Pappailu 2.0

[Vagabondo]

^
Hyvin hoisin vastuuni siis!

Ei, kyllä mä vielä odottelen sun osuutta kustannuksista

[James Potkukelkka]

Mä otan tästä kunnian.

[James Potkukelkka]

Nuorempi Ruotsissa opiskeleva tyttö tänään lähtee loppuvuodeksi vaihtoon Dallasiin.

[Homeboy65]

Kuka dallas mun kengän päälle?

[Homeboy65]

Repliikki TV-sarjassa Dallas:
- Sue Ellen - before she sues you.
(Sue= haastaa oikeuteen)

[urpiainen]

Repliikki TV-sarjassa Dallas:
- Sue Ellen - before she sues you.
(Sue= haastaa oikeuteen)

Ei mitään kierrätystä! Haluamme tuoretavaraa!

search.php?keywords=sues&terms=all&auth ... ubmit=Etsi

[Penix-lintu]

Niin, se olisi 4/5 nyt oppivelvollisuuden piirissä, ensi vuonna viideskin.

Tänään oli aika haikea olo kun isoin (ja melkein vanhin) vaan vilahti kotona käymässä ennen kun pyyhälsi pyörällään Nuokkarille ennen potkupallotreenien alkua. Hupaisasti myös nuorin on propagoitunut potkupalloon ja vieläpä kilpailevaan seuraan tuon jehun kanssa.

Uimakoulua, Telinevoimistelua, Luistelua, Telinevoimailua, Viulu-opistoa, Pyjamajumppaa ja Balettia. Siitä on kunnollinen kalenteri-tetris-helvetti tehty.

[KKK]

"Haukku ei haavaa tee", mutta kun oma lapsi puree, se muuten sattuu.

Aika sanattomaksi jättää jopa näinkin sanavalmiin kaverin, kun kilipäinen murrosikäinen huutohaistattelee vaginaa, vannoo vihanneensa sinua aina (15 vuotta), kertoo että olen homo, mulkku, impotentti (ja nimenomaan tässä järjestyksessä, huomasin jälkeenpäin), toivoo minun kuolevan syöpään mahdollisimman pian... "nii ja haista vittu, mä lähen meneen".

'SLAM!' sanoo ulko-ovi ja talon kivijalka ottaa 2.3 Richterin asteikolla kun 60 kiloa kuohuvaa keskittymishäiriötä tekee kyynelsilmättömän exitin.

Jokunen tunti kuluu. Äitinsä ottaa Kissingerin ja Ahtisaaren tehtävät. Jonkinlainen välirauha syntyy kun epämääräinen mutistu anteeksipyyntö on kuunneltu.

En saatana tiedä. Parhaani olen yrittänyt. Koettanut neuvoa, kannustaa ja tukea. Toki olen ollut tiukka, en minä tyhjähousuja tai joutavanpäiväisiä perseilijöitä kattoni alla katso. Ja tässä kiitos.

Ehkä tuo haava vielä jonain päivänä umpeutuu, mutta paljon saa virrata vettä Tammerkoskessa ennen kuin spontaanisti lohkaisen pojalle jonkun leikkisän pilapuheen. Vanhimman ja kuopuksen kanssa tätä tapahtuu päivittäin.

Miksi pitäisi rakastaa lasta, joka vihaa sinua, kusee kaiken sen päälle mitä pyhänä pidät ja kohtelee sinua kuin paskaa? Kuka tahansa oikeustoimikelpoinen olisi saanut lamppunsa himmeäksi tuosta verbaalisesta laskiämpäristä jonka pyytämättä ja yllättäen päälleni heitti.

Samana iltana palautekeskustelu vaimon kanssa aiheesta "mikä minussa on vikana, kun en kelpaa minkäänlaiseen aviolliseen kanssakäymiseen?" Hormoneja ja vaihdevuosia vedellään meriselitykseksi. Saattaahan tuossa totta olla, mutta en minä jaksa uskoa että hormonitoiminnan muutos estää halaamasta aviomiestä, kysymästä "kulta, painaako jonkin?" tai edes kerran kolmivuotiskaudella ehdottamasta jonkinlaista kopulaatiota.

En enää jaksa olla se joka tulee luo, halaa, silittää, kysyy, flirttaa. Vastaanotto vaihtelee haaleanviileästä viileään. Joskus keskustelun jälkeen on muutaman päivän paremmin, mutta sitten ollaan taas lähtöruudussa. Ei kannettu vesi todellakaan kaivossa pysy.

