Vagabondo kirjoitti: 29.07.2024 8:59
Mutta nykyään näiden tuotteiden piirtely tietokoneella on niin helppoa, ettei oikein ole enää mitään nähtävää.
CGI:stä olen jossain määrin samaa mieltä. Esim Iron Manin haarniska osissa 1 ja 2 oli tehty practicalin näköiseksi ja se toimi helvetin hyvin, mutta jatkossa siitä tehtiin joku typerä "nano-versio" joka on aivan vitun dorka ja typerä. Hollandin Spideyn "ilmeileviä silmiä" vierastin ensin, mutta kokonaisuus toimii itse asiassa aika hyvin.
Valoefekteissä pl Dr Strange tehdään aina sama moka - ne eivät valaise ympäristöään lainkaan. Falskin näköistä.
Ihme juttu, että softien ja raudan kehittymisestä huolimatta massan mallintaminen hahmoissa uskottavasti on niin vaikeaa. TJEU "Infinity Warin" alkukohtaus, jossa Hulk ja Thanos nekkaavat. Molempien pitäisi olla jotain 500-kiloisia jättejä, mutta käsi ja jalka heiluu kuin kärpässarjalaisilla. Ammattinyrkkeiyä tai UFC:tä seuranneet tietävät, että superraskassarjalaiset ovat aika hitaita ja väsyvät äkkiä. Lihas painaa ja massan liikuttaminen vaatii energiaa.
MCU on saanut paljon rapaa siitä, että polkevat tehosteiden hintoja koska vääntövoimaa isona asiakkaana on, vaativat mahdottomia deadlinejä ja välillä tehosteita muokataan ja uusintakuvataan suunnilleen tuntia ennen ensi-iltaa. Se jossain määrin näkyy lopputuloksessakin.
^
Damn. Ennen on toiminut se, että menee back-napilla katsomaan keskustelua ja forwardilla jatkaa viestiään. No, kirjoitin pitkästi siitä kuinka ysärillä tein 3D-koodia (env mapping ja varjot), ja leffoissa käytetyn renderöinnin pitäisi osata valot, paitsi jos vähän vaan efektoidaan jälkikäteen.
liukuu kuin veltto penis avaruusalus vitun isolla momentilla avaruudessa
1 & 2 siis erinomaisia pelejä molemmat. Ja turha tulla selittämään, että aivottomasta ammuskelusta ei saisi aikaan ok leffaa. John wickit ovat saaneet ihan ok arviot ja yleisö on tykännyt. John Wick on hyvä esimerkki, että hyvästä pelistä voi tehdä hyvän elokuvan, vaikka edes mitään peliä ei koskaan olisi ollut olemassakaan.
Allu-frankun kahden parhaan teoksen "Alien" ja "Aliens" jälkeen on "Romulus "nuupahtaneen IP:n viimeinen ryhtiliike ja yritys karsia rönsyt ja palata alkujuurilleen. "Alien: Covenant" ja "Prometheus"-rönsyt on karsittu tarkasti pois liki kokonaan. "Alien III" näkyy ehkä ruskeana ruosteisena yleisvärinä ja "Resurrection" kolmannen näytöksen fiaskona.
Alussa nähdään että Wey-Yutan (Weyland-Yutani, se PAHA korporaatio) pelastusalus onnistuu löytänään Ripleyn räjäyttämän "Nostromon" jäännökset ja siellähän luuraa jonkinlaista xeno-elämänmuotoa, joka kiikutetaan useassa yhteydessä viitatulle bioasejaokselle jatkokehitykseen.
Loikka ajassa eteenpäin, kuppaiseen W-Y -kaivossiirtokuntaan, josta joukko sopimusorjuudessa kärsiviä tweenejä yrittää rimpuilla korporaation kuristusotteesta ja päästä pakoon paratiisiin. Helppo samaistumiskohde nuorille nollatuntilaisille, jotka juotuvat painamaan 2-3 pätkätyötä putkeen to "make ends meet". Tilaisuus tähän tarjoutuu kiertoradalle eksyneestä aluksesta, josta toivotaan kyytimediaa : "paskahommista paratiisiin."
Ei liene kenellekään yllätys, että pienten pahaenteisten tunnelmavihjailuden jälkeen tunnelmavalaistulla Dead Space-henkisellä avaruusasemalla alkaa koneet piippailla cryo-kennojen stoppaamisen merkiksi ja facehuggereita vilistää seinät täynnään. Kohta ollaan jo chest-bursterissa ja lyhyen koteloinin jälkeen täysikasvuisessa xenossa.
