Kertomuksia höyrypäille

[slam]

(runotopik on olemassa niin miksi ei sitten tällainen

Lyhteet tekevät taulun

Kultaiset lyhteet valuivat verta. Sivellin maalasi sitä korville ja huulille tauluun piirtyneille. Kuinka siirrän sen kerralla, ei käynyt kenelläkään mielessä, vaan tappelun tahti kävi sitä vastaan, sillä toisaalle piirrettiin toinen taulu. "Minä tein sen" vastasi molemmissa tauluissa kulkeva poika. Tajusin lopulta tehneeni molemmat, mutta vain tarjolla olevasta maailmasta. Se palautti takaisin lapsuuden pohtimiseen. Luokse hetkellisen muiston.

Keinutuoli narisi anturoillaan alakerran viileydessä. Nousevan aurinkon ensi säteet lämmittelivät sileitä poskipäitä. Ohuen kangasharson peittämästä ikkunasta näkyi kastehelmien valtaama luonnon heinikko. Linnut olivat aloittaneet jo. Pienet jalat kipittivät alakertaan puista portaikkoa kolistellen. Isä istui keinutuolissa lempeyttä kasvoillaan.

Lapsen mieli avasi keittiössä karttoja. Niissä ei ollut elämän kokemuksen karismaa. Viisauden sanat eivät oleet kirjoissa, vaan tulisivat olemaan kultaantuneissa muistojen lyhteissä. Prosessoinnista tulisi muodostumaan tarkkailevalle lapselle mielenkiintoisia lyhteitä, jotka tarttuivat hänen varastoihinsa. Lyhteet tekivät ihmisestä aikuisen. Hän eli niihin tukeutuen. Ne vaihtuivat enää vaivoin ja rauhallisuus puki ihmisen viittaansa.

Herää kysymys, miksi puu ei ole enää ollut puu? Päällekäistämisessä on syy. Ääreistyneisyydessään uusi maailma rakentuu luonnon kiville.

[Vieras]

Eräs vahempi rouva juteli minulle baarissa eilen ja koin tilanteen normaaliakin vastenmielisemmäksi. Olisi pitänyt lausua saastaisia sanoja hänen korvilleen, mutta onneksi poistui. Vanhan haisevan kartanon ilmastointikin oli hoidettu huonosti. Tupakan savu leijui 50-60 välillä olevan kansan yllä. Eräs yksittäinen nuori pari suuteli toisiaan ja olivat onnellisen näköisiä. Ostin kaljan ja kävelin jäykkänä salin lävitse ihmetellen ihmisten touhuja. Humalaiset heiluttelivat ilmassa käsiään ja satunnainen ihminen kävi möykkäämässä microfooniin laulalannallista suorittamista. Menin takahuoneen tyhjään kamariin ja katsoin ulos ikkunasta, mietteissäni pikainen paikalta poistuminen. Suurinta vitutusta aiheutti voimakas tupakan katku. En voinut enää ymmärtää tai muistaa, miksi edes poltin moista heinää aikoinaan.

Ikkunan ääressä yksin seisominen veti minut hetkeksi herkistävän tunteen pauloihin. Pimeydestä hahmottuivat lumiset lonkeroiset koivut. Vanhoja seiniä kortistivat hienot taulut ja tilanne oli kovin runollinen. Askeleiden päässä soi kevyt suomalainen pop-musiikki remakka äänisen humalaisen säveltämänä. Palaan ajatuksissani baaritiskelle, jossa vanhempi rouvashenkilö alkoi avautumaan. Hän sanoin tiskin takana työskentelevälle nuorelle hupakolle, että laita samanlainen kuin ennenkin. Kyseinen muija saattoi olla täällä vuosi sittenkin ja lähes joka lauantai juhlimassa. Extaasimaiset elämän kohtalot vierellä ja kaunis ympäristö. Ikkuna jonka ääreltä näin ulos. He kaikki eräällä tavalla puhuivat, vaikka eivät suunnaneet katsettaan minun suuntaani. Katsoin vain ulos kylmyyteen.