Viisi vuotta sitten minun piti kuolla sairaalavuoteeseen. Nyt tuntuu että kuolen aivan pystyyn. Iho huutaa kosketusta. Haluttuna olemista. Ihailevaa sanaa. Pistettyäni korkin kiinni ja nujerrettua riippuvuuteni ja demonini olen paras mahdollinen versio itsestäni. Eikä vaan kelpaa.

Tästä on nyt jauhettu viisi vuotta. Kun syöpä hellitti ja elämä palasi, sain elämänhaluni takaisin. Olisin halunnut antaa hänelle hellyyttä ja rakkautta, aloittaa kaiken alusta. Mutta jauhinkiviäkin pitää olla kaksi. Muuten kylmä tuuli puhaltaa orvot jyväset pois.

Pitäisikö vaan lähteä? Jaksaisinko prosessia, se oli aivan saatanan raastava 25 vuotta sittenkin. (Luojani, onko siitä tosiaan jo neljännesvuosisata?)

Muuttuuko tässä mikään kun ei ole tähänkään mennessä muuttunut? Mitä ero tekisi lapsille, taloudelle? Suistuisinko köyhyyteen?

Onko minulla enää mitään arvoa sinkkumarkkinoilla? Onko siellä edes ketään kelvollista, Deitti-netissä ainakin samat naamat kuukaudesta toiseen. Kyllä, olen käynyt tekemässä markkinatutkimusta.

Mutta kuka nyt huolisi parantumattomasti sairasta miestä - joka tosin teki taas omat PR:nsä uusiksi lisäpainodipissä, -leuanvedossa ja kyykyssä. Vaihteeksi tuntuu kulkevan. Vaikka turha tuloksia kotona on esitellä, ketään ei kiinnosta.

Onhan tässä taas. Sellainen tunne että ensi yökin menee valvoessa ja ajatuksia kootessa.
Onhan tässä taas. Sellainen tunne että ensi yökin menee valvoessa ja ajatuksia kootessa.
Onhan... se selvä että pelkkä työ ilman leikkiä tekee Jackista tylsän kaverin.

[James Potkukelkka]

"Haukku ei haavaa tee", mutta kun oma lapsi puree, se muuten sattuu.

Aika sanattomaksi jättää jopa näinkin sanavalmiin kaverin, kun kilipäinen murrosikäinen huutohaistattelee vaginaa, vannoo vihanneensa sinua aina (15 vuotta), kertoo että olen homo, mulkku, impotentti (ja nimenomaan tässä järjestyksessä, huomasin jälkeenpäin), toivoo minun kuolevan syöpään mahdollisimman pian... "nii ja haista vittu, mä lähen meneen".

[Vesper]

En toki mistään mitään tiedä, mutta voisiko purkaus johtua ihan vaan menettämisen pelosta? Parantumattomasti sairas isä, jonka päivät piti jo olla luetut, on aika helvetin pelottava asia ja jonkinlainen hylkäämisen pelko lienee läsnä?

[Ylermi Ylihankala]

Poika (9) taipui hopealle Tampereen koulujen mestaruuskisoissa 60m:llä. Joukkuekaverinsa voitti kahdella sadasosalla.

[Ylermi Ylihankala]

Tytär (13) pääsi Tinni Korpela-leirille eli karsinnat ekoihin maaotteluihin futiksessa.

[Penix-lintu]

Vanhin poika jatkaa Helsinkiläisessä perinneseurassa. Nuorin poika kävi Espoolaisessa perinneseurassa potkupallokoulun.
Molemmista on ruinattu valmennustiimiin, joten eettinen dilemma.

Noh, nyt nuorin poika päätti sittenkin, että Snadilaisessa seurassa on enemmän imua, joten seurauksena opetellaan semmosia termejä kun Taso ja Jopox ja turnausilmoittautumiset ja joukkuejaot ja mitä näitä oli.

Sain sentään hienon ja laadukkaan koutsi-softshell-takin lahjuksena.

Mitä täällä nyt oikein tapahtuu?

[Vagabondo]

Vanhin poika jatkaa Helsinkiläisessä perinneseurassa. Nuorin poika kävi Espoolaisessa perinneseurassa potkupallokoulun.

