Should I Stay Or Should I Go?

[Gat]

Kannattaisi myös huomioida lapset.

Lapsille paras on, että aikuiset voivat hyvin. Jos se ei onnistu saman katon alla, niin kaksi onnellista kotia on parempi vaihtoehto kuin yksi onneton.

Vanhempani erosivat vuonna 1975. Hyvä että erosivat.

Mutta kun (yksityspaljastus, bannia!) Olet kertonut, että uskottomuutta ei ollut ettekä te lapset riitojakaan kuulleet. Mikä sitten?

Halusivat virkistystä? Kyllä vaan mun "moraalin" mukaan jos menee naimisiin ja lapsiakin tekee, sitten on siihen sitoutunut ja siitä vastuussa, vaikka mikä kutkuttaisi. Jos ovat alunperin tulleet toimeen ja liittoonkin asti, niin mikä pinnallinen syy sitten johtaa eroon? Tai miten pinnallinen se liitto oli? Miten voi muka muutamassa vuodessa "kasvaa erilleen" jostakusta johon alunperin kiintyi ja ns. rakastui? Onko sitten koskaan oikeasti oltu yhdessä?

Kunnes kuolema meidät erottaa. Through thick and thin tai trough sick and sin.

Siis mun mielestä jopa jos koiran otat, olet siitä vastuussa etkä lähde vanhenevan koiran nähden toisen koiran kanssa metsälle. Vielä vakavampi asia avioliiton kanssa, varsinkin jos on tehty lapsia
(Näin sanon toki parisuhdetta koskaan itse kokematta)

Tietysti on ns. "vahinkolaukaukset". Minäkin olin ikäänkuin piilossa vanhempieni vihkikuvassa. Mutta sitä ennen olivat olleet kuusi vuotta silloin modernissa avoliitonomaisessa suhteessa

P.S Edelliselle sivulle laitoin pitkän vuodatuksen kodin ja perheen merkityksestä, väljästi sopivalla Castaneda-tarinalla keiden kansa maailma on todellinen.. Mutta eihän nämä talikot voi ymmärtää.

[So Hard]

Siitä on ihan hyvää tietellistä näyttöä että rakkaudettomassa kulissiliitossa tai riitaisessa kodissa kasvaminen on lapsen kannalta huonompi kuin omillaan onnelliset vanhemmat. Lapset kyllä vaistoavat onko kaikki hyvin.

[Gat]

Siitä on ihan hyvää tietellistä näyttöä että rakkaudettomassa kulissiliitossa tai riitaisessa kodissa kasvaminen on lapsen kannalta huonompi kuin omillaan onnelliset vanhemmat. Lapset kyllä vaistoavat onko kaikki hyvin.

No niin kai sitten. Minä en vain ymmärrä, miten ja miksi sanomaasi "rakkaudettomaan kulissiliittoon" edes ajautuu ja tekee vielä pentujakin siinä. Hokaavat vasta juuri kun lapset ovat vielä lapsia? Eikö tunnetta alunperin? Eikö tajuta miten vakava asia ainakin virallinen avioliitto tai avoliittokin vielä lapsia tehden on? Siis miten sellaiseen liittoon alunperinkään ryhtyvät? Eikö se olisi parempi yksikseen antaa kynttilän sulaa käteen? Tai harrastaa irto-tai sarjasuhteita sitoutumatta? Kun kuitenkin ne pirut saavat. Ja kortsun kera sellaisessa, ettei mene talo nurin kuten kun enoani sattui panettamaan toisen mihen vaimo kauan ennen minun aikaani.. Enoni ei mitään joutunut maksamaan, minä asiassa viaton maksoin enoni kuoleman jälkeen.

Toki joo vanhempanikin saattoivat mennä naimisiin siksi kun minut siitällettiin. Mutta oli kuulemma sovittu, että niin jos kakrua alkaa puskemaan. Mitäs sitten kuusi vuotta olivat ensin avoliitossa usein kondomi unohtuen? Kyllä jo siihen aikaan aikuiset ihmiset tiesivät, miten voi käydä. Toki isäni myöhempi käytös järkytti äitiäni, ja isänikin myöhemmin jossain määrin väsyi äitini eritoten palvovasta lojaliteetista äidin veljelle, siis sille enolleni.

