Homeboy65 kirjoitti:Miksi kieltäydyit intistä? Oliko siihen joku syy? Voiko syyn kertoa kirjoittamatta 36:tta sivistyssanaa? Minä kieltäydyin, kun koin että hermot ei kestä.
Vitsi:
- Tarjoilija, keitossani on kaksi kärpästä.
- Tuon niille herneen, niin ne voivat pelata vesipalloa.
Nenänvalkaisu ei kun jatkuu.
Homeboy
nauvon ulkosaaristo
Kas, kiinnostava kysymys (minua ja ajatteluani koskevat kysymykset ovat, tietysti, aina niitä kiinnostavimpia!). Tosin kronologinen(1) distanssi(2) tähän ratkaisuuni on sen verran mittava, että perustelujeni rekonstruktiossa(3) vuonna 2014 on huomioitava eittämättä varsin mainittava anakronistisen(4) riskin läsnäolo.
Ehkä jopa vähän yllättäen aseistakieltäytymiseni perusteluissa perinteinen pasifismi(5) ei näytellyt hirveän painavaa roolia: hyväksyin tuolloinkin valtion oikeuden väkivaltamonopoliin(6) alueellaan - ajattelin vain tuolloin, ja taidan ajatella yhä, että silloisen- ja nykyisenkaltainen suuri isänmaallinen kansanarmeija on väistämättä vanhentunut ja toimii pikemminkin jonkinlaisena talvisodan historiallisena monumenttina(7), joka indoktrinoi(8) uusia sukupolvia vanhentuneeseen ja monessa mielessä epämiellyttävään maailmankuvaan. Tästä pääsemmekin sitten niihin keskeisempiin syihini kieltäytyä aseista.
Ensinnäkin, minusta tuolloin oli kollektiivisessa(9) maailmanjäsennyksessä aistittavissa monia uusnationalismin(10) nousun pahalta haisevia vivahteita, jotka pian tuon ajan jälkeen ovatkin realisoituneet(11) erityisesti persujen nousuun liittyvissä diskursseissa(12). Koin vahvasti, että armeija oli yksi tällaista nationalistista lobotomiaa(13) ruokkivista instituutioista(14): armeijan käyminen liitettiin yhä vahvemmin jonkinlaiseen eristäytyvään ja toiseutta aina rasismin(15) rajoille asti vahvistavaan asennoitumiseen, joka rakensi intellektuaalisesti(16) epätyydyttävälle kansakunnan kohtalo -tyyppiselle ajattelulle. Tätä näkemääni kehityskulkua vastaan halusin toimia - ja kieltäytyä osallistumasta sen konstruktioon(17) ja ylläpitoon.
Toiseksi, havainnoimalla sekä lähiympäristöäni että laajempaa yhteiskunnallista ilmapiiriä koin myös aika vahvasti, että asevelvollisuus oli yksi siirtymäriitti(18), jonka myötä myös jo emansipoituneemmat(19) uudet sukupolvet muokattiin takaisin menneisiin sukupuolirooleihin aikuisuuteen astuttaessa, kun taas siviilipalvelus sekä väkivallasta kieltäytymisen kautta että hoiva-alan korostanisessaan toimi edelleen jonkinlaisena perinteistä mies-identiteettiä(20) haastavana ja laajentavana ratkaisuna. Taas oli selvää, kumpaa tendenssiä(21) halusin omalla valinnallani vahvistaa.
On myös muistettava, että valinta asepalveluksesta tehdään siinä vaiheessa, kun astutaan viralliseen aikuisuuteen. Valinnasta tulee näin ollen aika keskeinen performanssi(22), jolla väritetään omaa identiteettiä uudessa yhetiskunnallisesa roolissa: yhteiskunnan aikuisena ja vastuullisena jäsenenä. 90-luvun alkupuolen Urpiainen koki varmaan perustelluksi antaa signaalin(23) siitä, minkälainen aikuinen ja minkälainen mies hän halusi olla.
Kaikesta huolimatta, 90-luvun alussa olin kaiken muun ohella kuitenkin myös hyvin aktiivinen partiolainen ja sellainen kympin oppilas: siinä referenssiryhmässä(24) armeija oli se ilman muuta odotettu ja luonnollinen vaihtoehto. Valintani mennä siviilipalvelukseen oli siis paitsi suhteellisen radikaali(25) referenssiryhmän vaihto, myös siirtymä siitä helposta ja luonnollisesta valinnasta tuntemattomaan ja vaikeaan: en siis missään nimessä koe valintani perusteissa olleen minkäänlaista halua päästä helpommalla tai säästää hermojani, päinvastoin.
Aseistakieltäytymiseni ei siis ollut minkäälaisen kategorisen(26) pasifismin manifestaatio(27), vaan ratkaisu, joka on ymmärrettävä kommunikatiiviseksi(28) siinä nimenomaisessa yhteiskunnallisessa, poliittisessa ja kehityspsykologisessa kontekstissa(29), josta löysin itseni 90-luvun puolivälissä. Ratkaisu oli osaltaan, esimerkiksi, potkimista jonkinlaista kekkosslovakialaista yhtenäiskulttuuria kohtaan: jos 90-luvun Suomi olisi ollut esimerkiksi 90-luvun Saksa, jossa kolmasosa ikäluokasta valitsi stigmatisoitumatta(30) siviilipalveluksen, ja sivistysvaltion luonteen mukaisesti urponationalismille ei ollut sijaa kansallisessa identiteettinarratiivissa(31), olisin varmasti mennyt armeijaan.
Siinä ne syyni pääpiirteissään. Ei tehnyt tiukaakaan pysyä alle 36:n sivistyssanan!
Mitkäs vitsien pikakierrätysviikot täällä muuten on menossa! Rahat takaisin!
"Urpiaisen pesintä on epäsäännöllistä ja lento keikkuvaa. Yleisimmät äänet ovat kimeä kutsuhuuto 'djihh!' ja rahiseva 'tssrrt-tssrrt'."
Hyvä, hyvä! Kättä pidempää Kitinävääntöihin!