Ootko varma? Mä olin viikonloppuna näkevinäni Penix Juniorin pelaavan jenkkifutista Atlantan paidassa. Google tiesi, että ihan QB



Atlanta ei selvästikään kuulu joukkueisiin joita seuraan...

[Penix-lintu]

Atlanta ei selvästikään kuulu joukkueisiin joita seuraan...

Ovat vielä niin nuoria, etteivät kovin säännöllisesti esiinny käsi munassa.

[KKK]

En toki mistään mitään tiedä, mutta voisiko purkaus johtua ihan vaan menettämisen pelosta? Parantumattomasti sairas isä, jonka päivät piti jo olla luetut, on aika helvetin pelottava asia ja jonkinlainen hylkäämisen pelko lienee läsnä?

Tämä verbaalinen likakaivo aukesi jälleen tänään. Syynä oli niinkin julma ja ilkeä sortotoimi, kuin kehtasin edellyttää että tekemälleni perhebrunssille osallistutaan silloin kun pöytä on katettu, ei silloin kun yksittäiselle osallistujalle kenties sopii. "Homo, tyhmä, läski, aina vihannut sua, toivottasti kuolet" jne. En jaksanut enää edes sen kummemmin reagoida. Ilmoitin että ylitit juuri rajan sille, mitä minä oman kattoni alla, omassa ruokapöydässäni kuuntelen. Eli ruokaa suuhun ja sitten ole hyvä ja poistu.

Homma on nyt siinä mallissa, etten viitsi edes tuon saatanan apinan kanssa puhua mitään, mistään. Parhaimmillaankin vastaukset ovat murinaa ja vittua, pahimmillaan ihan totaalista paskan heittelyä. Verbaalista munillepotkimista on tullut nyt niin paljon, että lienee oikeasti perusteltua selvittää onko jätkän päässä jokunen johto oikosulussa, pelkästään minulta valitattavasti perityn kiivaan luonteen lisäksi. Vaimo tätä selvittää koulun kautta.

Omalta kohdaltani sen voin sanoa, etten ala häntä sen kummemmin tikunnokkaan nostamaan. Mutta jämpti on niin, että ennen anteeksipyyntöä on ihan turha kuvitella minulta yhtään palvelusta, suosionosoitusta tai mitään ylimääräistä. Joku raja se on teiniangstillakin ja pojan on syytä oppia, että rikosvastuun lisäksi aikuistuminen tuo vastuun siitä, mitä tekee ja sanoo. Harmin paikka jos en juuri silloin ehdi kyytiä tarjota tai voi voi jos juuri sillä hetkellä ei ole lompakossa vitosta tai kymppiä kun hän sitä pyytää.

Niin makaat kuin petaat. Ja nyt olet petisi tehnyt.

Ja pisteenä iin päälle: jos tämä avioliitto nyt eroon päätyy, niin minun kattoni alle ei noilla käytöstavoilla ole tervetullut. Piste.

[Ylermi Ylihankala]

Tytär (13) pääsi Tinni Korpela-leirille eli karsinnat ekoihin maaotteluihin futiksessa.

Eilen Ilveksen päätösjuhlassa sama perillinen palkittiin ikäluokkansa parhaana. Palkintopytyssä muuten mm. kaiverrus vuodelta 2010 Veera Kauppi - monta kertaa peräkkäin maailman parhaaksi säbäpelaajaksi valittu nainen.

[KKK]

Sama poika taas. Samat kuviot - sinänsä pienestä jutusta taas nollasta sataan all-out-kaikki-mahdollinen-paska-silmille sekunnissa "vittu mä vihaan sua, toivottavasti kuolet syöpään"jne.

Uutena tuli uhkailua väkivallalla. Jossain kohtaa kun riitelyn päätteeksi oli poistunut ruokapöydästä, minä istuin edelleen, riitely jatkui ja kuulin kuinka selkäni takana vedettiin aterinlaatikko auki hetkeksi ja sitten takaisin kiinni. Voihan olla että sieltä oltiin hetken mielijohteesta tarjoilemassa isän selän takaa jälkiruokalusikkaa, mutta intuitioni sanoo että juuri sillä hetkellä veitsen kahva olisi ollut todennäköisin tarttumakohde.

Miettikääpä hetki. Miltä tuntuu. Tajuta, että on vakavan aiotun väkivallan kohteena omassa kodissaan, perheenjäsenen taholta.