Hyvää tässä filkassa oli muutama oikeasti omaperäinen oivallus ja jopa pari "fuck yeah!" hetkeä (en spoilaa tarkemmin mutta vihjeinä "Zero-G" ja "alienin happoveri." Painovoiman kanssa pelaamista ei ole käytetty koko frankussa lainkaan, joka näin jälkiviisastellen on käsittämätön laiminlyönti. Rakastin myös (nyt jo aika retroa) Ron Cobb-designiä, joka näkyi infonäytöissä, konsoleissa, ovien infotarroissa ja avaruuspuvuissa. Tuttuja kohtauksia, ääniä, dialogia oli ripoteltu harkiten tuomaan meille senioreille lämpimän fiiliksen.
Huonoa on liiallinen selittäminen ja kiire. Ekassa "Alienissa" mentiin 5-10 min ilmaan sanaakaan dialogia. Annettiin kuvan puhua. Tunnelma kehiteltiin, ja chestbursteri pilasi avaruusaluksen tapetit ja tunnelman muistaakseni vasta runtime 60 minuutin kohdalla, elokuvan puolivälissä. Sama juttu "Aliensin" kanssa - ensimmäisen xenot kohdattiin vasta elokuvan puolivälin tienoilla. Ridley Scottin "Alienin" koko visuaalinen ilme oli aivan uutta. Avaruus oli ollut aikaisemmin valkokankaalla neutraali, puhdas ja siisti. "Alienin" rekkakuskit-avaruudessa kulkivat ruosteisessa, pimeässä ja kostean ahdistavassa avaruusaluksessa.
"Romuluksessa" sen sijaan ei juuri tunnelmia malteta kehitellä. Välillä tulee tunne, että katson FPS-pelin cut-scene maratonia, jossa hirveellä vauhdilla höpötetään seuraava mission briiffi, ennen kuin päästetään pelaaja pulssikivääri tanassa metsästämään.
Käsiksessä näkyy koko ajan tuskallisen selvästi varman päälle peluu. Avainkohtauksia, ideoita ja dialogia on selvästi kirjoiteltu post-it-lapuille ja käsikirjoittaja(t) ovat sieltä säännöllisesti ripanneet. Tavallaan ymmärrän tämän. Elokuvat ovat kalliita tehdä, eikä yksikään rahoittaja tai tuottaja preferoi "otetaan riskejä, tehdään jotain ihan uutta!" sen sijaan että "hei, tämä toimi aikaisemminkin, lisätään vähän tätä sekaan!"
En valitettavasti pystynyt solmimaan minkäänlaista tunnesidettä yhteenkään hahmoon, ehkä tämä olisi se sukupolvien välinen huilu. Katsojan täytyy välittää hahmoista jotta välittäisi kuinka heille käy. Erittäin tärkeä asia katsomiskokemuksen kannalta. Sarkastisen hymähdyksen aiheutti myös roolituksen etninen mixi. Ainoastaan eskimo puuttui.
Alussa jo annettiin vihjaus, että jonkinlaista ihmis-alien hybridiä voisi olla luvassa ja voi veljet miten surkea esitys se oli. Huutonaurattava antikliimaksi. Eivätkö tekijät oppineet mitään "Resurrectionista?" HR Gigerin taiteessa on kuitenkin aidosti häiritsevä hieman ihmis-alien-hybriejä, kuten "Species":in S1L. Olisitte ammentaneet jotain sieltä. Nyt saatiin "slender-man hännällä".
Muuten sekä practical- että CGI-tehosteet olivat varsin asiallisia, avaruusnäkymät asteroidivöineen jopa erikoisen hienoja. Enpä keksi voiko tätä "välityötä" jatkaa tämän pisemmälle. Disney kyllä greenlaittaa jatkon, jos taalaa tulee tarpeeksi ja muistaakseni seuraavaksi olisi teevee-sarjaa aiheesta tulossa.
Verdict:
pintapuolisesti korjattu rakas vanha harrasteauto, joka yrittää houkutella myös kylän nuorisoa kyytiin kun paappa ei jaksa ajella.
Tähdet: visut **** Juoni ***
EDIT: hillitön määrä typoja
Viimeksi muokannut KKK, 21.08.2024 14:46. Yhteensä muokattu 2 kertaa.
Jos et ole elänyt tynnyrissä viimeistä kuukautta, saatat olla tietoinen että valkokankaan pitkäikäisin agentti Bondin Jaska tekee come-backia ryminällä uuden leading-manin voimin.
Aikamoisesta väsähtämisestä kärsinyt Bond-sarja hoiperteli haudan partaalla koko 1990-luvun. Tuotantoportaassa on nähtävästi lyöty viisaat päät yhteen ja todettu: "mitäpä menetettävää meillä on, palataan juurille".