Tyhjän tupakoitsemattomien puolen viereisessä kamarissa "riehui" tilanne, johon olisi mahdollisesti voinut osallistua kaartin ollessa tutumpaa. Asian ollessa mielenkiintoisempaa ja esitysten ollessa itselle mieleisiä. Tarpeeksi tarkkailtuaan kuule hiljaisen ajan kuminen huoneessa. Hapatuksen höyryt haihtuvat ja sivu käännetään. Helistin ei kulje. Ilo on näännytetty, mutta en ollut edes masentunut. Vaivuin vain pois. Olin hiljaa hajun vierellä piilossa.

[ekahumala]

"Kannatko sen kaljakassin tänne, vai et?" huudeltiin. Paljon tämä painaa" vastailin ja jatkoin kantamista. Metsälaavulle oli vielä kiven heittämän matka. Tulet laiteltiin pressun eteen ja ensimmäiset kaljamme maistuivat todella pahoilta. Ne olivat lämpimiä tietysti, mutta kahden pullon jälkeen keitto solui mahaan vaivatta. "Minä vedän yhdellä sujauksella" kirjoitin ääninä taivaalle. Vettä satoi ja huutelimme toisillemme totuuksia. Vierin pitkin märkää syksyistä piennarta, ja tunteet purkivat pakettiaan. Kalastelimme kasvualustaa tulevalle baarikulttuurin elämyksen harrastuksille. Sammuin märkään makuupussiin tuhruisen itkuisena nuorena poikana. Olimme puhuneet salaiset ihastukset ja vaivaavat uskon asiat läpitse virvoittavan estottomasti. Olihan se ihmeellistä, kun käveli, mutta ei pysynyt ollenkaan pystyssä. Kaaduin nauraen muna vetoketjun välissä kauniisti pilkistellen. Aamulla makasin asuntolan vuoteessa yhden päivän ja krapula hellitti vasta huomenna.

Tänään kohottelen huulilleni edelleen tuota samaista vapauttavaa myrkkypulloa. En edes halua vetää täysiä naamareita siitä, koska sellainen vie täysin kontrollin. Yksin liikkuessani baareissa pyrin pitämään tarkan juomiskontrollin ja selustan suojattuna. Ihminen on vaarallinen, vaikka hän ei olisi humalassa, mutta Wc; ee filosofioita miesten puolella kuunneltuani monesti nyrkit nousevat ylös. Karjut tanssivat vihaisina keskenään. Yleensä heillä soi kello aivoissa, että nyt ei tapella. Toisinaan nuo kellot eivät soi kummallakaan tai vain toisella, mutta onneksi baarikulttuuristamme löytyy välien selvittelijöitä, jotka saapuvat paikalle erittelemään nuo taistelevat metsot...

Otin ikkunan välistä pikakylmennyksetä jälleen uuden pullon. Sen antama nautinnollinen maku ja humaloittava vaikutus rauhoittaa minua + tekee iloisemmaksi. Viisasten juomaksi moista väittävät, mutta kuten isäni sanoo; "viisas on se joka ei juo ollenkaan". Se pitänee varmasti paikkansa.

[ei tv;eetä kotiin!]

Askeleet kuivuvat altaisiin. Aatteet alkavat ennen aapisen harjoittelua. Koi kuorii kuolleita luita. Kylmyys pysäyttää ajattelun siirron ja yhdistelyn tapahtuvaisesta. Saasta kiroaa ikenet. Se valuu pitkin verisiä poskipäitä. Tunteet olivat kadonneet. Katseissaan vain kylmä tuijotus tyhjyyteen. Silmissään riekaleita ajatusten repimisestä aivoissa. Astuivat askeleen lähemmäksi edessään olevaa lattiakaivoa. Kylmyys kaatoi kannustaan väreitä. Sarvet kolisivat pohjalla syvissä vesissä. Luolan seinät olivat verellä pestyt. Ihmiset olivat luona mystisyyden saavutuksen...

"Silmiäni kirvelee" karjuu lattialle polvistunut soturimies. Vierähtää talosta ovi auki. "Juoskaa lujaa, juoskaa karkuun" äänet kirkuvat avonaisesta ovesta. He jähmettyivät paikoilleen ja kulkivat avonaisesta ovesta ulos ulkoilmaan. Väreet tarttuvat heihin ja he tempautuvat kauaksi toisistaan eri puolille pyöreän pallomme pintaa.