Vaimo ei jaa huolentaiheittani, tietenkään. Olen jo sekä hänelle että pojalle sanonut, viitateen taustaani useiden pahoinpitelyiden saavana osapuolena - "i will not start any shit, but I'm gonna sure as hell end that shit". Että jos minua erehtyy lyömään, niin sitten mentiin päätyyn asti. Yhtään lyöntiä en ota lahjaksi. Keneltäkään. Edes omalta lapselta.

Rouvan - ehkä ymmärrettävä äidinreaktio - on että "jos lyöt, tämä avioliitto on sitten siinä". Tämähän asettaa minut täysin mahdottomaan tilanteeseen. Eikä häneltä heru pienintäkään ymmärrystä sille, että minulla on ihan laillinen oikeus suojella itseäni väkivaltatilanteessa. Sekuntiakaan en edes harkinnut että aloittaisin väkivallan, mutta muistutin mitä tapahtuu jos sinä poikani aloitat sen.

Analysoidessani tilannetta jälkeenpäin ja kertaillessani psykologisia häiriöitä - psyka oli mieliaineitani koulussa - kyllä tässä impulssikontrollin täydellisessä puutteessa mennään minusta neurokirjolle ja vahvasti. Kouluterveydenhuolto ei ole samaa mieltä. En usko hetkeäkään, että siellä on sitä parasta osaamista edes töissä ja kun tietää mitkä niiden resurssit on, ei niillä ole eväitä eikä halua puuttua kuin pahimpiin, ilmeisimpiin tapauksiin.

No, jokin perheneuvola tässä on tulossa. Saapa nähdä.

Se mitä tästä käteen paskan olon lisäksi jäi, oli eräänlainen herääminen. Joku juoppo jossain kirjassa käytti termiä "moment of clarity".

Olen elänyt viimeiset vuodet sellaisen harhan vallassa, että tästä järkiavioliitosta voisi syntyä rakkausavioliitto kun olin syntynyt uudestaan, lopettanut juopottelun ja muut pahat tapani. Olen turhaan kuvitellut, että Minä 2.0:n haluilla, tarpeilla tai toiveillani olisi sen suurempaa merkitystä puolisolle, nyt kun minäkin pystyn tarjoamaan enemmän.

Mitä tuo ihminen minusta elatusvelvollisuuden lisäksi haluaa, en oikeasti tiedä. Mutta sen tiedän nyt, etten koskaan tule saamaan tuolta ihmiseltä niitä asioita, jotka "uudelleensyntyneelle minälle" ovat tavoittelemisen arvoisia ja tärkeitä: aitoa kumppanuuden tunnetta, aitoa kiinnostusta ajatuksiiini, aloitteellisuutta konfliktien selvittämisessä, aloitteellisuutta rakkauden fyysisten ilmentymien suhteen. Että olisi kivaa, stimuloivaa ja seksikästäkin yhdessä.

Enää jää vaan punnittavaksi, kumpi painaa vaa'assani enemmän, "ihan kiva elämä" ja jonkinasteinen taloudellinen varmuus vai se, että kerrankin elämässään saisi sen mitä haluaa: kiinnostuneen, kiinnostavan ihmisen, jolla on hienoja ajatuksia ja kyky ilmaista ne, halu pitää kehonsa tikissä, haastaa itseään tullakseen paremmaksi ihmiseksi.

Nyt minulla on Vaimo 2.0, joka keski-ikäistyy, lihoo ja veltostuu, ei koskaan kehu tai kannusta, ei haasta itseään tai näkökantojaan, ei ole AIDOSTI kiinnostunut mistään mielenkiintoni kohteista ja tavallisin saamani palaute tekemisiin tai tekemättä jättämisiin - if any - on jonkinasteinen moite tai laimein mahdollinen kiitoksentapainen.

Tyyliin:
"Hei, ylitin itseni töissä ja sain pomoitakin kehuja!" - Aha, hyvä, käy pesemässä kädet, ruoka on kohta valmista.
"Hei, tein tänään maastavedossa oman ennätykseni!" - Hyvä, muistitko tuoda Fairyä kaupasta?
"Katos, nää aikaisemmin piukat farkut istuvat erinomaisesti ja tämä on alkanut kiristää selästä" - (arokierijä kierii olohuoneen poikki)

Tiedän olevani karulla tavalla miehekkään näköinen, pitkä ja hyvävartaloinen. Raitis ja savuton, en renttu. Enkä tyhmä, aika hyvä keskustelija, omaan laajan yleissivistyksen ja kieroutunutta huumorintajua löytyy vaikka vientiin saakka. Aika pätevä ruoanlaittaja ja osaan korjata vähän moottoriajoneuvojakin. Kokenut ja hyvä rakastaja. Mutta eipä kelpaa eikä kiinnosta.


