Kitinä

Onnimanni: Rännikujan aurinkoisempi puoli

Pakinakokoelma. Hyvä.

Joseph Conrad: PImeyden sydän

^Mitä pidit, vai piditkö? Minulla tuo odottelee edelleen hyllyssä ja fiilikset on kahtiajakoiset. Olen lukenut liikaa arvioita kys. kirjasta. Osa haukkuu lyttyyn, osa vain melkein. Koska kirja on ohut, aion sen kyllä lukea asap.

^ Lue. It's great.

Michael Lewis: The big short

Loistava kuvaus jenkkien subprime-kriisiin johtaneista syistä ja mukana olleista pelureista. Stoori kerrotaan lähinnä muutaman korkomarkkinaskeptikkoheebon näkökulmasta ja se antaa kattavan kuvan siitä, kuinka tyypit näkivät mitä tuleman pitää jo vuosia ennen Isoa Pamausta ja löivät sillä rahoiksi, tietty. Menee hieman syvemmälle kuin Timo Harakan sinänsä loistava Luoton loppu, joka on puhtaalle maallikolle ehkä helpommin lähestyttävä, vaikkei tämäkään mitään rakettitiedettä sisällä kun lähes kaikki kikat on varsin kattavasti selitetty for dummies.

Kreitsu kirjoitti:^Mitä pidit, vai piditkö? Minulla tuo odottelee edelleen hyllyssä ja fiilikset on kahtiajakoiset. Olen lukenut liikaa arvioita kys. kirjasta. Osa haukkuu lyttyyn, osa vain melkein. Koska kirja on ohut, aion sen kyllä lukea asap.

Pidin kyllä. Oli hyvä.

Irvine Welsh: Filth

Suosittelen helppoa luettavuutta sekä onnellisia loppuja arvostavalle, koska tästä ei löydy tippaakaan kumpaakaan. Ainakaan alkuperäiskielellä, joka on jonkin tyypin skottimongerrusta. Kieli aukeaa muutamankymmenen sivun arvailun jälkeen ja puoleen väliin mennessä sanasto on hyvin hallussa. Kirja kertoo edinburghilaisen rikospoliisin elämästä, jota opuksen nimi varsin osuvasti kuvaa; viinaa, huumeita, huoria ja käsittämätöntä kieroilua. Kulkee siinä sivussa pieni murhatutkimuskin. Ei ihan perheen pienimmille.

Lemmy: Omaelämäkerta

Paska mikä paska. Eka virhe oli tavata kirjan suomennettu versio, vaikkei tapaus alkuperäisessä muodossakaan tästä varmasti merkittävästi parane. Kirja ei kerro Lemmystä juuri mitään vaan on lähinnä soittamiensa bändien sinänsä ihan ansiokas historiikki; (heavy)rockin Jumalalta olisi vain odottanut hieman tiukempaa tatsia päihdehuuruisen yksityiselämänsä ruotimisessa, meininki kuulostaa pliisulta.

John Harwood: The Asylum

Vuosi 1882. Georgina Ferrars herää vieraasta sängystä. Lakana tuntuu karhealta ihoa vasten, eikä huonekaan näytä tutulta. Käy ilmi, että hän on mielisairaalassa, mutta Georginalla ei ole aavistustakaan, miten hän on sinne päätynyt. Hän muistaa lähinnä nimensä, mutta onko sekään oikea?

Ihan mehevä lähihistoriallinen trilleri, jossa ajankuvaus näkyy lähinnä tavoissa ja muissa pienissä detaljeissa. Koukutti alusta loppuun, vaikka loppua kohden hieman plörähti, koska ainakin minä arvasin mistä on kyse. Olisin halunnut yllättyä enempi, vaan kelpo kirja silti, jota rohkenen suositella ns. psykologisten jännäreiden ystäville.

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

Taivaslaulu on Viljan ja Aleksin laulu. Ajoittain hiljainen, ja toisinaan se soi kuin Siionin virret Suviseurassa tuoden lohtua ja mielenrauhaa. Kirja ei hekumoi eikä kirmaa tapahtumilla, vaan pysähtyy - ja pysäyttää - pohtimaan, jos haluja siihen on (ja jos ei ole, kirja ei ehkä ole sinua varten).