[So Hard]

Yli puolet avioliitosta päätyy eroon, usein siksi kun toinen muuttuu siitä mitä oli. Tyypillinen eroon johtava syy voi olla vaikka toisen mieltyminen päihteisiin tai vieraissa käynti, seksin lakkaaminen, väkivalta tms. Kaikki ne ovat ihan hyväksyttäviä syitä erota. Se, että joku sietää itseään kohdella miten sattuu ei ole erityisen hyvä esimerkki lapsellekaan.

[Gat]

Yli puolet avioliitosta päätyy eroon, usein siksi kun toinen muuttuu siitä mitä oli. Tyypillinen eroon johtava syy voi olla vaikka toisen mieltyminen päihteisiin tai vieraissa käynti, seksin lakkaaminen, väkivalta tms. Kaikki ne ovat ihan hyväksyttäviä syitä erota. Se, että joku sietää itseään kohdella miten sattuu ei ole erityisen hyvä esimerkki lapsellekaan.

Nuo ovatkin hyviä syitä. (Paitsi jos kysyy sharia-tuomioistuimelta) Silti "puolet", jonka tiesin, on ällistyttävän korkea osuus.

Kuitenkaan monissa ellei useimmissa eroissa ei liene kyse noin dramaattisesta, vaan "kasvetaan eroon" tms. Olen kuullut jopa "olen elämälle velkaa". Juku. Ja sopivasti kun lapset on jo tehty. Sellainen vaan tuntuu minusta pinnalliselta, kuin kesäkissan ottaisi ja hylkäisi sen kun kiinnostuukin mäyräkoirista.

Pahoittelen mieleen tullutta toista eläinanalogiaa, mutta jos koirankin ostaa, pitää ymmärtää että siitä on vastuussa yli kymmenen vuotta. Vakava asia. Eikä niin että vie piikille kun ei enää huvita elukan kusella käyttäminen.

Vielä enemmän ihmisten parisuhteissa. Rekisteröity parisuhde on vakava asia. Ja jos olet lisäksi vielä ehtinyt siinä pentuja tekemään, sittenhän olet. Ja vastuu on siitä perheestä johon mielestäni kuuluu myös perheen koossapysyminen. Eikä ne "isän naisystävät" ja "äidin poikaystävät"

Näin vaikka sattuisi alkaa tekemään míeli vaikka neekerinaisen persettä. Seksihän totta kai harvenee kaikissa liitoissa. Minua sattuneesta syystä kyrsii, että nämä jotka seksiä kuitenkin saavat alkavat valittamaan etteivät saa tarpeeksi ja miettimään uutta perversiota jota alkaa tekemään mieli. Hiton jumalolennot.

Toiseen suuntaan sanottuna. eihän tässä bonoboja olla, jumalauta.

Myönnän tosin, että en tiedä, millaista olisi ollut elää kuin isäni. Ilmeisesti komea mies, jolle naisten pokaaminen oli psyykkisesti helppoa. Jos se niin helppoa olisi, en ole varma miten itse toimisin.

Siihen että "toinen muuttuu siitä mitä oli". No eikö toiseen tutustu jo seurusteluaikana?
Tai no, kyllähän äidillenikin oli helvetinmoinen järkytys kun paljastui ne isäni syrjähypyt 70-luvulla. Ja ryyppyreissunsakin alkoivat uudestaan. Hirveitä tilanteita. Mutta pätkittäin näytti, että nyt loppuvat ja 70-luvun loppuun mennessä loppuivatkin Luulisin.

Isäni on myöhemmin selittänyt, ettei ollenkaan ajatellut tai halunnut avioeroa. Eikä ollenkaan käsittänyt miten oli minuakin satuttanut. Oli jostain pershikilästä kotoisin ja täysorpo jotain 9-10-vuotiaasta. Ja holtiton, vähemmän ajatteleva mies. Kuitenkin voi olla, että aloitteen teon estoni tulee niiltä ajoilta. Minä jumalauta lakkasin kasvamastakin vuodeksi ja pakkoneuroosit olivat jonkun aikaa invalidisoivia. Silti en toivonut, että vanhempani eroaisivat. Se olisi ollut vielä pahempaa. Koti.