Vaikka syöpä on nyt mitä ilmeisimmin remissiossa, se ei ole sitä ikuisesti. Kuka minusta helvetti huolisi kumppanin tällaisen aikapommin kanssa?

[KKK]

Sama poika taas. Samat kuviot - sinänsä pienestä jutusta taas nollasta sataan all-out-kaikki-mahdollinen-paska-silmille sekunnissa "vittu mä vihaan sua, toivottavasti kuolet syöpään"jne.

Uutena tuli uhkailua väkivallalla eikä pelkästään verbaalista. Jossain kohtaa kun riitelyn päätteeksi oli poistunut ruokapöydästä, minä istuin edelleen, riitely jatkui ja kuulin kuinka selkäni takana vedettiin aterinlaatikko auki hetkeksi ja sitten takaisin kiinni. Voihan olla että sieltä oltiin hetken mielijohteesta tarjoilemassa isän selän takaa jälkiruokalusikkaa, mutta intuitioni sanoo että juuri sillä hetkellä veitsen kahva olisi ollut todennäköisin tarttumakohde.

Miettikääpä hetki. Miltä tuntuu. Tajuta, että on vakavan aiotun väkivallan kohteena omassa kodissaan, perheenjäsenen taholta.

Vaimo ei jaa huolentaiheittani, tietenkään. Olen jo sekä hänelle että pojalle sanonut, viitateen taustaani useiden pahoinpitelyiden saavana osapuolena - "i will not start any shit, but I'm gonna sure as hell end that shit". Että jos minua erehtyy lyömään, niin sitten mentiin päätyyn asti. Yhtään lyöntiä en ota lahjaksi. Keneltäkään. Edes omalta lapselta.

Rouvan - ehkä ymmärrettävä äidinreaktio - on että "jos lyöt, tämä avioliitto on sitten siinä". Tämähän asettaa minut täysin mahdottomaan tilanteeseen. Eikä häneltä heru pienintäkään ymmärrystä sille, että minulla on ihan laillinen oikeus suojella itseäni väkivaltatilanteessa. Sekuntiakaan en edes harkinnut että aloittaisin väkivallan, mutta muistutin mitä tapahtuu jos sinä poikani aloitat sen.

Analysoidessani tilannetta jälkeenpäin ja kertaillessani psykologisia häiriöitä - psyka oli mieliaineitani koulussa - kyllä pojan touhujen suhteen tässä impulssikontrollin täydellisessä puutteessa mennään minusta neurokirjolle ja vahvasti. Kouluterveydenhuolto ei ole samaa mieltä. En usko hetkeäkään, että siellä on sitä parasta osaamista edes töissä ja kun tietää mitkä niiden resurssit on, ei niillä ole eväitä eikä halua puuttua kuin pahimpiin, ilmeisimpiin tapauksiin.

No, jokin perheneuvola tässä on tulossa. Saapa nähdä.

Se mitä tästä käteen paskan olon lisäksi jäi, oli eräänlainen herääminen. Joku juoppo jossain kirjassa käytti termiä "moment of clarity".

Olen elänyt viimeiset vuodet sellaisen harhan vallassa, että tästä järkiavioliitosta voisi syntyä rakkausavioliitto kun olin syntynyt uudestaan, lopettanut juopottelun ja muut pahat tapani - enkä kuollutkaan syöpään. Olen turhaan kuvitellut, että Minä 2.0:n haluilla, tarpeilla tai toiveilla olisi sen suurempaa merkitystä puolisolle, nyt kun minäkin pystyn tarjoamaan enemmän.

Mitä tuo ihminen minusta elatusvelvollisuuden lisäksi haluaa, en oikeasti tiedä. Mutta sen tiedän nyt, etten 90% todennäköisyydellä koskaan tule saamaan tuolta ihmiseltä niitä asioita, jotka "uudelleensyntyneelle minälle" ovat partnerissa tavoittelemisen arvoisia ja tärkeitä: aitoa kumppanuuden tunnetta, aitoa kiinnostusta ajatuksiiini, aloitteellisuutta konfliktien selvittämisessä, aloitteellisuutta rakkauden fyysisten ilmentymien suhteen. Että olisi kivaa, stimuloivaa ja seksikästäkin yhdessä.