Kirjasta väännetyt otsikot Iltapaskalehdissä ovat harhaanjohtavia. Ilmeisesti toimituksissa ei olla edes kirjaa luettu, kun edes kirjailijan nimeä ei ole onnistuttu saamaan juttuun oikein. Sitä paitsi kyseessä ei ole mikään kauhukirja, vaan fiktiivinen romaani. Vieläpä hyvin kauniisti kirjoitettu.

http://www.iltalehti.fi/uutiset/2013090 ... 9_uu.shtml

^Mulla on toi kirja hyllyssä, mutten ole vielä uskaltanut lukea. Pelkään, että se on jotenkin pitkäpiimäinen ja kuivahdan rusinaksi sitä lukiessani. Pakko silti lukea se joskus, kun kerran olen sen ostanut.

^ Mun mielestä yksi tuon kirjan monista ansioista oli myös siinä, että vaikka kirja on viipyilevä, tunnelmoiva, hidastempoinen ja kovin lavea kertomus, se nimenomaan ei ole pitkäpiimäinen oikein missään vaiheessa. Toki saman kirjailijan palkittu The Line of Beauty on ehkä vielä vähän vetävämpi, vaikka samat teemat luokkakierrosta, vanhan englantilaisen yhteiskunnan katoamisesta ja gay-kulttuurista siinäkin ovat pääosassa. Tässä toisessa kirjassa ne on vain tiivistetty lyhyempään ajanjaksoon.

Everett True: Hey ho let's go - Ramones

Ihan jees "elämäkerta" Ramonesin uran vaiheista. Pieni miinus siitä, että kirjoittaja on bändin fani ja teksti on paikka paikoin turhankin ameriiikkalaistyylistä palvontaa. Esim. heebojen neroutta mainostetaan useaan otteeseen, vaikkei mikään viittaa musiikissaan tai olemuksessaan moiseen älylliseen ylivoimaan. Tyypit on yksinkertaisesti liian tylsiä jotta tästä repisi hupia a'la Törkytehdas tahi vastaavat sekoilukomediat, mutta pakko opus oli silti lukea; kyseessä on maailman paras bändi, jolla ei ollut koskaan yhtään hittiä mutta jonka kaikki tynnyrin ulkopuolella eläneet silti tuntevat. Oheisilmiönä kuuntelin läpi koko orkesterin tuotannon, siis ne muutkin kuin hittilevyt, joita ei ainakaan bändin uran aikaisen radiosoiton perusteella ole olemassakaan. Gabba gabba hey!

Douglas Preston - Rienaus

Danbrown-henkinen (ei onneksi aivan yhtä alakoululaistyylisesti kirjotiettu) trilleri, jossa jumala löytyy yllättäen hiukkauskiihdyttimen synnyttämästä aika-avaruus-vääristymästä. Aika pölöä meininkiä paikoitellen, mutta tavallaan tykkäsin kirjailijan näkemyksestä jumaluuden syvimmästä olemuksesta.

Josh Bazell -Villipeto

Vaikeasti luokiteltava mutta kaikin puolin virkistävä lukukokemus. Pelailee popkulttuurikliseillä yllättävän näppärästi, alkoi kiinnostaa kaivaa jostain alkukielinen laitos lukuun. Virkaheitto laivalääkäri puolipornon paleontologin kanssa jahtaamassa punaniskaversiota Loch nessin hirviöstä jossain hevonhelvetissä. Vähän kuin Juha Vuorinen yrittäis kirjoittaa Kingiä piripäissään. Toimii.

Eveliina Talvitie: Keitäs tyttö kahvia, naisia politiikan portailla. Mielenkiintoinen kirja naisista, jotka tekevät politiikkaa. Suosittelen, jos edes jompi kumpi, naiset tai politiikka kiinnostaa.

Tuomas Kyrö: Miniä.

Pienoisromaani. Hyvä.

Luen tällä hetkellä Marko Leinon Saastaa. On kyllä melko saastainen kirja (mistä plussaa) ja koukuttavakin.