Kyselinkin isältä kerran sekä enostani että isästäni:
"Meneekö se järki kun panettaa?" Hänellä ei ollut vastausta. Sivistynyttä teeskentelevä enoni aiemmin siteerasi Sinuhea. Suunnilleen: "Mies on avuton sen esivaatteensa alla olevan kapineen halun edessä" Niinköhän? Liian suuri karisma ja liian heikko tietoisuuden taso, luulisin. Sitäpaitsi minähän sen piikin maksoin, ei enoni.

Isäni taas leikillään tai tosissaan sanoi äidistäni, että ennen liittoa olisi hyvä selvittää puolison suvun mielenterveyshistoria. Äidin suvusta kun useampikin on joskus huilannut aivolataamossa.

[Homeboy65]

Lapsille paras on, että aikuiset voivat hyvin. Jos se ei onnistu saman katon alla, niin kaksi onnellista kotia on parempi vaihtoehto kuin yksi onneton.

Vanhempani erosivat vuonna 1975. Hyvä että erosivat.

Mutta kun (yksityspaljastus, bannia!) Olet kertonut, että uskottomuutta ei ollut ettekä te lapset riitojakaan kuulleet. Mikä sitten?

Muistat väärin. Kyllä niitä riitoja oli. Paljon.

[KKK]

Kuukausi taas kulahtanut, nopeasti kuten aina. Paljon puhuttu, jotain asiaakin. Puhdisti ehkä ilmaa hieman.

Vähän toista viikkoa tuuli henkäili lämpimästi etelästä. Näin jälleen vilauksen siitä naisesta jonka haluaisin itselleni pysyvästi. Mutta pikkuhiljaa hän antaa arkisten huolien taas tulla väliimme ja huomaan että hikkupiljaa ollaan luisumassa lähtötilanteeseen. Not kiva.

Alkuvuodesta asetin takarajaksi syntymäpäiväni - ajatuksella notta jos siihen mennessä näkyvää, pysyvää muutosta ei ole näkyvissä, rupean pikkuhiljaa pakkailemaan kasse... laukkujani. Kassit ovat ihan tarpeeksi täynnä, kiitos kysymästä.

Katsotaan nyt tovi vielä, sanoo hän itselleen. Ehkä ihmeitä tapahtuu, aurinko nousee lännestä ja maailmasta tulee kaikilla onnellinen paikka asua.

[KKK]

Aika raa'an selvittämisen jälkeen käytiin kuilun reunalla, mutta ainakin hetkellisesti näyttäisi että molemmilta löytyi halua yrittämiseen vielä. Kai tämä punnitseminen puolin ja toisin määräajoin on ihan normaaliakin. Kukapa sitä haluaisi kuolinvuoteellaan havaita että huonossa suhteessa tuli suhde hukkaan heitettyä.

Omalta kohdaltani jouduin nielemään tuopillisen ylpeyttäni ja muuttamaan joitakin ajatusmallejani ja toimintatapojani. Vaativat toki jatkuvasti vahvistusta mutta alku varovaisen lupaava. Toki tarkkailen samalla tilannetta, jos näyttää että kovin yksipuoliseksi tämä(nkertainenkin) kurssinkorjaus menee, niin siitä pitää tehdä sitten tarvittavat johtopäätökset ja käydä hakemassa eropaperin maistraatista.

[KKK]

Vanhaan topikkiin kirjoittaminen on ihan yhtä turhaa hommaa kuin kuolleella hevosella ratsastaminen - tai sen toivonsäikeen varassa rimpuilu että tästä suhteesta vielä voisi toimivan saada. Ei näy rouvaa kiinnostavan a) minä ihmisenä b) minä miehenä c) minun toiveeni d) mielenkiinnon kohteeni tai e) näkemykseni lastenkasvatuksesta.