Enää jää vaan punnittavaksi, kumpi painaa vaa'assani enemmän, "ihan kiva elämä" ja jonkinasteinen taloudellinen varmuus vai se, että kerrankin elämässään saisi sen mitä haluaa: kiinnostuneen, kiinnostavan ihmisen, jolla on hienoja ajatuksia ja kyky ilmaista ne, halu pitää kehonsa tikissä, haastaa itseään tullakseen paremmaksi ihmiseksi.

Nyt minulla on Vaimo 2.0, joka keski-ikäistyy, lihoo ja veltostuu, ei koskaan kehu tai kannusta, ei haasta itseään tai näkökantojaan, ei ole AIDOSTI kiinnostunut mistään mielenkiintoni kohteista ja tavallisin saamani palaute tekemisiin tai tekemättä jättämisiin - if any - on jonkinasteinen moite tai laimein mahdollinen kiitoksentapainen.

Tyyliin:
"Hei, ylitin itseni töissä ja sain pomoitakin kehuja!" - Aha, hyvä, käy pesemässä kädet, ruoka on kohta valmista.
"Hei, tein tänään maastavedossa oman ennätykseni!" - Hyvä, muistitko tuoda Fairyä kaupasta?
"Katos, nää aikaisemmin piukat farkut istuvat erinomaisesti ja tämä on alkanut kiristää selästä" - (arokierijä kierii olohuoneen poikki)

Tiedän olevani karulla tavalla miehekkään näköinen, pitkä ja hyvävartaloinen. Raitis ja savuton, en renttu. Enkä tyhmä, aika hyvä keskustelija, omaan laajan yleissivistyksen ja kieroutunutta huumorintajua löytyy vaikka vientiin saakka. Aika pätevä ruoanlaittaja ja osaan korjata vähän moottoriajoneuvojakin. Kokenut ja hyvä rakastaja. Mutta eipä kelpaa eikä etenkään kiinnosta. Olen alkanut protestoida passiivisen vastarinnan kautta. En piruuttanikaan tee minulta pyydettyjä korjaustoimia ennen kuin ihan pakon edessä. Jos en kerran kelpaa aviomiehenä, miksi tyytyisin kiltisti olemaan palkaton huoltomies?

Lapset ja kodin ja koiran hän kyllä hoitaa erinomaisesti, mutta jos arki on soppajono, minä olen joka päivä sen viimeisenä eikä minun pakkiini häneltä heru kuin puoli kauhallista haaleaa lientä.

Vaikka syöpä on nyt mitä ilmeisimmin remissiossa, se ei ole sitä ikuisesti. Kuka minusta helvetti huolisi kumppanin tällaisen aikapommin kanssa? Ja vaikka syöpäkin poistetaan yhtälöstä, mikä on todennäköisyys että Unelmieni Nainen on joko vapaalla tai halukas hyppäämään kelkkani?

[urpiainen]

Tää on varmaan täysin kohtuutonta, mutta välillä tulee näin ulkopuolelta ja mistään mitään tietämättä mieleen, että aikuisen ja lapsen vuorovaikutuksessa on aikuisen vastuulla, että löydetään, opitaan ja opetetaan tapoja ratkaista konfliktit ilman eskalaatiota. Varmaan syöpäsi on ollut pojallekin aika trauma, jonka käsittely ei ole helppoa. Ehkä ehdottomuuden ja tiukkuuden sijaan kaipaisi nyt enemmän tilaa olla vaan tekemättä omaa osuuttaan perheen asioista, vaikka kuinka kokisit sen kasvatuksellisesti ja jopa moraalisesti hankalana. Mut voi tosiaan olla, että tämä fiilis menee aivan pieleen.

[KKK]

^ Toi on ihan perusteltu pointti ja arvostan sitä. Jollain kierolla tavalla tuo tuntuu lomittuvan siihen "toivottavasti kuolet pois" huutoon, jota on kuultu usein.