Suvinen kirjoitti: Stephen King: 22.11.63

Siteeraan röyhkeästi kansiliepeestä USA today:ta: "Tämä ei ole tyypillistä Stephen Kingiä. Tämä on epätavallisen hienoa Stephen Kingiä." Äijä on selkeästi parantanut tyyliään, möröt on jätetty komeroon ja kirjoitettu lähes tyylipuhdas aikamatkustustrilleri. Romaania King ei osaa kirjoittaa ilman romantiikkaa, mutta se jää siedettävään sivuosaan. Kirjan parasta antia ovat ehdottomasti 50- ja 60- lukujen kuvaukset sekä päähenkilön realistinen kuvaus. Tykästyin sankariin todella, eikä paketti ole ihan niin ennalta-arvattava kuin Kingillä yleensä. Loppuratkaisu jopa hieman yllätti. Kaikesta miehen tuotannosta nousee selkeästi kärkikymmenikköön, mille täytyy nostaa hattua näinkin pitkän puurtamisen jälkeen.

Oma kommenttini löytyy tästä ketjusta 25.02.2013, jos kiinnostaa.

^Olen lukenut joskus vuosia sitten tuon Myrkkypuun siemenen, tykkäsin kovasti!

Nyt kun telkkarista on tullut pari jaksoa noita Viikinkejä, niin otetaas täällä kirjallisuusosiossa esiin Bernard Cornwell:n samaa aikakautta käsittelevä The Saxon Stories, joka mielestäni maalaa hieman realistisempaa kuvaa tuosta ajanjaksosta, kun viikingit ryösteli ja valloitti englantia tai tarkemmin maa-alueita, joista myöhemmin muodostui englanti, ja toisaalta tuo väkevästi esiin sen kuinka informatiivisesti rajallinen formaatti tuollainen elävä kuva on.



Sarjaa on tässä vaiheessa kirjoitettu 7 osaa, joista 6 ensimmäistä on jo ehditty kääntää suomeksikin:

The Last Kingdom (2004, suom. Viimeinen kuningaskunta)
The Pale Horseman (2005, suom. Kalpea ratsastaja)
The Lords of the North (2006, suom. Pohjoisen valtiaat)
Sword Song (2007, suom. Miekkojen laulu)
The Burning Land (2009, suom. Palava maa)
Death of Kings (2011, suom. Kuninkaiden kuolema)
The Pagan Lord (2013)

Sarjaan on käsittääkseni tulossa vielä ainakin muutama osa lisää. Vuos pari tuossa aina näyttää kirjojen välillä olevan, joten jos tässä vaiheessa alkaa lukemaan, niin viimeisiä joutuu varmasti odottelemaan. Mä olen tykännyt. Mielestäni sujuvasti kirjoitettua ja tuo tapoja ja kulttuuria esiin rintamalinjojen molemmilta puolilta.

Jos aihepiiri kiinnostaa ja haluaa pilata TV-nautintonsa niin suosittelen. Ainakin minusta tuo TV-sarja maalaa aika heikosti kuvaa tuosta aikakaudesta noihin kirjoihin verrattuna ja tuo kirjojen maalaama maailman kuva tuntuu ainakin minusta realistisemmalta ja mitä tullut wikipediasta historiallisia faktoja tarkistettua, niin ainakin kirjasarja on suhteellisen uskollinen historiallisille muistiinpanoille. Tehdyt muutokset myös hyville historiallisille kirjoille tyypilliseen tapaan tuodaan aina kirjan lopussa olevissa noteseissa selvästi esiin.

Eva Wahlström: Homma hanskassa

Eva on kivasti omasta elämästään kirjoittanut. Musta kirjassa tulee läpi pirteä positiivisuus kaikessa, jopa vaikeiden ja raskaiden asioiden käsittelyssä.
Lämmöllä ja huumorilla kirjoitettu, ilo lukea. Oon kyllä aina tykännyt Evasta ja Evan asenteesta, vaikutti varmaan lukukokemukseen.
Suosittelen silti.