Suomalainen maanviljelijä nukkuu vuoteessaan iloinen ilme kasvoillaan. Soturi marssii hänen pihalleen uhmaa kasvoissaan. Hän keinuu ilkkuen viljelijän lasten keinussa. Kuu valaisee hänen irvokkaat kasvonsa. Rumuus raatelee lähimetsän eläimetkin kauhun valtaan. "Laulalakaa lintujen äänille" hän nauraa ilkikurisesti laskien mielensä mietteitä. Kyyneleet pukivat huntuunsa maanviljelijän kasvot. Hän tarttui nukkuvaan vaimoonsa voimakkaan itkun vallassa.

"Jeesus Kristus" pelasta minut huudot kaikuivat hänen herätessään. Olennot eivät poistuneet pihamaalta. Ne lisääntyivät ja myrkyttivät kauniita kasveja. Pakkanen saapui heidän mukanaan.

Enkeli astui esille ja huusi: "Antakaa hänen jo olla!" Pian maata korjattiin ja korvat leikattiin. "Vuolkaa viemiset virsille" , "soittakaa surumarssi seimille". "Aika on saapunut, taivaat aukeavat tänään" Taivaallinen sotajoukko lauloi korkealta kauniisti.

[ei näin ;)]

Microfooni jylisi voimakkaista sanoista. Seisaallaan olevat ihmiset ottivat askeleen eteenpäin. Heidän keskellään seisova mies näkee, kuinka kanttura pyörii uhrihihnoissaan. Tuli käristää sen selkä paloja. "Hän elää vielä" mies huutaa kauhusta hiljaa itselleen. Kanttura kiepautetaan paremmin liekin päälle ja kyyneleet valuvat miehen kasvoille. Tuskan värähtelyt surmaavat miehen mielen voimakkaan teennäisyyden. "Viekää hyvät ihmiset tuo kanttura" pois hän huusi kesken hengellisen kokouksen hieman lujempaa. Ihmiset kääntyvät katsomaan häneen. Heidän silmänsä loistavat pyhää vihaa ja saarnatuolissa oleva liekki loimuaa kirkkaassa tulessa. Saarnaaja seisoo tunteettomana sen keskellä. Lempeät sanat leijuvat tulen keskeltä; "Katso minuun, minä rakastan Kristusta." "Niin minäkin rakastin" mies huokaa. "Minulle myös tuli tuokaa!" mies huusi ja lähti ulos kokouksesta.

Ulkona oli kaunis elokuun ilta. Rannalla liplattivat aivan normaalit laineet. Ihmeelliset puheet eivät kantautuneet läheiseltä kokouspaikalta enää hänen korviinsa. "Saan taas tuntea todellisuuden pukevan kaunista kukkaa mieleeni. " Hän toteaa mielissään. On kuitenkin aika jälleen palata kokouspaikalle. "Huudan rakkautta ja elämän ymmärtämistä itselleni." mies toteaa palatessaan tulisilmäisten joukkoon. "Kurjuus kuolee kutittelemalla ja ynti syömällä" Mies toteaa saarnatuolista. Hänet päästettiin vihdoin nousemaan tuolle pyhälle istuimelle. "Haluan rakastaa teitä oikeasti, vaikka älykkyyteni on arvaamatonta" mies jylisi. "Katsokaa te vain luojaan, mutta älkää ihmiseen sanan tuojaan"

"Ei ensimmäistä tänne" eturivi huusi ja tomaatit lensivät lavalle. Sosiaalinen valtias oli ensimmäinen eläneistä kielen kirvoittajista, mutta hän ei pärjännyt, sille miehelle, joka itki nyt heidän edessään. Kaamoksen katkelmallista kelluntaansa nöyryydessä ja maailman rumaksi pieksemänä. "Hän tiesi tunteettomuuden, ei olisi muuten voinut tunteista puhua" microfooni toisti kansalle. "Sielumme ovat silvotut ja minuutemme kelluu, jos elämme pohdinnassa." "Se on kaikkien huvi, mutta tuskana tupansa tuli." nauroi mies muka älykkäänä, mutta kansa haistatti hänelle paskat Albert Ainstainin sanoin. "Sinä silmille siittäjä, saata saasta Sannoille"

"Itku ei kiiri kiipelissä", "katsokaa kuinka hän on haavoittuvainen!" Hulluus haistettiin kauaksi, mutta ei näin ei ollut vaan äly rakensi maailmasta erilaisen. Mieleen jopa piirrettiin tunteettomuus, mutta miksi hänelle, oliko hän pahaa tehtynyt, sillä mies istui alas ja itki. "Kyynelten virtaan sammuu valot maailman" hän joskus sanoi ja siunasi vihamiestensä suut.