Daniel Graigin Bond on ensimmäistä kertaa Ian Flemingin luomuksen näköinen. Synkkä, julma, macho yksinäinen susi, joka ei kaihda teloituksiakaan. Siinä missä edeltäjänsä esiintyivät aina vähintään yksirivinen mittatilauspuku päällään, Graig liikkuu luontevasti myös uimahousuissa ja havaiji-paidassa (!!!) Toimintakohtauksen ovat vauhdikkaita ja ensimmäistä kertaa sitten Sean Conneryn ajan ei Bond-fanin tarvitse katsella hand-to-hand -taistelukohtauksia myötähäpestä kiemurrellen. Danny-boylla on ollut hyvä Krav Maga-kouluttajat.
Niljake Le Chiffre on eleettömyydessään parhaita Bond-roistoja sitten klassikko-Blofeldin. Aikaisemmista rainoista tutut sivuhahmot on nakattu kierrätykseen, ainoastaan Dame Judi Dench jatkaa Ämmän roolissa. Tittelijakso on tehty perinteitä noudattaen ja on ehdottomasti yksi tyylikkäimmistä kautta sarjan. Chris Cornellin tunnari kuulostaa myös varsin kelvolta kaikenmaailman Madonna-rääkyjäisten jälkeen.
Ainoat miinukset siitä, että filkka on vähän turhan pitkä. Haukottelemaan ei ehdi, mutta kyllä tämän tarinan olisi kahdessa tunnissa kertonut.
Arvio: 00007
Katsoin näköradiosta äsken ja en muistanutkaan, miten hyvä tämä oli. Paras Bond.
Erityisesti pidin Bondin ja Vesperin suhteesta.
Kertojalla on vähitellen kertyneitä muistikuvia ja muita "todisteita" siitä, että hän on aiemmin ollut merkittävä ajattelija
A24-tuotantoyhtiö yllättää jälleen positiivisesti. Mainion "Civil Warin" tuottanut yhtiö tarjoaa cinemafiileille tällä kertaa kauniin pikku kasari-homage B-filmislasherin, jonka yleisviba on vaikeasti kuvailtavalla tavalla häiritsevä, ahdistava mutta samalla jotenkin pirun kiehtova. Tämän elokuvan maailmassa eivät neon-pastellit juhli vaan yleissävy on tummanpunainen, synkkä ja uhkaava.
Eletään kasarin puoliväliä Los Angelesissa. "Night Stalker"-sarjamurhaajaa hiipii tappamassa ihmisiä vuoteisiinsa ja kaupunki on peloissaan. Tarinan keskiössä on hämärää menneisyyttä piilotteleva ja pakeneva pornofilmitähtönen, joka onnistuu nappaamaan ensimmäisen oikean elokuvaroolinsa. Kauhufilmin jatko-osasta, mutta kuitenkin. Aika moni A-listalainen on aloittanut kauhufilmeistä.
Kannoille liimautuu iljettävä yksityisetsivän renttu kiristämään menneisyyden synneillä. Tyttö tekee mitä tytön täytyy. Aika pahojakin asioita.
Kasari näkyi ja tuntui kiitettävästi. Diggasin että musiikki-scoressa oli tehty ei-ilmeisiäkin valintoja - enpä muista kuulleeni FGTH:n "Welcome To The Pleasuredomea" missään elokuvassa, ikinä! Pääosan Mia Goth oli minulle uusi tuttavuus, mutta daamillahan on jo useampi rooli takana ja näemmä tuottajan pallit, arvostus. Sivustoilla hääräsikin sitten erittäin solidi ensemble-cat ml. Liz Debicki, Kevin Bacon, Giancarlo Esposito, Michelle Moynaghan ja Bobby Cannavale. Keijo Pekoni on kyllä erinomaisen taitava luomaan kertakaikkiaan vastenmielisiä ihmissaastoja eikä hän petä tälläkään kertaa.
Tykkäsin 3/5. Ihme, että näin hidastempoinen elokuva on saanut näin paljon katsojia.
Tuo "ulkopuolinen länsimaalainen suorittaa miehuuskokeet ja saa alkuasukkaiden kunnioituksen" on nähty niin monta kertaa, että ei siitä oikein jaksa enää innostua.
Harmitti , miten Fremenit Paul Atreidesin johdolla kaappaavaat Padishahan keisarin. Keisari on siis tunnetun maailmankaikkeuden ehdoton hallitsija, joka tietoisesti tulee alueelle, jossa tiedetään operoivan vihamielisiä joukkoja. Silti paimentolaisporukka onnnistuu vangitsemaan hänet. Eh? Jollain mestarillisella sisäpiirin petoksella tuo voisi onnistua, mutta sellaista ei elokuvassa ollut.
Viimeksi muokannut James Potkukelkka, 25.08.2024 14:59. Yhteensä muokattu 1 kertaa.
Kertojalla on vähitellen kertyneitä muistikuvia ja muita "todisteita" siitä, että hän on aiemmin ollut merkittävä ajattelija
Katsoin viimein Civil Warin Sf anytimesta. Piti ostaa hintaan 15€, ei vielä vuokrausmahdollisuutta.