Vagabondo kirjoitti:Nyt kun telkkarista on tullut pari jaksoa noita Viikinkejä, niin otetaas täällä kirjallisuusosiossa esiin Bernard Cornwell:n samaa aikakautta käsittelevä The Saxon Stories, joka mielestäni maalaa hieman realistisempaa kuvaa tuosta ajanjaksosta, kun viikingit ryösteli ja valloitti englantia tai tarkemmin maa-alueita, joista myöhemmin muodostui englanti, ja toisaalta tuo väkevästi esiin sen kuinka informatiivisesti rajallinen formaatti tuollainen elävä kuva on.

Sarjaa on tässä vaiheessa kirjoitettu 7 osaa, joista 6 ensimmäistä on jo ehditty kääntää suomeksikin.

Sarjaan on käsittääkseni tulossa vielä ainakin muutama osa lisää. Vuos pari tuossa aina näyttää kirjojen välillä olevan, joten jos tässä vaiheessa alkaa lukemaan, niin viimeisiä joutuu varmasti odottelemaan. Mä olen tykännyt. Mielestäni sujuvasti kirjoitettua ja tuo tapoja ja kulttuuria esiin rintamalinjojen molemmilta puolilta.

Luin juuri Kuninkaiden kuoleman. Luulin (ennen kirjan loppumista), että sarja loppuu tähän ja voi sitä riemua kirjan lopussa kun selvisi että Uthredin tarina jatkuu!!!1111

Kirjailijallahan on sukujuuret tuon kirjan ajassa.

Luen tällä hetkellä kirjaa Thaimaan seksiturismista. Näkökuolma on nuoren seksityöläisen eli huoran. Mielenkiintoista luettavaa, joskin tämä "päähenkilö" on melko ällö. Lienee kuitenkin kulttuurinsa tuote, joten annettakoon se hänelle anteeksi.

Kirja: http://www.thaibooks.net/13-tosi-tarina.php

Kirjan kieli (luen enkuksi, mutta eipä vaikuta suomeksikaan olevan mitään laatukieltä tuon linkin perusteella) on kammottavaa kuraa (vilisee kielivirheitä), mutta kyllä siitä yleensä tolkkua saa.

Lon (eli kirjan "huora") näkee kaiken rahassa. Kirjasta saa kuvan, että hän periaatteessa nauttii työstään ja on ylpeä ammattitaidostaan prostituoituna (ja huomauttaa joka käänteessä olevan very very sexy jne.). Se on ihan ok, mutta siksi kummastuttaa välillä yhden virkkeen huomiot, että hän kärsii siitä (työstään). Koska kirjassa painotetaan usein Lonin tyytyväisyyttä työhönsä (vai ehkä kuitenkin vain rahamasseihin, en tiedä), on näin lukijana hieman vaikea ymmärtää, mitä hän valittaa.

Hän on tehnyt päätöksen itsensä myymisestä itse (toki kulttuurin suurella myötävaikutuksella ja köyhyydellä) eikä oikein voi lopettaa, koska on niin rakastunut rahaan. Tätä on vaikea selittää; kirja on ristiriitainen ja kaikin tavoin huonosti kirjoitettu - se ei tee oikeutta Lonille (eikä tosin kenellekään muullekaan) vaan päinvastoin maalaa hänestä kuvan rahanahneena (mitä hän varmasti onkin) pillua ilokseen jakavana (mitä hän ei kaiketi ole) pikkuhuorana.

Luulen, että suurin syy siihen on kirjoittajan, ei itse Lonin. Lon vaikuttaa kirjan perusteella myös todella tyhmältä - tosin eipä hän ole pahemmin kouluja käynytkään, joten joo. Oletan, että joku oikeasti älykäs kirjoittaja olisi saanut Lonin elämästä ja ajatuksista ja Thaimaan kulttuurista yleisestikin enemmän irti - ja etenkin osannut pukea ne sanoksi järkevällä tavalla.

En ole kokonaan kirjaa vielä lukenut, mutta voisin tätä silti suositella Thaimaahan matkustaville - etenkin jos aikovat ostaa seksiä sieltä.