sivustahuutaja kirjoitti:Vai tunnetteko paljonkin ihmisiä, jotka pyrkivät vahingoittamaan omaa etuaan? Oman edun tavoitteluhan on niinkin yksinkertainen asia, että yksilö valitsee kaksi euroa, jos valittavina on 1 ja 2 euroa.
Tunnen, ja niin tunnet sinäkin: melkein kaikki ihmiset, jotka eivät ole saastuttaneet ajatteluaan liaan suurella neoklassisen taloustieteen opiskelulla. Ekonomistina tunnet varmasti kokeellisen mikrotaloustieteen erittäin robustit tulokset siitä, mitä tapahtuu, kun ihmiset pistetään pelaamaan vaikkapa ultimatum gamea kylmiltään: (i) ihmiset eivät maksimoi omaa etuaan vaan hakevat sosiaalisesti oikedenmukaista (tulonjaon tasa-arvon mielessä) ratkaisua peliin ja (ii) jos joku oman elämänsä nallewahlroos alkaa pelaamaan siten, että maksimoikin omaa etuaan, muut rankaisevat tästä välittömästi oman etunsa uhraten (ottavat mieluummin nolla euroa kuin hyväksyvät oikeudenmukaisuuden loukkauksen ja 1 euron). Lisäksi ilmiöt (i) ja (ii) pysyvät, vaikka koejärjestelyjä muokattaisiin niin, että ilmiö ei selity pitkän aikavälin oman edun maksimoinnin intressillä. Tosin kun koe tehdään viimeisen vuoden yliopisto-opiskelijoille, niin taloustieteen opiskelijat ovat muuttuneet itsekkäiksi paskiaisiksi, mutta muut jatkavat solidaarisina oikeudenmukaisuuden esitaistelijoina.
sivustahuutaja kirjoitti:Ydinkysymys onkin se, onko esim. Suomi liian iso tuollaiseksi solidaariseksi yhteisöksi?
Mä luulen, että juuri tämän kysymyksen näkeminen ydinkysymyksenä on sellainen virhe, joka saattaa johtaa epätoivottuihin poliittisiin ja yhteiskunnallisiin seurauksiin. Tai siis kysymyksen taustaoletuksena vaikuttaisi olevan, että on jotenkin annettu (biologinen? sosiaalipsykologinen?) meistä ja toimistamme riippumaton fakta, että "esim. Suomi" joko on tai ei ole liian iso "tuollaiseksi solidaariseksi yhteisöksi". Näinhän ei ole, vaan solidaarisen yhteisöllisyyden edellyttämä kollektiivinen identifikaatio riippuu pitkälti myös siitä, minkälaiseksi ja minkälaisin keinoin yksilöaggregaatiota "Suomi" rakennamme.
Wahlroosin annettuina ottamat luonnehdinnat ihmisten luonteesta yhteisössä eivät biologian ja sosiaalipsykologian valossa ole, toisin kuin hän luulee, annettuja, mutta ne voivat muuttua itseään toteuttaviksi ennusteiksi: jos rakennamme yhteiskunnan rakenteita siten, että menestyksekäs toiminta edellyttää homo economicuksen muottiin mukautumista, niin niin ihmiset sitten toimivat. Tässä mielessä Wahlroos on ihan oikeassa insentiivirakenteiden ohjaavasta vaikutuksesta.
Toisaalta, pohjoismaiseen hyvinvointivaltiomalliin on perinteisesti kuulunut ajattelutapa, joka kieltää Wahlroosin sisällölliset oletukset ihmisen perusluonteesta ja rakentaa yhteiskuntaa, jossa toimitaan kollektiivisen edun nimissä (joka, kuten yllä selitin, onkin kokeellisen taloustieteen valossa ihmisten luonnollinen katsantotapa). Tuloksena on ollut melkein millä mittarilla tahansa ihmiskunnan historian parhaat yhteiskunnat. Tämä malli on tietysti tavattoman haavoittuvainen vapaamatkustajien soluttautumiselle, ja siksi olemmekin hyvin sensitiivisiä koetulle vapaamatkustamiselle ja omaan panokseen verrattuna suhteettoman suurelle oman edun tavoittelulle, ilmeneepä tämä sitten sosiaalipummeiluna tai optiomiljonääristelynä.
Kollektiivisessa solidaarisuudessa on aina riskinä se, että ehkä helpoin tapa ylläpitää kollektiivista identifikaatiota on yhteisen ulkoisen uhan maalailu. Suomessakin puhutaan Talvisodan ihmeestä: ulkoinen vihollinen yhdisti kansan vain hetki verisen sisällissodan jälkeen. Ehkä kylmä sota toimi samalla tavalla. Ja samalle logiikalle perustuu tietysti myös persujen vastenmielisesti ajama perverssi yhteisöllisyys sekä nationalismin synkkä historia.
Lisäksi tämäkin simppeli analyysi paljastaa kokoomuslaisen politiikan sisäisen ristiriitaisuuden. Kokoomus ajaa yhteiskuntamallia, jossa perinteinen hyvinvointivaltiosolidaarisuus rapautetaan wahlroosilaisin opein - mutta koska rikotun yhteisöllisyyden mukanaan tuoma epävarmuus ja levottomuus huolestuttaa, vedotaan sitten yksilöiden vastuuntuntoon yhteisön toimintarauhan säilyttämisessä, vaikka juuri se katsantotapa on tietoisesti romutettu. Näin ollen kokoomuksella on vain kolme mahdollisuutta, joita kaikkia se on historiansa aikana kokeillut: (a) kutistua pienen eliitin aristokratiapuolueeksi (alkuperäinen kokoomus), (b) yhdistää talouspolitiikkaansa vahva, uskonnollinen moraalikoodi ja lopulta poliisi/armeija hallitsemaan yksilöiden käyttäytymistä (eurooppalainen kirstillisdemokratia tai kokoomuksen kypäräpappivaihe) tai (c) pyrkiä kaikin tavoin piilottamaan todellista politiikkaa ja luomaan svengaavaa imagoa, jolla saadan politiikasta ymmärtämätöntä väkeä mukaan bileisiin (nykyinen Boboomus).
Toisaalta, simppeli analyysi osoittaa myös pääkohdat siinä, miksi myös perinteinen vasemmisto on niin kuutamolla: hyvää tarkoittavalla, kaikkien solidaarisessa yhteiskunnallisessa yhteisprojektissa mukana pitämiseen tähtäävällä politiikallaan kaikkine perus- ja työttömyysturvineen vasemmisto on onnistunut luomaan uuden suunnan vapaamatkustajien myyräntyölle: sosiaalipummit. Tässä Wahlroos on ihan oikeassa. Lisäksi vasemmisto on jumiutunut vanhan teollisuusyhteiskunnan etujärjestöksi ollen aivan pihalla niistä haasteista, jotka nyt rapauttavat esimerkiksi nuorison halua yhteiskunnalliseen solidaarisuuteen. Ylipäänsä tietysti kutistuvan ryhmän saavutettujen etujen puolesta etujärjestöily on aika huono lähtökohta kokonaissolidaarisen yhteiskunnan rakentamiseen.
"Urpiaisen pesintä on epäsäännöllistä ja lento keikkuvaa. Yleisimmät äänet ovat kimeä kutsuhuuto 'djihh!' ja rahiseva 'tssrrt-tssrrt'."