Hesarin 5/5 arvostelu laittoi odotukset liian korkealle. Ihan jeesch. Paradoksaalisesti parasta oli aika hidas road movie -osuus, lopun (kliimaksiksi tarkoitettu??) 20 min Washingtonin katutaisteluita oli tylsää. Noita on nähty niin paljon.
Kirsten Dunst veti hyvin. Ehkä paras oli kuitenkin hyytävän kammottava (irl Kirstenin mies) Jesse Plemons pikkuroolissa sadistisena sekopää militanttina.
Lopputekstissä oli executive producerina joku timo
Joka lienee aiemmn mainitsemani suomalaisten eläkevarojen sijoittaja.
Kertojalla on vähitellen kertyneitä muistikuvia ja muita "todisteita" siitä, että hän on aiemmin ollut merkittävä ajattelija
Hämmästyttävän pitkä aika on Tim Burtonin Beetlejuice-kauhukomediaklassikosta ehtinyt vierähtää, onko peräti 36 vuotta?
B2:n tarina on oikeastaan aika ohkainen ja edeltäjäänsä melankolisempi. Kuoleman lopullisuus sivutettiin ensimmäisessä viihteenä, mutta ohjaaja selvästi on itsekin ikääntynyt ja tietää että oma siirtymisensä tuonpuoleiseen on nyt, puoli ihmisikää myöhemmin eläkeiän kynnyksellä, selvästi lähempänä. Vaikka kyseessä on komedia, näin tässä myös paljon haikeita harmaan sävyjä.
Beetlejuice saa enemmän valkokangasaikaa ja hyvä niin. Joukosta ovat poissa Maitlandin pariskunta (Alec Baldwin ja Geena Davis) sekä Charles Deetz (jeffrey Jones, joka on oikeastikin kuollut). 100 minuutin pätkä olisi etenkin ensimmäiseen kolmannekseen kaivannut terävöittämistä, mutta vauhti onneksi kiihtyi loppua kohti. Tervehdin ilolla mukaan sekoitettuja eri tyylejä (nukkeanimaatio ja italo-giallo mv-elokuvapätkä) sekä Tuonpuolesen laajentamista. Uusista hahmoista Monica Bellucci jäi valitettavasti seinäruususeksi, hänelle olisi kannattanut antaa enemmän näyteltävää.
Arvostus myös siitä, että maestro pitää kiinni visuaalisesta omaperäisestä tyylistään ja suuri osa efekteistä on practicalia. Virkistävää näin CGI:n ylivallan aikana.
Kuultuani hankkeesta ensimmäinen ajatus oli "ahaa, maestron pahasti laskusuuntainen ura kaipaa hittiä", mutta kyllä tämä olemassaolonsa oikeutti. Annetaan kolme hiekkamatoa viidestä. Kolmatta Beetlejuicea varten tarvitaan sitten huomattavasti lisää evästä.
Kävin juuri BJBJ:n katsomassa teatterissa ja osan aikaa jopa pitkästytti. Ei mitään uutta edelliseen ja huikea näyttelijäkaarti alikäytettiin kehnolla juonen kuljetuksella. Visuaalisesti toki hieno, mutta siinä se melkein oli.
Valitsin firman tyhy-päiväksi kuitenkin keveää hömppää.
Leffahan ei vähimmässäkään määrin ole edes "inspired by true events", vaan puhdasta fantasiaa.
Romanttinen komedia, jossa ei niin kauheasti ole sitä romantiikkaa eikä komediaa. Mielenkiintoista, että 2024 voidaan tehdä noin kliseinen homo-karrikatyyri kuin feikki kuulasleutumisen ohjaaja. Mutta ehkä sen voi ajatella johtuvan siitä, että leffa sijoittui vuosiin 68-69.
Scarlett Johansson ja Channing Tatum ovat komea pari.
Leffassa muutamaan otteeseen (ilmeisen tarkoituksellisesti) oli puvustettu niin, että Tatumin tiukan puseron alta näkyy alla oleva tank top aluspaita. Exploitaatiota!
Leffan paras hahmo (homo-ohjaajan ohella) oli Woody Harrelsonin esittämä fixeri.
Kertojalla on vähitellen kertyneitä muistikuvia ja muita "todisteita" siitä, että hän on aiemmin ollut merkittävä ajattelija
Kumpiko on autuaampaa, muistaa kipu ja tuska vai uinua ikuisesti onnellisessa tietämättömyydessä? Ottaako sininen vai punainen pilleri? Näitä pohtii Zoe "Lennyntytär" Kravitz varsin näpäkässä mysteerijännärissään, esikoisohjaus muuten.