On vaan ää-rim-mäi-sen vaikea heittäytyä "pehmoisuliksi" kun näkee, että toinen on metsään menossa ja lujaa. Enkä mä vaan valitettavasti pysty sellaiseen kuoliaaksiymmärtämiseen, jossa mitä tahansa sekoilua seuraa paapomista ja ymmärtämistä. Kundi on jo juridisestikin vastuussa teoistaan. Jos ei jo kotona opeteta että teoista ja sanoista on seuraamuksia, jotka sinun itsesi on kannettava, maailma kyllä opettaa saman - mutta silloin oppimiskäyrä on huomattavasti jyrkempi ja oppimiskokemus todennäköisesti aika lailla epämiellyttävämpi.

Samaten on ihan mahdollista, että johtuen omasta kompleksisesta ja etäisestä isäsuhteesta en vaan ole kykenevä olemaan "normaali" faija. Se surettaa minua, mutta opettaja, auktoriteetti ja esimerkki osannen olla. Että tulisi tehtyä edes jotain.

[Ylermi Ylihankala]

^ Raportoit siviiliasioistasi dramaattiseen, sellaiseen äärimmäiseen sävyyn. Itselle käy usein mielessä, ovatko asiasi oikeasti, kuten kerrot. Tarkoitan tässä, että sävyt puuttuvat. Voi tietenkin olla, että kirjoitat aina tunneryöpyn vallassa ja se pontimena.

Tavastasi kirjoittaa välittyy minulle mustavalkoinen kuva. Koska sävyjä ei ole, voiko ongelmasi ihmissuhteissa johtua ainakin osittain siitä, ettet mustavalkoisena ehdottomana ihmisenä vain kykene ymmärtämään toisia ihmisiä kovin hyvin? Näet asiat usein itsesi kautta, etkä siedä juurikaan erilaisuutta?

[KKK]

^On totta, että kirjoitustapani on kulmikas ja polttoaineena toimii usein voimakas tunnelataus. Minua on ammattikirjoittajan toimesta luonnehdittu "terapiakirjoittajaksi" ja tuon allekiroilen.

Ei kannata kuitenkaan tehdä tekstistäni liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä. Pohdin vastapuolenkin mielenliikkuja ja motiiveja - jopa kipukynnykselle saakka. Eikä tässä tapauksessa paljoa muuta inhormaatiota olekaan saatavilla, omien sanojensa mukaan rva "ei osaa näistä puhua" ja samalla kätevästi ulkoistaa suhteen tunnetyön minulle.

Hänen näkemyksensa ilmeisesti on, että riittää kun hoitaa taloustöitä, muu kyllä tapahtuu itsestään. Ja piippuhyllyn feministi-aitiosta kuuluu tässä kohtaa wokea rääkäisy "AHAH! Mies ei hoida osuuttaan!" Kyllä hoitaa ja hoitaisi enemmänkin, mutta kun joukkuepelin sijasta pitäisi riistää pallo väkisin oman joukkueen pelaajalta. Ei yleensä palvele maalintekoa eikä yhteisiä tavoitteita. Kuten ei sekään, että minun jäljessäni kuljetaan korjaamassa suoritteeni vastaamaan hänen omia, ilmeisesti ylivertaisia laatustandardejaan.

Olin luullut osaavani esim ripustaa pyykit, olen kuitenkin asunut vuosia sekä yksin että kämppiksen kanssa poikamiestaloutta. Nähtävästi en osaa, kun ne minun jäljiltäni hiipparoidaan passiivisagressiivisin liikein ripustamaan uudelleen. Jostain syystä ruoanlaiton jälkeen hella, kaakelit ja työtasot ovat aina minun jäljiltäni puhtaat ja siistit mutta hänen oltuaan keittiövuorossa (olen meistä kahdesta parempi ruoanlaittaja) rasvaa ja ruoantähteinä on hellalla, tasolla, seinilläkin ja joudun ne hänenkin jäljiltään siivoamaan. Mutta huomauttaessani tapahtuneesta se on kuulemma "aivan eri asia." En kyllä tajua, miten. Tai no, likaisilla keittiöpinnoilla pyöritelty ruoka voi sairastuttaa syöjänsä, mutta en ole kuullut kenenkään joutuneen sairaalaan puettuaan "huonosti" pyykkinarulle ripustetun paidan.

