Mä suhtaudun kyllä kiistatta ilolla siihen, jos kepun mystinen kannatustaso kääntyisi laskuun. Puhumattakaan siitä, jos klovnikavalkadi kutistuisi pois rumentamasta maailmaa.
Muuten mulla on taas aika lailla hankalaa tämän suomalaisen puoluepolitiikan kanssa. Kuten moni muukin, olin ehkä alkuun varovaisen toiveikas Sipilän hallituksen suhteen: Tuntui, että ehkä ne vihdoin saavat jotain aikaiseksikin. Sipilä oli omaisuutensa turvin, ja Stubb kansainvälisyytensä turvin, jotenkin vähän riippumattomia kansallisista irtopisteistä ja ajattelin, että ehkä he voivat tehdä niitä ratkaisuja, joita kaikki poliitikot tietävät tarvittavan, mutta kukaan ei suosionmenetyksen takia uskalla tehdä (ja Soini asemoi itsensä salkkuvalinnoillaan alunperinkin hallitusturistiksi).
Mutta eihän tuosta ole yhtään mitään tullut. Juuri mitään ei saada aikaiseksi, ja vaikka siitä voi perustellustikin vierittää vastuuta myös esim. ay-liikkeen ja EK:n urpoilujen suuntaan, niin kyllä aika keskeisessä roolissa on ollut hallituksen ilmeinen taitamattomuus hankkeidensa viennissä. Lisäksi tietysti, mikä oli kyllä odotettavissakin, mutta jolta aluksi optimistisuuttani ummistin silmäni, niin talouden uudistamisessakin on ollut kyllä tavattoman konservatiivinen sävy: Sekä keskustalla että kokoomuksella on niin vahva tämä menneen maailman silmäätekevien etujärjestö-identiteetti, että aivan liikaa on näitä vanhoja rakenteita säilyttäviä yritys- ja maataloustukia. Kun pitäisi tehdä rakennemuutosta tulevaisuuteen, niin keskitytään muutoksen hidastamiseen säilyttävillä tuilla. Tulevaisuusinvestoinneista vaikka yliopistoissa ja Tekesissä leikataan, ja aluepoliittinen mania vesittää senkin vähän, mitä näissä konteksteissa saatettaisiin muuten tehdä. Hintakilpailukyvystä haetaan Suomen kilpailuetua, vaikka kehittyneen, tieto- ja innovaatiovetoisen talouden tulisi, täytettyään hintakilpailukyvyn jonkinlaiset minimiehdot, hakea kilpailuetua aivan muista tekijöistä. Suomi kilpailee kohta väärässä sarjassa.
Kepuun en sinänsä ole pettynyt, pks-vastaista aluepolitiikkaa niiltä nyt odottaakin. Kokoomuksesta olen vähän huolissani. En oikein näe siinä porukassa oikein yhtään henkilöä, jolla olisi jotenkin uskottava ja kannatettava kokonaisvisio Suomen tulevaisuudesta. Kokoomuksen politiikka näyttää enemmän siltä, että yritetään veivata yksittäisiä ratkaisuja oman ideologian suuntaan. Ja tätä värittää koko ajan se, että ollaan vanhoja asemia säilyttävä etujärjestö tai sitten omaa ja kaverin etua ajavia, opportunistisia poliittisia broilereita, ja rakennetaan lähinnä omaa, politiikan jälkeistä asemaa. Nuorten avustajien asema ja valta on kai ollut Stubbin ajoista lähtien yllättävän merkittävä.
SDP:n nousu perustuu minusta oikeistaan yksinomaan hallituksen kompasteluun, mitään vaihtoehtoista visiota ei sieltä ole tullut. Edelleen tilanne on vähän se, että jos vaalit olisivat nyt, ajautuisin varmaan taas vähän pitkin hampain äänestämään vihreitä. Vaikka en V. Niinistöstä jotenkin onnistu innostumaan (vaikka politiikan Niinistöistä suosikkini onkin), niin jotenkin laitan toivoni siihen ajatusmaailmaan, jonka varassa hän torjui tuoreeltaan Tuomiojan esityksen punavihreän blokin muodostamisesta porvarihallitusta vastaan: poliitikan ei pitäisi perustua vuosikymmenten takaisiin jakolinjoihin, vaan tulevaisuus on, toivottavasti, siinä moniäänisessä ryhmässä, johon kuuluu osa oikeistodemareista, soininvaaralaiset vihreät, pks:n ruotsalaiset, sosiaaliliberaalit kokkarit ja ehkä jopa jokunen urbaanikepu. Ehkä Li Anderssonin vasemmistollakin voi olla jotain annettavaa, aika näyttää. Mutta keskeistä on siis sellainen vartiaismainen markkinatalouden ja pohjoismaisen hyvinvointivaltion ruotsalainen yhdistelmä, avoin kansainvälisyys, koulutus- ja tutkimusmyönteisyys, sekä vankkumaton arvoliberalismi ja liberaali demokratia, johon kuuluu vahvana vähemmistöjen suoja enemmistön tyrannialta.
"Urpiaisen pesintä on epäsäännöllistä ja lento keikkuvaa. Yleisimmät äänet ovat kimeä kutsuhuuto 'djihh!' ja rahiseva 'tssrrt-tssrrt'."