Keskiössä on nuori pitopalvelupiika, joka rohkaistuu kaverinsa kanssa vetämään bilemekon päälle heti työvuoron päälle päästäkseen minglaamaan samojen rikkaiden törppöjen pintaliitobileissä, jossa aikaisemmin illalla prikkasivat. Juhlakalu-miljonääri kiinnittää pelimiehen silmänsä uusiin kykyihin ja illan päätyttyä edessä on Tuhkimon vaunujen sijasta learjet-kyyti yksityiselle paratiisisaarelle bilehenkisen inside-possen kanssa. Rakettimainen sosiaalinen nousu on tosiasia.
Elämä on työläiselle ihanaa, kun ei tarvitse muuta kuin notkua ylläkylläisyydessä passattavana, siemailla samppaa ja pössytellä. Samalla kuitenkin alkaa tuntua että paratiisissa kaikki ei ole ihan niinkuin pitää. Pinnan alla väreilee jotain... epämiellyttävää josta ei tahdo saada otetta. Mutta se on siellä.
Setä tykkäsi tästä rainasta kovasti. Idea on persoonallinen, muodikkaan woke toki (voi hän todeta spoilaamatta liikoja). Tunnelma on herkullisen nyrjähtänyt ja ambientti äänimaailma tukee nätisti vierauden ja "jokin ei nyt aivan täsmää" tuntua. Kratitzin käsikirjoittaja-ohjaajaroolin lisäksi haluan nostaa kuvaajan ja leikkaajan, joista molemmat ovat avainroolissa tunnelmanluonnissa.
Arvostus Channing Tatumille, että uskalsi ottaa tämän roolin. Yleensä hölöwyydin hunksit ovat aika tarkkoja imagostaan eikä protagonisti helpolla suostu antagonistiksi.
"Fight Clubin" tai hyvän taikatempun tapaan tästä illuusiosta voi nauttia vain kerran. Kun tietää "whats in the box?" niin peli on menetetty.
Toivon, että Kravitzilla on lisääkin tarinoita kerrottavaksi. Hämmästyttävän vahva pelinavaus, kerta kaikkiaan.
The Substancen päähenkilön, näyttelijä Elizabeth Sparklen (Demi Moore), ura on ollut pitkään laskussa. Aerobic-ohjelman vetämisellä on pärjännyt vielä mukavasti, mutta aikoinaan Oscarillakin palkittu Elizabeth joutuu tyhjän päälle, kun tv-yhtiö päättää hankkia ohjelmaan nuoremman juontajan.
Pian epätoivoinen Elizabeth saa kuulla salaperäisestä Substance-nimisestä aineesta, jonka avulla on mahdollista tuottaa uusi, kauniimpi ja nuorempi versio itsestään. Neonvihreän tökötin annostuksia ei saa ylittää, eikä nuoressa vartalossa voi elää kuin viikon kerrallaan.
Kävin pitkästä aikaa teatterissa. Mental note: medium popparikulho sekä karkkikulho sekä cokis ovat vähän liikaa. Lähinnä suklaan määrää vähemmän ensi kerralla.
Ensimmäiseksi täytyy nostaa hattua Demi Moorelle. Kamera näyttää hänet inhorealistisesti. Vaikka Moore on ikäisekseen (61v) huippukunnossa, eivät lähikuvat pakaroista kuitenkaan enää ole täydelliset. Leffalla on naisohjaaja. Miesohjaajalle ei varmasti hyväksyttäisi vastaavaa eikä puolestaan herkuttelua Mooren nuoren version pakaroilla ja rinnoilla.
Naisohjaaja näkyy myös siinä, että kaikki elokuvan miehet ovat joko sikoja tai idiootteja
Lopussa mentiin yllättäen aivan splatteriin. Veri todellakin alkaa suihkuamaan! Itse olisin ehkä pitänyt leffasta enemmän ilman ironista splatteria.
3½/5 suolenpätkää.
Kertojalla on vähitellen kertyneitä muistikuvia ja muita "todisteita" siitä, että hän on aiemmin ollut merkittävä ajattelija
Steve Kingin mainio "Painajainen" on koetettu filmatisoida useamman kerran, eikä kertaakaan fiksusti. Kahteen kertaan minisarjana ja nyt elokuvana. Ikävä sanoa, että tämä Maxille duunattu tekele on kaikinpuolin niin kädenlämpöinen suoratoistofilkka vaan olla ja voi. Sääli, että mainiosta vampyyritarinasta ei vielä kunnollista kuvaluentaa ole onnistuttu pusertamaan. Eipä Kingin kirjoista montaa hyvää leffaa ole muutenkaan.