Josta aasinsiltä. Kysyn itseltäni: "mitkä ne yhteiset tavoitteet ovat?" Ei niin minkäänlaista aavistusta. Entä uskonko, että voin saada tästä suhteesta kaiken haluamani? En. Pidänkö todennäköisenä, että toinen muuttuisi? "Highly unlikely". Miksikö yhä olen tässä? Koska olen vähän tyhmä, erittäin paljon itsepintainen ja toisin kuin ekassa avioerossa, en luovuta ennen kuin viimeinenkin kortti on käännetty. Ja tällä kertaa itselläkin on tilaisuus vaikuttaa, ensimmäisellä kerralla ero tuli toisen yksipuolisena (joskaan ei perusteettomana tai ansaitsemattomana) päätöksenä täysin puun takaa ns. sucker-punchina, kätevästi rauhallisen perhejoulun jälkeen.

Asioista on puhuttu nyt vuosia. Myöntää havaintoni suhteen ongelmakohdista oikeaksi ja lupaa yrittää parantaa osaltaan, mutta tämä kestää max 3-5 päivää, ei ikinä edes viikkoa. Enpä minäkään viitsi persettäni repiä, kun aina, kerta toisensa jälkeen, juhlapuheet jäävät juhlapuheiksi. Sen pariterapiakortin olen valmis katsomaan ja sitä kohti tässä mennään, koska kolmas puolueeton osapuoli voi tuoda molemmille uutta näkymystä tilanteeseen. Luulenpa että sen jälkeen - pörssitermein - nollaan positioni, minimoin tappiot ja siirryn katsomaan kokonaan toisia markkinoita.

[Lolita]

Ota ero. Jos suhde on niin kuivaksi puristettu kuin olet nyt muutamia vuosia kertonut, niin ota ero. Et menetä parisuhteen osalta mitään ja voit uusio-poikamiehenä kokeilla ja etsiä niitä asioita, joita olet kertonut kaipaavasi. Ero saattaa pidemällä aikavälillä tehdä hyvää myös sinun ja poikien suhteille. Olette ainakin osan aikaa poissa toistenne silmiltä, joten tulee sitä kierrosten laskemisaikaa. Tosin siinä menee myös kurinpito ja elämänohjeistus vähän hajalle, kun vanhemmat ovat erillään.

En minä lapsista mitään tiedä, joten takaisin parisuhteeseen. Ei tuollaisessa suhteessa tarvitse kenenkään kärvistellä. En tietenkään tiedä vaimosi puolta asioihin, mutta vaikka hän olisi mielestään täydellinen vaimo ilman mitään vikoja, sinä et ole onnellinen ja saa sitä mitä haluat. Jos tiedät pärjääväsi yksinkin ja pystyväsi olemaan kunnon isä eron jälkeenkin, niin lähde. Sinä olet jo kertomasi mukaan kaikkesi yrittänyt, joten se ei ole mitenkään väärin. Lyö erokortti pöytään, ei minään uhkavaatimuksena vaan tosiasiana. Printtaa eropaperit ja laita nimeä alle. Voi olla, että vaimolta saat jonkinlainen parannusehdotuksen tai romahduksen, mutta joku reaktio on tultava. Sitten voi vielä kerran miettiä, onko jatkoa olemassa ja millä ehdoilla.

Tämä nyt silleen tajunnanvirtana asioita sen enempää miettimättä.

Edit. Joo, ja parisuhdeterapeutti olisi tosi hyvä juttu

[nokkaelain]

Sinun kirjoitustaitosi on todella hyvä, way beyond mitä itseltäni koskaan kuvittelisin.

Pelossa on tietysti ikävä elää, mutta eri tilanteissa, kun joku on sanonut haluavansa (juuri sillä hetkellä tosissaan) tappaa minut, tilanne on rauhoittunut (vaikka nyt armeija-aikana kun olin "se homo" joka tönäisi takaisin - piti nyrkkeilyn harrastajan lyödä täysillä ja sanoa tappavansa, kun päästään portin ulkopuolelle.) Ymmärrän kyllä että on vaikea elää jonkun kanssa johon ei luota.

(Noin yleensä, ei kai näistä puhutua niin usein. Kaverini isä, eläkeläisukko, joutui lakimiehen avustuksella hankkimaan oikeutta, kun joku uhkasi henkeä. Se tuntuu eri asialta kuin baari-illan uho.)

Omalla kohdalla ei ole suuria suunnitelmia parisuhteen osalta. Jos joku löytyisi, toivoisin kuitenkin, että mukana olisi romantiikkaankin. Ja jos vain kaveriksi joku haluaisi, toivoisin että olisi mahdollisuus käydä "vieraissa".