No, kirja kuvasi muistaakseni jotain 90-luvun alkua, minkä jälkeen yliopistomaailma on globalisoitunut aika paljon. On kuitenkin pidettävä mielessä, että vuoden 2010 yliopistolakiuudistukseen asti suomalaiset professorit olivat valtion virkamiehiä, joiden tuli toteuttaa ministeriön hahmottelemaa politiikkaa. Professoriura oli efektiivisesti suljettu ulkomaalaisilta, ja koko yliopistosektoria väritti vielä tällainen sodanjälkeisen jälleenrakennuksen eetos: muualta tuodaan tuoretta tutkimustietoa isänmaan rakentamiseksi. Edelleen meillä pidetään monella alalla itsepintaisesti kiinni siitä, että kotimaisella foorumilla kotimaisilla kielillä julkaistu katsaus (mahdollisesti kaverin vertaisarvioimana) jonkin aihepiirin kansainväliseen tutkimukseen täytyy nähdä yhtä arvokkaana tieteellisenä meriittinä kuin itse tiedeyhteisön etulinjassa käytävään kansainväliseen debattiin kontribuoiminen. Myös käytäntö, jossa tutkimusvastuu lepää paljon väitöskirjantekijöiden harteilla (jotka Suomessa ovat tutkijoita, muualla opiskelijoita), ruokkii aika suljettuja tutkimusryhmiä ja rahoitusmuotoja - ja tämä käytäntö on murtumassa vasta nyt pikkuhiljaa kansainvälisen mallin mukaiseksi.James Potkukelkka kirjoitti:Eniten mua kiinnosti kirjan amerikkalaisen päähenkilön suomalaisiin "huippu"tutkimusyksiköihin kohdistama kova kritiikki. Itselläni ei ole kompetenssia asiaa arvioida, mutta mitä mieltä olet, kuinka totta teksti oli? Vastaatkin jo edellä osittain.
Lisäksi on selvää, että anglo-amerikkalaisissa huippuylopistoissa niin opiskelijat kuin henkilökuntakin tekevät paljon enemmän töitä kuin Suomessa: huippuyliopistoissa painetaan pitkää päivää urakkahengessä viikonloput mukaan lukien, kun taas Suomessa ollaan duunissa työsopimuksen mukaan arkisin kahdeksasta neljään. Suomalaisissa yliopistoissa vierailevat uolkomaalaiset ihan oikeasti kyselevät, missä kaikki ovat, kun klo 17 jälkeen labrat ovat tyhjiä. (Huom! Obs! Edellä ei oteta normatiivista kantaa kummankaan käytännön suhteellisesta paremmuudesta.)
Eli kirjailija kärjistää ja liioittelee, mutta ei niin suurta pilaa ettei paljon tottakin. (Humanistis-yhteiskunnalliset tieteet ovat myös, osin ymmärrettävästi, olleet paljon kansallisempia projekteja kuin luonnontieteet, ja tässä tapauksessa psykologi kirjoittaa neurofysiologiasta - ehkä hän aavistuksen verran projisoi vähän perusteettakin oman taustansa tilannetta toiseen ympäristöön.)