Roolitus on outo, vain muutama avainpelaaja (opettaja, lääkäri) klaaraa tonttinsa kelvollisesti. Etenkin kirjailijahahmo on aivan helvetin kujalla koko filmin ajan. Hänen motiivejaan paluulle Lotiin ei avata kunnolla. Romanssi paikallisen tytön välille väännetään väkisin, eikä rukkaset saaneelle paikalliselle sulhaselle suoda lainkaan tilaa.
Jännitystä ei malteta rakentaa kunnolla missään vaiheessa. Jump scareja siellä täällä ja nekin enimmäkseen hätäisiä. Tärkeimpiin avainkohtauksiin kuuluva uskossaan horjuvan alkoholisoituneen kyläpapin ja päävampyyrin showdown on myös kustu aivan täysin. Ja kun itse päävampyyri näyttää krapulaiselta Marilyn Mansonilta, niin siinä kohtaa luovuin toivosta että kolmas näytös pelastaisi jotain. Jos hirviö ei toimi, tarina ei toimi. Ihan pari hyvää toimivaa kuvaa ja kohtausta joukossa, mutta kokonaisuus on kuin veltto kyrpä. Ihan sama paljonko sitä kurittaa, toivottua reaktiota ei tule.
Eipä setä voi muuta, kuin heittää popparit nurkkaan ja selata dvd-hyllystä vuoden 1987 minisarja ja nautiskella siitä
Edellisessä postauksessa mainitsemani jamesmason-kasariminarin sijaan kaivoin internetin syövereistä vuonna 2004 valmistuneen minisarjan samasta aiheesta.
Huomattavan nimekkäillä näyttelijöille (Rob Lowe, Rutger Hauer, Donald Sutherland, James Cromwell) miehitetty luenta on todella paljon alkuperäisteokselle uskollisempi kuin Maxin tuore elokuva tai kasari-minisarja. Ja siinä se suurin ongelmakin on.
Stephen King rakastaa luomiaan kuvitteellisia mainelaisia pikkukaupunkeja jotka hän asuttaa (useimmiten) mielenkiintoisilla roolihahmoilla. Tämän(kin) tarinan metatekstin tärkeä osa on pikkuporvarillisen idyllinen alla lymyilevä ahdasmielisyys ja pahuus, usein toistuvia teemoja Kingin teoksissa.
Bestselleristejä, kuten Kingiä ja vaikkapa Tom Clancyä, yhdistää yksi asia: kaupallisen menestyksen myötä kirjat paisuvat sivumääriltään yli äyräidensä kuin "Iijoki" -sarja. Siinä missä Clancyn esikoisteos "Punaisen Lokakuun Metsästys" oli vielä normikirjan mittainen, "The Bear And The Dragon" käytti pelinappuloiden laudalleasetteluun melkein 400 sivua ja grande total sivumäärän suhteen oli tuplat siitä. Kustannustoimittajat eivät näemmä uskalla saksia nosteessa olevan bestselleristin hengentuotteita.
Mitä tuoreempaan Kingin tuotannossa mennään, sen paksumpia hänenkin teoksistaan tulee. Vertaapa "Tulisilmää" ja vaikka "Kolkuttajia". Kuvitteellisissa Castle Rockissa ja Salem's Lotissa riittää asukkaita, vaikka molempien luulisi olevan muuttotappiopaikkakuntia. "Kinkkulan" opuksia elokuva- tai teeveesarjamuotoon tulkitsijan on saksittava rönsyjä pois. Liika uskollisuus lähdemateriaalille tarkoittaa väistämättä sitä, että rytmi on kuin Laineen "Tuntemattomassa": dialogi ammutaan konekivääritulen nopeudella "RATATATATA" ja leikataan kiireesti seuraavaan kohtaukseen. Tunnelmaa eikä jännittelitä ei ehditä kehitellä. Kauhutarinan kyseessäollen tämä on vakava ongelma.
Jos tämän tuotteen näyttelijät olisi saatu siirrettyä Maxin elokuvaan, lopputulos olisi ollut enemmän kuin osiensa summa. Hauer kun on mielestäni yksi kaikkien aikojen karismaattisimmista valkokangaspahiksista (Tjeu John Ryder "Liftarissa" tai Roy Batty "Blade Runnerissa"). Eikä kätyriään esittävä Donald Sutherland kauaksi jää. En osaa sanallistaa, mikä on heidän karismansa salaisuus, mutta mulla nousee vaaran merkiksi karvat pystyyn joka kerran, kun jompikumpi ukko on lähikuvassa.
Netflixistä The Platform. Espanjalainen elokuva (vuodelta 2019), johon on toinenkin osa jo tullut. Melko pimeä, häiriintynyt ja häiritsevä, mutta hyvällä tavalla jos niin nyt voi sanoa. Lopussa kohtuullisen gore meininki, mikä ei sinänsä haitannut minua (olin jo syönyt). Täytyy se toinenkin osa katsastaa.
"I've learned so much from my mistakes...