Ensin itkee että "pitäis saada perheelle yhteistä aikaa". Ehdotan että ruvetaan pitämään päivälliset yhteisinä. Tämähän hyväksytään, mutta kun pitäisi sitten niitä phuheita alkaa toteuttaa, niin tilanne muuttuu. Toistuvasti kävelee minun ylitseni ja jakelee kakaroille poikkeuslupia luistaa tuosta yhteisestä ruokahetkestä milloin minkäkin tekosyyn tai menon varjolla. Annetaanpa olla sitten. Minä olen kvanttisukupolven sijasta ajattelultani enemmän binäärinen, säännöt ja sopimukset joko on tai niitä ei ole.

Rupean siis itsekin elämään kuin opiskelijayhteisössä jossa yhteistä on vain sähkölasku ja syömään ateriani silloin kuin minulle sopii.

Samaten yhteistä tekemistä olen ehdottanut lukemattomat kerrat. Sain pitkän tauon jälkeen puhuttua kuntosalille - koska ihan rehellisesti täytyy sanoa että kauniskin nainen ränsistyy jos ei kehoaan huolla ja rouvan ränsistymisen taso vaatii jo täydellistä peruskorjausta.

No, se "treenaaminen", kun vihdoin sinne asti päästiin, oli lähinnä käsien heiluttelua ja kun kehtasin sanoa että "toi 5kg kulmasoutulaitteeseen on ehkä vähänlaisesti, itsellä on 70-80kg" niin sen päiväinen räpätys kiitokseksi. Pistin luurit takaisin päähän ja menin jatkamaan omaa treeniä. Jossain välissä kävin sanomassa vaihtavani suorituspaikkaa - toinen puhui puhelimessa (!). Ihmettelen kun toista ei näy, ei kuulu. Kohta soi puhelin: "no hän lähti kauppaan". Aha. Sulla on selvästi tehokkaampi heavy duty-plääni, jos saat treenin 20 minuutissa sisältäen alkulämmöt. Mä en saa millään alle tunnissa valmista.

Itse elän harhaluulossa, että suunnitelmallisuus, tavoitteellisuus ja progressiivisuus kehittävät, onneksi lasteni äiti tietää tämänKIN minua paremmin.

Enpä viitsi pahoittaa enää mieltäni pyytämällä toiste.

Päällimmäiset tunteet: suuttumus ja pettymys. Lisäksi itseni lähinnä saatanan tyhmäksi, että olen jaksanut asioista puhua ja muutosta toivoa näinkin kauan. Itse olen syövän, raitistumisen ja masennuksen selätyksen myötä muuttunut todella paljon - ollen tällä hetkellä paras versio itsestäni ikinä niin henkisesti kuin ruumiillisestikin, mutta kun ei kelpaa niin ei sitten.

Haluaisin ajatella, että jossain on nainen joka jakaisi kanssani samantapaiset arvot, uteliaan ja ilkikurisen suhtautumisen elämään, pitäisi toimivaa keskusteluyhteyttä tärkeänä ja ymmärtäisi säännöllisen kosketuksen merkityksen.

[KKK]

Heti tammikuun alussa on aika pariterapiaan.

En tiedä. Toisaalta odotan. Toisaalta tuntuu, että olen jo päättänyt lähteä.

Ei ole hyvä merkki, etten enää välitä. En jaksa toimia selvitysmiehenä. Kun toista ei kerran kiinnosta minä tai mitä minulle kuuluu, miksi vitussa minun pitäisi olla se joka aloitteellisesti selvittää ja tenttaa.

Tämän illan konfliktikin alkoi näennäisen pienestä jutusta. Mutta kun laskiämpäriin on kertynyt tavaraa näinkin paljon, silloin pienikin pisara aiheuttaa läikkymisen yli.

Ihmetelköön vuorostaan. Tietääpä miltä se tuntuu. Tai sitten jos toista ei vittuakaan kiinnosta, niin silent treatment ei tepsi.

Enpä tiedä mikä tepsisi. Jos tietäisin, olisin käyttänyt sitä jo.

Onhan se nyt saatana kummallista, että toinen ei avaa ikinä keskustelua, ellei kyse ole kaupassakäynnistä, laskun maksamisesta tai johonkin lastenkasvatukseen liittyvästä.

Ehkä meillä ei vaan ole mitään yhteistä eikä enää mitään sanottavaa. Tai minulla olisi paljonkin, mutta haluan jakaa ne sellaisen ihmisen kanssa, joka on niistä kiinnostunut.

