että on tyytyväinen itseensä sillä hetkellä. Onhan sitä ollut aikasemminkin, mutta nyt tuli erikseen vaan semmoinen fiilis.
Mirkku kirjoitti:Pidemmän aikaa on ollu myös tosi paska fiilis omasta ittestä. Varmaan keväästä saakka, kun sain tekstarin exältä (siis: "oltaisko vaan kavereita?!"). Se veti aika pohjamutiin. Ja vaikka välillä on ihan ok-fiilis, silti liian usein on paska-fiilis. Ei tunnu hyvälle
Johtuiko tämä siitä että olitte tätä ennen enemmän kuin kavereita vai siitä ettet halunnut muistaa ko. ihmisen olemassaoloa?
Mirkku kirjoitti:Pidemmän aikaa on ollu myös tosi paska fiilis omasta ittestä. Varmaan keväästä saakka, kun sain tekstarin exältä (siis: "oltaisko vaan kavereita?!"). Se veti aika pohjamutiin. Ja vaikka välillä on ihan ok-fiilis, silti liian usein on paska-fiilis. Ei tunnu hyvälle
Johtuiko tämä siitä että olitte tätä ennen enemmän kuin kavereita vai siitä ettet halunnut muistaa ko. ihmisen olemassaoloa?
Enemmän kuin kavereita. Paska fiilis siitä, että mut dumpattiin toisen takia.
"To infinity... and beyond!"
"Oh, I'm detecting nuttiness!"
Äitin tila syöpähoidoista johtuen edelleen huono. Kun päänsä ei toimi, aiheuttaa se jo käytännön tasolla ties mitä konflikteja. Eniten vituttaa, kun vaimolla ei riitä ymmärrys, eikä vähiten sen vuoksi, että on viimeisillään raskaana ja stressaa siihen liittyviä kympillä. Saatana kun arki on yhtä sydänkäyrää
Mulla on se onni, että olen löytänyt itseni ja toivon muillekin ihmisille sitä. Että tällainen ihminen on tarkoitettu tänne, me ei olla sattumaa.
Onks sulla itsellä ketään, jolle voit puhua, kun tuossa tilanteessa vaimo, äiti ja veli on varmaan aika pitkälti pois laskuista? Tekis varmaan hyvää puhua asiasta jonkun sellaisen kanssa, jolla ei ole omat tunteet pelissä, ja toisaalta, jonka tuntemuksista ei tarvitse huolehtia niin isosti.
exsu kirjoitti:Onks sulla itsellä ketään, jolle voit puhua
Ei. Elän toivossa, että tilanne rauhoittuu. Vitutta vaan, kun ei voi itse juurikaan edesauttaa tilannetta. Niin joo ja pitäis tukea raskaana olevaa vaimoa, koska raskaus. Mua itse asiassa vituttaa välillä vaimon raskaus, tai oikeastaan raskausaika ylipäätänsä. Lähinnä se, että miehen tehtävä on tukea häntä, ja pulinat pois. Pulinat pois, koska jo kaikki vitun oppaatkin niin sanovat. Jos se raskaus ei ole naiselle helppoa, niin ei se sitä miehellekään ole. Kun haluaa itselleen jotain kivaa tai pitää päänsä tietyissä asioissa, ei saa kuin huonon omantunnon, ellei sitten alistu kiltisti lampaaksi.
Mulla on se onni, että olen löytänyt itseni ja toivon muillekin ihmisille sitä. Että tällainen ihminen on tarkoitettu tänne, me ei olla sattumaa.
Ylermi Ylihankala kirjoitti:Vitutta vaan, kun ei voi itse juurikaan edesauttaa tilannetta.
Tuo on itsellekin se vaikeiten siedettävä asia. Tiedostaa, että asiat on huonosti, ja on kovin vähän mitä voi tehdä. Paitsi, että se mitä sä tällä hetkellä teet (eli yrität tukea ihmisiä joka suuntaan vaikka itselläkin on rankkaa), on jo tosi paljon! Vaikkei siltä itsestä aina tuntuisikaan. Se on kuitenkin se isoin panos, mitä tuohon voi antaa.
Niin, ja toinen on itsestä huolehtiminen. Kolme naista sun elämässä (ja tuleva tyyppi!) tarvii sua, ja eniten hyötyä susta on niille täyspäisenä. Anna itsellesi armoa niistä hetkistä, joissa puolustat omia tekemisiäsi. Ne on kuitenkin ne latautumisen hetket.
Mä en tiedä onko tässä toisessa raskaudessa ollut jotain hankaluutta tai muuta erityismurhetta, mutta kuulostaa kovin oudolta, että vaimo ei ymmärrä/ myötäelä huolta sairaasta äidistä.
exsu kirjoitti:...mutta kuulostaa kovin oudolta, että vaimo ei ymmärrä/ myötäelä huolta sairaasta äidistä.
Tässä on taustalla ekan raskauden ajan ja sen jälkeisenkin ajan sukuriidat. Vaimo enkä minäkään jaksa enää sellaisia varsinkaan tässä tilanteessa. Ymmärrän vaimoani, joka haluaa keskittyä itseensä ja siihen, että uusi tulokas saa parhaan mahdollisen kasvuympäristön, mutta kun tuo tavoitteensa poissulkee minulle tärkeitä asioita. Vaikeita...
Mulla on se onni, että olen löytänyt itseni ja toivon muillekin ihmisille sitä. Että tällainen ihminen on tarkoitettu tänne, me ei olla sattumaa.
exPertti kirjoitti:Onko kukaan törmännyt antisosiaaliseen persoonallisuushäiriöön elämänsä aikana?
Ehkä, tai sitten kyseessä oli narsistinen pershärö tai joku muu likeltä liippaava. Ei ollut kivaa, vaikuttaa vieläkin elämään. Ei onneksi vakavasti.
Hyvä viinihumala kirkastaa ihmeellisesti raskaimmatkin rötökset, joten minulla ei liene muuta neuvoa kuin pysytellä päissäni kuin käki elämäni loppuun asti.
exPertti kirjoitti:Olen sivusta seuraillut yhtä nuorta yrittäjää, jolla voisi hyvinkin olla sellainen. Patologista valehtelua, ei opi ollenkaan mistään mitään kävi miten kävi, ärsyyntyy helposti vaikka mistä ja tuntuu osaavan miellyttää sitä 0.001% väestöstä joka sattuu olemaan juuri se oikea maksimaaliseen typeryyden jatkumiseen. Ei suunnittele mitään eteenpäin eikä suoriudu edes normaalista päivästä ilman apua. Kaikki kateissa tai hajotettu.
Aivan kuin kuvailisit exääni. Lisätään tähän vielä väkivaltaisuus, kanssaihmisten alistaminen tai pyrkimys siihen ja käsittämätön usko omaan erinomaisuuteensa niin bingo!
Oh, let me file that crap between "I dont give a fuck" and "Blow me"