Lumi peittää hajonneet kirkon kaatunutta seinää. Siihen on piirretty pienen ihmisen rukous. Huulet vapisten mies lukee sen. Katseet eivät koskaan käänny. Hän itkee kohtaloaan kaatamallaan kirkolla. "Rakenna sen seinät uudelleen" multa puhuu puolestaan. "Ketä varten, itse olen liian tyhmä sitä kantamaan" ajatus nousee mieleen rakentuneille taivaan tulille. Arpikudosta aivokurkiaisessa oli luonani iltaa istumassa. Heidän vuokseen se olisi oikein, että nostan kirkon. "Ketkä olivat he?" "Minua he vain vihasivat!"

[bäk to earth -laulu]

Villin varsan jalat eivät kanna. Kauheus pukee kadun talot korkeuksiinsa. Pieni niitty keskellä kylmien kivien, on saanut rauhassa kasvaa. Luoja kannattelee sitä suullaan. Kädet ojentavat varsalle vettä. Ihmisiä on kerääntynyt niityn vierelle katselemaan. Rakastavaiset nousevat sen ainoalle kummulle. Niittykatsomon istuimet täytyvät istujista. "Koskahan jalkani uppoavat nurmeen ja kannan luokseni lumpeen" vanha rouva loi kaihoisan katseen. Istujat ilotsevat armahduksen aatoksesta. Kukaan ei vielä nouse tuolista. "En minä tuonne pääse, vatsaani sattuu liikaa"

"Valistuksen alustalla on mielenkiintoiset rakenteet" todettiin ja ylle sen istuttiin. Toisilla niityn vierellä matkaajilla, se oli rakennettu pohjasta ylös ja pinta oli hieottu tasaiseksi. Korkeuksista roikkuivat hurmoksen alustat. Istujilla siellä oli ilo elämänä. Tuuli niitä heiluttaa ja ovat naurettavan näköisiä katsella. Liiskaavat liitoksensa ja liimautuvat uudelleen. Uskovainen rakentelee saviruukkua ylimmässä kerroksessa poissa luota ihmisen hapatuksen. Kiima kiinnittää veneitä viljelijöiden velijille filosofeille. Onko liikaa vaadittu nousta lautalle ja ottaa taas todellisuus vastaan. Tuostahan se tulee, kun tuolista nousee.

"Tarkkailuosaston taiteellisuus, elämätön esteettisyys" oli eräällä miehelle mielipide. Ihmisten kiusaksi rakentui myös lisää katsomopaikkoja. Katsotuimpia filmejä olivat; "Kaunis elämä ja rakkauden löytäminen". "Antakaa minulle luonnollista antia?" kyseli nuorehko mies ihmeissään, mutta ei elämä antanut. Katsojarivi oli vapauttanut hänelle monta hienoa istuinta. Niiltä sai tarkkailla kivoja ihmisiä ja muistella tyhmyyttään oikein huolellisesti. Huolia pystyi kaivamaan esiin tuolien pinnoilta ja mässäillä niillä huolellisesti, ja olla pettynyt ihmisiin. Jumittajan jurri-istuin, jonka äärelle istujalle oli tapahtnut, niin vähän ajatusta oli sitäkin enemmän. Tarkkailu vaatii taidon pysyä poissa.

[vierailu]

Aamun härmä huuhteli nietoksia. Kimaltelevat hiutaleet heijastelivat välkehtivää valoaan. Vaivalloinen valellus oli saatettu päätökseen. Askeleet kantoivat vielä, mutta ei ollut voimia jatkaa. Mielikuvissa kummittelivat mukavan naisen muistot. Hän oli matkannut pitkän matkan siperiasta Suomen rajalle. Rajalla huudettiin arkipäiväisillä äänillä. Kynttilä paloi Siperialaisessa metsämökissä. Suloiset kasvot loistelivat sen valossa. Näkymä haihtuu voimakaaseen komennukseen; "Passinne, olkaapa hyvä!" Suomen leijona ohjaa hänet toiseen jonoon, solkottavien venäläisten seasta.