And you may ask yourself
"How do I work this?"
And you may ask yourself
"Where is that large automobile?"
And you may tell yourself
"This is not my beautiful house!"
And you may tell yourself
"This is not my beautiful wife!"


- Talking Heads: "Once In a Lifetime"

[exsu]

Mä ajattelen, että lapsiperheessä pariterapia on hyödyllistä, vaikka ero olisi 100% varma. Kumppani kun tulee olemaan lasten asioiden kautta osa elämää tästä ikuisuuteen, niin on varsin näppärää, jos pahimmat haavat saadaan hoidettua niin, että yhteistyö sujuu jatkossa. Ja jos siellä nyt sattuisi oppimaan ymmärtämään paremmin itseä tai puolisoa, niin mikäs sen parempi! Eli terapia ei ole epäonnistunut, jos sen lopputuloksena olisi ero joka tapauksessa.

Itsellä oli aikanaan kauhea helpotus, kun pariterapeutti sanoi, että hän ei näe mitään syytä miksi kannattaisi silloisen puolison kanssa jatkaa liittoa. Oli saanut ulkopuolisen siunauksen sille, että ei tarvii enää yrittää.

[KKK]

Muutama päivä vielä terapiaan.

Huomaa että alkaa pinna kiristyä, minulla ainakin. Oli juuri F4.5 hirmumyrskyasteikolla oleva riita. Omalta kohdalta stressaa myös se, että huomenna soi puhelin ja saan toivottavasti vihdoin tietää, onko se paska levinnyt vai ei. Viimeisen viikon aikana valvonut neljä yötä oikeastaan kokonaan. Siinä ei kummoista tulitikkua tarvittu, että ruuti syttyi.

Olen kelannut tätäkin hommaa lukemattomina öinä joka kantilta. En ole vetoa lyövä mies, mutta jos kertoimia pitäisi määritellä eroko vaiko yhdessä uuteen nousuun, sanoisin että todennäköisyydellä 5:1 menee hopiat jakoon. Oma usko on vaan kulunut loppuun kun mikään määrä puhumista ei ole auttanut. Voihan tietty olla, että kolmas puolueeton osapuoli tuo tähän jotain näkemystä.

Samaten usko siihen, että toinen osapuoli voisi jotenkin muuttua ... ei vaan jaksa enää. Omalta kohdaltani olen todistanut että voin kasvaa ja muuttua mutta rouva taas... jaa-a.

Vituttaa eniten se, etten kuunnellut sisäistä ääntäni jo alkutaipaleella. Se nääs varoitti että "toi ei ole sun tyyppiä". En vaan luottanut intuitioon, kun takana oli jo yksi ero ja sen päälle reilun kahden vuoden hillitön sekoilukausi. Sanoin sille äänelle "kuule, tässä on semmoinen myrskykausi takana että mahtaakohan nuo sun antennit olla ihan kunnossa? Katsellaan nyt, ehkä tämä tästä ja rakkauden kriittinen massa ylittyy ja leimahtaa!" No, ei leimahtanut. Vuodet kuluivat ja jäin kiinni "ihan kivaan" suhteeseen ja mitä kauemmin kului aikaa ja mitä enemmän lapsia putkahteli, sen vaikeammaksi mahdollinen lähtö muuttui.

In retrospect: tuli siis todistettua, että tuo ihminen oli minulle "ihan sopiva" alkoholiongelman ollessa päällä, mutta ei selvälle minulle.

Sehän tässä kans repii, että jos tulee "double-whammy" - sekä tieto syövän leviämisestä että ero - niin aika turha on haaveilla enää mistään muusta kuin että kuolee yksin koiran lailla.

Kuka täyspäinen nainen kuolemansairaan mukaan lähtisi? '

Ehkä mä siinä tapauksessa hoidan homman itse siinä vaiheessa, kun tauti alkaa päästä niskan päälle. Ajatus hitaasta räytymisestä ei todellakaan puhuttele. Mieluummin kertaposauksella kuin pikku hiljaa kituen.

[Homeboy65]

Harkitset samaa kuin Gat ja ninni?

