NuoriDaavid kirjoitti:Jos mä ymmärrän Dennetin oikein, niin toiminta voi seurata ennen tietoisuutta tai ilman tietoisuutta, koska mielessä tosiaan on noita modulaarisia agentteja ja ei ole mitään kartesiolaista teatteria, jossa homonculus seuraisi toimintaa. Tietoisuus muodostuu eri agenttien toiminnasta ja tapahtuma nousee tietoisuuteen, kun se tulee riittävän kuuluisaksi (se vaikuttaa muihin agentteihin). Näin ollen jos esim. herätyskello soi, mieleni agentti päätää sammuttaa sen ja vasta myöhemmin asia nousee aivoissa niin kuuluisaksi, että siitä tulee tietoinen (=se vaikuttaa muihin agentteihin). Ei ole mitään yhtä tietoisuusagenttia, vaan tietoisuus on kaikkien agenttien yhteisvaikutus.
Mä en usko kaertesiolaiseen teatteriin, koska siitä tulee mielí-ruumis ongelma. Uskon mielen ja tietoisuuden olevan aivojen emergentti fysiologinen ominaisuus ja puhtaasti fysiologinen ilmiö.
No mä taas luen Dennettiä pikemminkin siten, että toimintaa - siis jotain sellaista, joka on enemmän kuin fyysinen liike, eli jolle voidaan antaa rationaaliset perustelut eikä vain fyysisiä syitä - ei itsessään olekaan. Hermojärjestelmämme tuottaa erilaisia reaktioita erilaisiin ärsykkeisiin (puhdasta fysikaalista liikettä fysikaalisin syin, ei rationaalisia perusteita), vähän niinkuin reflekseinä. Osa reaktioista on vain sellaisia, että eläessämme sosiaalisessa vuorovaikutuksessa, meidät haastetaan oikeuttamaan reaktiomme sosialisesti hyväksyttävällä tavalla, ja tällöin uudelleen kuvaamme reaktiot kielellä, jossa reaktioille annetaan rationaalisestii perusteltavissa oleva (sosiaalisesti hyväksytty) sisältö. Tämän narratiivisen upotuksen kautta reaktioista tulee toimintaa. Näin ollen en usko - ja näin luen, vaikka toki vähemmistössä tässä olenkin, myös Dennettin tuoreempia kirjoituksia - tietoisuuden, joka siis on merkityksellisten tekojen merkityksen antaja, olevan "aivojen emergentti fysiologinen ominaisuus ja puhtaasti fysiologinen ilmiö", vaan katson tietoisuuden olevan sosiaalinen status, joka oikeuttamisen kielipeleissä annetaan tietyille fysiologisille objekteille, ja siten pitkälti sosiaalis-normatiivinen ilmiö.
Tästä tarkoittamastani lähestymistavasta saadaan hassunhauskoja esimerkkejä neurologiasta. Tunnettuja ovat esimerkiksi kokeet, joissa henkilöltä on syystä tai toisesta poikkaistu se hörpeli (mikä lie aivokurkiainen tai muu hermostohaikara), joka yhdistää aivopuoliskoja. Tällaiselle henkilölle sitten asetetaan nenän päälle sermi, joka aiheuttaa sen, että vasen ja oikea silmä (jotka ovat yhteydessä eri aivopuoliskoihin) näkevät osin eri alueet. Tällainen henkilö otetaan sitten rauhalliseen keskusteluun huoneessa, ja jutellaan niitä näitä. Sitten aletaan näyttää koehenkilön sille silmälle, joka on yhteydessä aivojen tunnereaktioita laukaisevaan puoleen, kuva-aineistoa, jonka mukaan huone on tulessa tai täynnä jotain uhkaavia kirvesmurhaajia tai mitä lie. Aivojen rationaaliseen puhekeskukseen taas näytetän vain kuvaa, jossa keskustelu jatkuu täysin normaalina ja rauhallisena. Koska aivopuliskoja yhdistävä osa on katkaistu, rationaalinen puhekeskus ei saa viestiä näistä uhkaavista kuvista. Koska viesti kuitenkin menee reaktiopuolelle, henkilö alkaa tuntea levottomuutta, ahdistusta ja kenties jopa poistuu paikalta aika hätääntyneenä. Kun henkilöltä sitten kysytään, että miksi hän hermostui (ja kenties lähti paikalta), vastaus on, että haastattelija oli niin epäasiallinen, kyseli ikäviä kysymyksiä, tai että muuten vain huvitti lähteä. Rationalisointi on kovaa, jotta saamme reaktiomme oikeutettua.
"Urpiaisen pesintä on epäsäännöllistä ja lento keikkuvaa. Yleisimmät äänet ovat kimeä kutsuhuuto 'djihh!' ja rahiseva 'tssrrt-tssrrt'."