"Pidätkö pieruhuumorista" häneltä kysytään kolkossa tullin käytävässä. Askelten arvoituksellinen kolina jymisee lattialaatoilla. Kaikki näyttävät tuntevan hänet. Kuullustelukopin seinät ovat vahvaa metallia ja yksi ikkuna koristi kaukaisinta seinää jylhyydellään. Sen takaa näki vain yhteen suuntaan. Takki riisuttiin väkivaltaisesti ja nopeasti. Istuin ei ollut kaksinen. Kuukaudeksi hänet jätettiin istumaan yksin pimeään. Päivisin hänelle huudettiin; "tiedätkö, mitä teit ja miksi?" ja "kuka käski tehdä ja miksi?". Salvat pysyvät suljettuina. Mies ei osannut kertoa kuin kauniin tai vähemmän kauniin tapauksen venäläiseltä pieneltä mökiltä.

"Olin hiihtämässä" hän puhui pimeyteen ojennetulle microfoonille. Lumiset nietokset olivat metrin korkuiset ja pakkanen puri voimakkaasti silmiä. Viimeinen ateria oli syöty viikko sitten. Aseessa ei ollut luoteja. "Minun oli nopeasti palattava asutuksen pariin" hän puhuu vaivalloisella äänellä pimeässä. Kysymykset loppuvat jälleen yllättäen ja pienestä luukusta työnnetään esille ruoka-astia. "kiitoksia" mies mutisee englanniksi. Pian mies havaitsee, että hänen asiaansa hoidetaan noin vartin verran päivittäin. Huomenna häntä kehoitetaan jatkamaan tarinaansa; "Pääsin metsästä tielle ja hylkäsin telttani ynnä muut varusteeni, jotta jaksaisin paremmin jatkaa matkaa.

Sukset harrasivat jäisellä auratulla metsätien väylällä. Gps-ilmoitti asutuksen olevan lähellä, mutta taloja ei näkynyt tien vierellä. "Hiihdin seuraavalle kumpareelle ja katselin ympärilleni" mies jatkaa pimeydessä kertomustaan. Sukset kääntyvät ympäri ja matkaaja laskeutuu takaisin monttuun. Pohjalta lähtee pieni tallattu polku, jota reunustaa pienet lähde puromuodostelmat. Vesien äärellä saattaa olla asutusta luonto puhuu miehelle. Nälkiintyminen ja väsymys lisäävät painolastiaan miehen ruumiissa. Hän keskittää ajatuksensa tiukasti jalkojensa siirtelyyn. "Oikea jalka eteenpäin, vasen jalka eteenpäin" hän hokee mielessään.

Lumihiutaleet peittävät karvoilla vuorattua takkia. Nääntyneet kasvot nojaavat kättä vasten. Mies on kaatunut maahan kaikkensa antaneena. Värähtelevissä silmissä kytee vielä hienoinen elämän liekki. Sen sammuminen nostaa hienoisia mielikuvia ja muistoja mieleen. Uhmakkaana hän on lähdössä matkalleen Siperiaan ja monet epäilevät hänen selviytymistään luonnon armoilla. Ystävällinen hymy heijastelee hänen ja puisen katon välissä. Vällyt ovat lämpimät. "Onko Jumala tykännyt minusta, niin paljon että on ottanut minut taivaaseen" liitelee elämää suurempi lausahdus ilmoille ja kynttilät itkevät verta. Pian hän huomaa sen olevan roiskuvaa talia, mutta jotakin nousee taivaisiin siitä hän on varma.

"Olin hakemassa postia ja raahasin sinut tänne" lausahdus herättää matkalaisen uudelleen unestaan. Huolehtiminen vieraasta ihmisestä on nähnyt päivän valon. "Matkani olisi päättynyt ilman pelastavaa vaikutustasi" mies on hieman pettynyt, mutta kevyesti myös iloinen. Olisihan hän voinut jo mennä pois tuskan luota toistelemasta iltaa ja aamua. Mielenkiinto rakennusta ja sen asuttamia ihmisiä kohtaan herää syvemmin ja itsesyytökset karisevat tuhkana aivokudoksista. Kaunis nainen tuo hänelle ruokaa. Mies yrittää nousta ylös. Kahleet kolisevat lämpimässä pirtissä. "Köytin sinut varmuuden vuoksi kiinni" nainen laskettaa huuliltaan alhaalla sängyllä möyrivälle miehelle.