I'm thinking of making a few more."
SNL avasi tänä syksynä kunnioitettavan 50. tuotantokautensa. Tämä 90min live-komediashow on kokenut useita loistokausia ja melkein yhtä monia alennustiloja, mutta aina Lorne Michaelsin luomus on pinnistellyt takaisin paikoilleen. Sarjaan on käynyt koe-esiintymässä komedian jättiläisiä huonolla menestyksellä (Jim Carrey, Robin Williams, Steve Martin) ja se on sinkauttanut kiertoradalle isoja komediatähtiä (Belushi, Aykroyd, Murphy, Chase, Bill Murray, Wiig, Sudeikis...). Osa on vajonnut historian hämäriin tuntemattomina mutta alkuperäinen konsepti on kestänyt hämmästyttävän hyvin aikaa. Toki vanhoja jaksoja katsoessa tunkkainenkin sovinismi ja naisen esineellistäminen ja huumeden käytön ylistys puskevat läpi - mutta hei, se oli sen ajan tapa eikä sitä tarvitse anteeksi pyydellä - mielestäni.
Noin 90min kestävä elokuva kuvaa ennen ensimmäistä lähetystä edeltäneen kaaoksen aina pilottijakson alkuteksteihin saakka. "Not Ready for Prime Time Players" eli Belushi, Akroyd, Radner, Newman, Morris, Chase ja Curtin eivät ole ehkä esikuviensa xero-kopioita, mutta ääninäyttely ja kehon maneerit on otettu kiitettävästi haltuun. Eritoten Danny Aykroydia kuunnellessa silmät kiinni en olisi erottanut alkuperäisestä. Tahti on hurja ja muutama suvantokohta enemmän olisi antanut katsojalle aikaa hieman toipua jatkuvasta dialogitykityksestä ja "kuka vittu toikin nyt taas oli"-kelailusta.
Arvostettava kulttuuriteko tämä. Pari viime tuotantokautta suunta on ollut vaihteeksi vähän hakusessa eikä uusia supertähtiä tämän hetkisessä rosterissa ole, mutta yksittäisissä sketseissä on hetkittäin hivottu liki klassikkotasoa (TJEU Mikey Dayn ja Ryan Goslingin "Beavis & Butt-Head" ja toiseksi uusimman jakson golfkenttä-sekoilu).
Eniten tästä saa irti kaltaiseni SNL-hardcore-entusiasti, tavallisen kansalaisen saattaa jättää kylmäksi.
Elättelen edelleen toiveita, että RDJ (SNL-alumni sarjan ehkä heikoimmalta tuotantokaudelta) sekä Arnold Schwarzenegger saataisiin hostaamaan. RDJ on kerran käynyt, kauan ennen uransa uutta nousua.)
Body-horror ei ole koskaan ollut suosikkilajityyppini, toki Cronenbergin "Videodrome" ja "The Fly" on kasarilla katseltu. Tämä on kuitenkin ensimmäinen kerta, kun olen törmännyt naisohjaajan heilumassa tämän visvaisen lajityypin kimpussa, joten olihan se pakko katsoa.
Uransa ehtoopuolella kärvistelevä janefonda (mainio Demi Moore) painii katoavan kauneuden ja sitä mukaa julmasti supistuvien uramahdollisuuksien ristitulessa saadessaan vinkin mystisestä ihmeaineesta, jolla voisi lomaosaketyyliin vuoroviikkoilla vuoroin ikääntyvänä itsenään, vuoroin hehkeänä hostiksena. Aloituspaketissa on tarkat ohjeet, joita tulisi noudattaa... tai muuten.
Monta kertaa oli pakko kääntää päätä sivummalle ja seuralainen taisi katsella enemmän kainaloa kuin valkokangasta. Veren ja visvan määrä oli merkittävä, mutta sanoisin että molempia käytettiin useimimssa tapauksissa perustellusti. Ihan pienestä tiivistämisestä tämä olisi hyötynyt, kyllä tämän tarinan olisi saanut kahteen tuntiin kerrottua. Sanoisin, että Stanley Kubrick on tehnyt ohjaajaan suuren vaikutuksen. Yhden pakopisteen keskiperspektiiviä riittää, Overlook-hotellin kokolattiamattoa muistuttava käytävä-carpetti kiinittivät huomion ja finaalin "Also Spracht Zarahustra" oli ihan no-brainer-bongaus.
Dame Moorelle arvostus ennakkoluulottomasta heittäytymisestä. Yleensä ikääntyvät naistähdet tekevät kaikkensa näyttääkseen kultaisilla vuosillaankin mahdollisimman hehkeiltä, mutta nyt mentiin toiseen äärimmäisyyteen potenssiin kymmenen. Saapa nähdä, onko Moore Oscar-kahinoissa vahvoilla? Charlize Theronille irtosi Wuornos-roolista pysti.