[James Potkukelkka]

Omalta kohdalta stressaa myös se, että huomenna soi puhelin ja saan toivottavasti vihdoin tietää, onko se paska levinnyt vai ei.

Mikä oli tilanne?

[KKK]

Ei ollut levinnyt, ei ainakaan mitään sellaista joka gallium-Pet-TT olisi nähnyt. Eli suljen tällä erää asian pois mielestäni ja keskityn loppuihin ongelmiin, including but not limited to:.
a) marital issues
b) ongoing marital therapy
c) work-related pressure overcooking
d) 2/3 kids are driving me to insanity.

Saatan kiiruhtaa asioiden edelle, mutta kyllä on aika... TODELLA vahva, pikemminkin.. tunne että kyllä tää on nyt tämän liiton lopun alkusoittoa.

Kun katselen tuota ihmistä, joka ei puhu minulle muusta kuin pakollisista arkiasioista, ei anna huomenen tai hyvänyönsuukkoa... en tunne oikeastaan mitään. Ehkä haikea olo, enemmän mietin sitä, mistä kerään voimat selvitä kaikessa, mitä mahdollinen yhteiselon purkaminen toisi tullessaan.

Tietenkin tilanteet voivat muuttua. Kuulemma ihmeitäkin joskus tapahtuu. Mutta en pysty kuvittelemaan että tuo ihminen muuttuu piiruakaan mihinkään suuntaan. Minä olen muuttunut paljonkin, mutta se ei muuta hänessä mitään.

Olisi pitänyt uskoa sitä pientä ääntä 20v sitten joka sanoi, että "ehkä toi ei kuitenkaan ole sulle se oikea." Silloin kieltäydyin kuuntelemasta intuitiotani, koska olin ollut viimeiset 3v niin hurjassa pyörityksessä etten uskonut voivani juuri sillä hetkellä luottaa vaistoihini.

[James Potkukelkka]

Ei ollut levinnyt, ei ainakaan mitään sellaista joka gallium-Pet-TT olisi nähnyt.

[KKK]

I should go.

Aivan liian pitkään tätä tuli haudottua ja aikamoista tunnemyrskyä olivat viimeiset viikot ennen asian ottamista pöydälle. Pieni hajoaminen tuli päälle, mutta huomasin tunnin sisällä olevani täysin ok.

Ehdotin siis puolen vuoden aikalisää (ja asumiseroa), toki alkaneessa pariterapiassa jatkaen. Mutta kieltämättä puolison reaktio "hieman" yllätti. Ensimmäinen ja AINOA reaktio koski "rahaa".

RAHAA.

Eli hypoteesini "minäkö olin tässä suhteessa vain elannon leventäjä" taisi osua lähemmäksi kuin arvasinkaan? Voi jumalauta, olenpa mä ollut tyhmä kun kaikki nämä vuodet olen väännellyt itseäni aina siihen asentoon, joka juuri sillä hetkellä tuntui olevan rouvan tarvehierarkiassa korkeimmalla, saadakseni hänen huomionsa ja rakkautensa.

Toinen osapuoli miettii muutaman päivän mitä haluaa tehdä. Mä katselen jo edullista väistöyksiötä ja käytettyjä huonekaluja.

Tämä ero olisi näköjään pitänyt tehdä jo 20 v sitten.

[James Potkukelkka]

Valitsin jälkimmäisen vaihtoehdon.

Ehkä paikka viisastelulle on väärä, mutta koska nettiyhteys edelleen toimii, ilmeisesti ei kuitenkaan onneksi ole vaihdettu hiippakuntaa. Eo:han ainakin 04.01.2026 17:24 postauksessa olisi se jälkimmäinen vaihtoehto..

Pyydän anteeksi viisastelua, mutta aateluus velvoittaa..

[KKK]

Onhan tämä ollut aikamoista mielenmyrskyä ja valvottuja öitä.

Mutta mitä useammin palaan peruskysymyksen ääreen "olisko vaan pitänyt tyytyä", vastaus on kristallinkirkas "ei". Olen haaskannut jo ihan tarpeeksi aikaa "tyytymällä".