"Syöttövasikkana oleminen on elämän suurin murhenäytelmä" mies toteaa hymyillen ja hyväksyy kahleidensa painoin. Ne eivät kiristäneet liikaa, vaan olivat hellästi aseteltu paikoilleen, miehen möyriessä kuumehoureisena. Nainen istuu sievästi sängyn laidalle. Villit ajatukset orastavat liikkeitään miehen kallossa. Kädellä pystyisi hieman tarttumaan kiinni, mutta sivellisyyden säädöskirja kiitää luokse ilmojen halki. Mies pyrkii unohtamaan näkymän, mutta vain vaivoin. "Hienoa tuntea naisen läheisyys pitkästä aikaa" miettii hän mielensä teillä ja tienhaaroissa hypehlehditään.

"Koska meinaat vapauttaa minut kahleistasi?" mies jaksoi kysy joka päivä. Nainen vain mutisi eikä koskenut mieheen. Eräänä päivänä nainen ei palannutkaan postireissulta kahleiden äärelle. Hän jaksoi odottaa iltaan asti. Kahleet katkesivat voimakkailla kiskaisuilla ja karjaisujen saattelemana. Mielenkiintoinen piilopirtti kätki sisäänsä mitä ihmeellisempää materiaalia. Suuri shrinovskin vaakuna sai hänet eniten hämilleen. Hän söi ja nukkui yhden yön tyhjässä mökissä. Aamulla postiauto kiidätti sukset ja rinkan läheiseen kylään. Mies lahjoitti sukset köyhille, sillä harrastihan hän Suomessa vain lumilautailua.

"Nyt olen täällä" hän kuiskasi vaivalloisesti microfooniin. "Ettekö viitsisi laittaa edes valoja päälle?" Pyyntöön vastattiin yllättäen arkiseksi muodostuneen rukoilun omaisen vartin kestäneen kyselytunnin päätteeksi. "Pystytkö luomaan tapahtumatonta arpikudosta?" olivat ensimmäiset sisään astuvan marsalkan epäilyksen sanat totuutta kohtaan. "En minä valehdellut" vastasin kevyesti kuullostellen, mitä he meinaavat seuraavaksi. "Muodostuuko päähäsi sitten älyvapaata arpikudosta!" marsalkka huutaa vihaisesti kuullusteluhuoneen seinille. "Herra hyvä jokainen meistä muuttuu arpikudokseltaan ajan kuluessa" vastaus saattelee äänet ilmaan ja ne tunkeutuvat kuulijoiden korviin. "Kyllä, me tämä paska jo tiedettiinkin" oli heidän kommenttinsa. "Shirinovskin tytärtä ei olisi kukaan saanut löytää" lausuttiin vihdoin totuus asiasta.

"Minne veitte hänet!" ennätti mies huutamaan kiihkoissaan ennen salpojen sulkeutumista. Vastauksena kuului vain kylmä tunteeton komento; "Hirttäkää hänet vanhanaikaisesti puuhun ja hitaasti ruoskimalla tappakaa." "Elämällä on monesti enteilemätön palkkansa. Kaikella typeryydellä on aikansa. Kuka kattaa kiireesti, kerää myös kiivaasti." Miehellä oli aikaa miettiä elämän typeryyksiä. Hirsipuiden lautoja hiottiin viereisessä huoneessa. He olivat jättäneet kuullustelukoppiin valot päälle. Tuolilla ei mennyt ainoasta ikkunasta lävitse. "Kuka siellä takana oikein katseleekaan!?" mies huusi kirouksia pimennetyn ikkunan äärellä. Kuoleman hetken lähestyessä hänen oli keksittävä jotakin, vaikkakin siinä menisi oma henki.

Valo sammuu, sillä hän repii sähköjohdon irti seinästä ja kiinnittää sen rautaiseen oveen. Sähköistetty salpa aukeaa, sillä toiminta paukauttaa huonetta ylläpitävän sulakkeen.... -> jatkoa joskus...