Olen jostain syystä viime aikoina katsellut useita naisohjaajien elokuvia. Kaikissa on hieman häirinnyt se, miten stereotyyppinen ja läpeensä negatiivinen mieskuva kaikissa on. Miehet ovat joko hirviöitä tai nahjuksia, harvoin mitään siltä väliltä. Miesohjaajahan ei syyllistyisi mihinkään madonna-huora... eiku.
Otin Maxin hetkeksi katsoakseni Blood & Fire:n toista kautta, joka oli aika heikko esitys. Mutta jumankekkulis, tämä The Penguin on paras minisarja sitten Chernobylin. Farrell tekee elämänsä roolia.
Työssään menestyvä, mutta hieman yksinäinen palkkatappaja tapaa tanssijattaren ja rakastuu. Kyyhkyläisten pesimisaikeet pilaa tappajan saama diagnoosi vakavasta, parantumattomasta sairaudesta. Koska "to fade away" tuntuu sietämättömältä tavalta tehdä exitus - pystyn samaistumaan tähän täysin - mies päättää tilata itselleen noutajan. Koska mieluummin niskalaukaus ysimillisellä kuin rollaattori ja palvelubussi. Ja eikös perkele tilauksen jättämisen jälkeen käykin ilmi, että "oho, väärän potilaan diagnoosin sait, sorit siitä!" Eikä diiliä tietenkään saa enää peruttua.
Dave "Drax" Bautista on The Rockin ja John Cenan ohella kolmas WWE-pellepainija, joka kokeilee nyörineliön jälkeen siipilihaksiaan suorakaiteessa (valkokangas, geddit?) Ukko tekee roolin vähäeleisesti ja jotenkin sympaattisesti. Toimintakohtaukset itsestäänselvästi sujuvat "vanhasta muistista". Sofia Boutella liihotelee mielitiettynä, Ben "Gandhi" Kingsley ja Pom "Mantis" Klementieff pönöttävät tappotyönvälittäjinä sekä Terry Crews kilpailevana hitmanina.
Hyvää keskitasoa tai himpun parempi toimintadraamakomedia. Tappajien galleriaan on koetettu hakea "Smoking Aces" tyylisiä karikatyyrejä, mutta homma jää valitettavasti vähän vaiheeseen. Kyllä tälle kehtaa silti kolme luotia viidestä antaa.
Hieno ja aikanaan valitettavan aliarvostettu neo-noir. Vuosituhannen vaihteen juhlintaan valmistautuvassa Losissa muhii rotumellakka. Mustan pörssin aistitallennenauhoja kauppaava pikkunilkki Lenny Nero sotkeutuu murhasalaliittoon ja siinä sivussa yrittää voittaa entisen rakkautensa takaisin.
Aikanaan lippukassalla alisuoriutunut pätkä on kerännyt sittemmin vakaan kulttikannatuksen ja osittain ihan syystä. Kyberpunk-viboja ja Juliette Lewisin tissit, whats not to like? Komea Ralph Fiennes (en muistanutkaan että tämä nyttemmin iskävartaloinen, mutta aina karismaattinen ja valitettavasti kaljuuntuva luonnenäyttelijä oli nuorempana noin perkeleen komea) tekee hyvän pääosaroolin. Michael Wincottt rähisee levymogulina, Angelina Jolie ajelee limusiinia suurkaupungin jännitteisessä yössä ja Vince D'Onofrio vaanii pahana poliisina joka kulman takana.
Kathryn Bigalow teki tästä persoonallisen ja kelvon pätkän. James Cameronin käsis on hyvää settiä, vaikka tuolloin muodikkaan William Gibsonin vaikutteet puskevatkin selvästi läpi. Semmoinen kevytversio "Neurovelhostahan" tästä tavallaan tuli. Ja google vahvisti muistikuvan, snuff-filmit olivat tuolloin ilmeisesti "hot topic", koska Cagen "8mm" tuli ulos samana vuonna.
Budjetti on ilmeisesti ollut melko rajallinen, koska julkaisuajankohdastaan puoli vuosikymmentä ajassa eteenpäin sijoitetussa filkassa on ns. futu-elementtejä on todella vähän. Itse olisin tummentanut kuvaa enemmän "Blade Runnerin" tyyliseksi, nyt kuva on tunnelmiin nähden minusta vähän liian kirkas.
Aistitallennekohtausta, jossa Lenny viettää rakkaansa kanssa huoletonta päivää, setä katseli melkein tippa linssissä. Mitäpä en antaisi, jos minulla olisi tuollaisia tallenteita nuoruuteni hulvattomilta ja huolettomilta päiviltä.
Viimeksi muokannut KKK, 18.10.2024 21:58. Yhteensä muokattu 1 kertaa.