Tajusin senkin, että vaimo 1.0 ja vaimo 2.0 yhdistää molempia sama tekijä. Molemmat suhteet alkoivat tilanteessa, jossa edessä oli epävarmuutta ja juurettomuutta tai takana sekoilua ja hulluutta. Eli olen aina "pysähtynyt" suhteeseen, se sijaan että olisin vapaaehtoisesti astunut siihen, tasapainoisena ja parhaana mahdollisena itsenäni. No jos näin on, niin eipä perkele ole ihme, ettei homma ole toiminut.

Tässä nykyisessä sivuutin vuosia kaikki varoitusmerkit. Osin varmaan siksi että olin niin jumissa masennuksen ja alkoholin kanssa. Kun ei itse pysty tarjoamaan paljoakaan, on helppo tyytyä siihen ettei suhteesta saa paljoakaan.

Kyllä minä nyksää-soon-to-be-eksää arvostan edelleen. Hänellä on paljon erinomaisia ominaisuuksia, ammatillisesti, äitinä, kodin hengettärenä. Hän ei vaan joko osaa romanttisesti rakastaa joko a) miehiä yleensä tai b) vain minua erityisesti. Vaikka ego houkuttelisi peukuttamaan a-vaihtoehdolle, niin kyllä se b taitaa olla todennäköisin.

Onneksi nykyään pidän itsestäni ja olen aika varma, että jossain tuolla ulkona on joku, joka vahingossa saattaisi pitää minua kiinnostavana ihmisenä ja miehekkäänä miehenä. Ensimmäistä kertaa elämässäni ajattelen myös itse näin itsestäni. Ehkä tapaan tällaisen ihmisen vielä joskus. Ja jos en, ei tarvitse kuolinvuoteella miettiä että "voi perkele, miksen edes yrittänyt!"

Kepeät mullat vaan sitten sille parisuhteelle. Kauan se kesti, mutta loppusuoralla nähtiin että työnjako oli selvä. Hän hoitaa huushollin ja lapset, minä yritän tehdä kahden edestä parisuhdetta. Ennen kuin joku alkaa määkiä "miessiasta" ja "metatöistä", etenkin loppua kohti tein ainakin 50% ellen vähän yli. Mutta sillä ei ollut mitään vaikutusta.

Olin edelleen hänelle ilmaa, joku tyyppi joka asuu täällä, joka ripustaa aamukuudelta pyykit ja ehtii vielä kusettamaan koirasikin ennen ajamista töihin. Rva itse makaa seitsemään ja tekee päivän etänä. Yrittin olla niinkuin naistenlehdet opettavat, "puhu ja pussaa, osallistu kotitöihin."

95% ajasta minä olin ainoa joka teki aloitteen mihinkään fyysiseen kanssakäymiseen. Enkä ikinä, IKINÄ, muista kuulleeni lausetta "mitä ajattelet" tai "mikä mieltäsi painaa?" Ei vittu ikinä. Jokainen konfliktitilanne meni kahdella tuolilla istuen, sekä osallisena että selvitysmiehenä. Hän ei ikinä tehnyt mitään, pannut tikkua ristiin, minkään ristiriidan selvittämiseksi. Muistan 23 vuoden ajalta YHDEN täysin vilpittömän anteeksipyynnön. Kaikki muut olivat joko sarkastisia, alentuvia tai molempia.

Kuulostaako tämä sinusta, mahdollinen lukija, toimivan parisuhteen kuvaukselta?

Enkä yritä maalata itsestäni pyhimystä. Olen varmasti ollut vittumainen despootti, viinaanmenevä nulju joka priorisoi omat harrastusmenonsa tärkeämmiksi kuin kodin tekeminen tai sitten vaan lillui masennuksessaan. Mutta minä sentään kykenin muuttumaan, kasvamaan, parantumaan ihmisenä ja miehenä. Hän ei ole juurikaan kehittynyt kumppanina.

Illalla sängyssä tabletti on kiinnostavampaa seuraa kuin minä ja typerät puheenaiheeni. Alkaa kiukku nousta kun näitä kirjoittaa. Säästetään terapiaan.

Ei se neliskulmainen palikka mene pyöreään reikään, vaikka sitä kuinka paukuttaisi. Se on nyt nähty. RIP 2003-2026