Luin kirjan

[elco]

Onko niillä pyöveleillä headsup-kirjekyyhkychätti?

[Kreitsu]

^Eivät pyövelit nyt ihan taviksia olleet. Kantolan romaani on historiallinen romaani, ei tietokirja, joten kirjailija voi täyttää aukot. Tärkeintä on oikeastaan ajankuvauksen autenttituus - se että tarina voisi olla totta.

.

Yritin nimenomaan kysyä ajankuvauksen autenttisuudesta. En tarkoittanut yksittäisiä historiallisia faktoja.

Kysymyksesi oli huonosti muotoiltu Esimerkiksi kaari Utrio kirjoittaa historiallisia romaaneja, osa sijoittuu niinkin kauas kuin 1100-luvulle. Vaikka henkilöt ovat fiktiivisiä, he kuvastavat aikaansa ja sen tapoja melko tarkasti (myös naisen asemaa tuolloin). Kyllähän sitä tietoa on, mutta siihen perehtyminen vaatii paneutumista.

[James Potkukelkka]

^Eivät pyövelit nyt ihan taviksia olleet. Kantolan romaani on historiallinen romaani, ei tietokirja, joten kirjailija voi täyttää aukot. Tärkeintä on oikeastaan ajankuvauksen autenttituus - se että tarina voisi olla totta.

.

Yritin nimenomaan kysyä ajankuvauksen autenttisuudesta. En tarkoittanut yksittäisiä historiallisia faktoja.

Kysymyksesi oli huonosti muotoiltu

Housuissais on huonosti muotoiltu!1

Miten keskiajan tavisten peruselämästä voidaan tietää mitään, kun eivät osanneet kirjoittaa eli kirjeitä ja päiväkirjoja ei ole?

[Kreitsu]

Miten keskiajan tavisten peruselämästä voidaan tietää mitään, kun eivät osanneet kirjoittaa eli kirjeitä ja päiväkirjoja ei ole?

Ei historiantutkimus perustu pelkästään kirjallisiin dokumentteihin, vaan apuna käytetään eri tieteenaloja esim. arkeologiaa. Jos oikeasti kiinnostaa, niin tuosta linkistä voi lukea aiheesta pääpiirteittäin. Jos et jaksa koko roskaa lukea, niin lue kolme alimmaista kappaletta: niissä valotetaan tavisten tutkimista.

http://edu.turku.fi/tiimalasi/tutkimus.html

[James Potkukelkka]

^Kiitos. Tuo juttuhan käsitteleekin paljon juuri sitä, mitä itse mietin. Suurin osa kirjallisista lähteistä liittyy kirkon asioihin.

Mutta joo. Varmasti taviksista saadaan tietoa eri tekniikoita yhdistämällä ja esim. pyhimystarinoista voidaan sivutuotteena saada tietoa tavisten elämästä.

[exPertti]

David Lagercrantzin Se mikä ei tapa

Julkisuudessa olleesta lyttäyksestä huolimatta pidin kirjasta.

Se liikkuu tutuissa aiheissa olematta Stigin kirja tai sortumatta olemaan Remes. Pidin alkuperäisten kirjojen absurdiudesta (toisella päähenkilöllä on loputtomat taloudelliset resurssit, syy ensimmäisessä kirjassa) joka tekee kaikesta mahdottomasta mahdollista. Sitten hän käyttää sitä silti pääosin hyvään, siis se siinä kirjan pääosanesittäjänaisessa kiehtoikin aina. Hän on tosiaan sellainen Marvelin supersankari, itseasiassa hauskasti kirjassa käy ilmi, että hän oikeasti pitääkin sellaista esikuvanaan.

Lukiessa tulee olo kuin Peter Parkerin seikkailuja nuorena lukiessa, kun hän asui mummonsa luona ja vietti vapaa-aikansa pelastellen ihmisiä pulasta ja vetäen pahiksia turpaan.

[exPertti]

Alekorissa makasi kutsuvasti Nykäsen ja toisen toimittajan Operaatio Elop.

Aika paljon asiaa puuttuikin, mutta ihan kohtuullinen ylätason kuvaus isosta konnakokoelmasta erittäin isopalkkaisia ja epäpäteviä johtajia, muitten kampittajia, epämääräinen kuvaus kooditason haasteista ja motivaationsa menettäneistä suoritustason ihmisistä.

Jossakin määrin tarina osaamattomuuden takia menetetyistä suunnattomista mahdollisuuksista ja joistakin vahvuuksista.

Jälkikäteen lukeminen oli huomattavasti kepeämpi kokemus.

[elco]

^ Tohon liittyen: onko kukaan lukenut Ollilan mahdotonta menestystä?

Olen kuullut tuosta, että on kirjan perusteella niin kertakaikkisen täydellisen torvi tyyppi, että kyllä se alamäki oli jo alkanut enne Elopin tuloa geimeihin.

[exPertti]

^ Tohon liittyen: onko kukaan lukenut Ollilan mahdotonta menestystä?

Olen kuullut tuosta, että on kirjan perusteella niin kertakaikkisen täydellisen torvi tyyppi, että kyllä se alamäki oli jo alkanut enne Elopin tuloa geimeihin.

Pitäisi lukea, sitä edeltävä hehkutuskirja nokiasaga tms on myös jossakin kun sen aikoinaan ilmaiseksi sain.

Siis ensin tehtiin mullistavan hyviä juttuja, sitten rakastuttiin niihin ja ehkä hieman peilikuvaansakin ja jämähdettiin siihen. Se lienee Ollilan kehityskaari.

Ja kyllä, ennen Ollilan tuloa yksi maailmanluokan torvi ja lauma pienempiä kylvi ne siemenet joita Elop koetti tulla kasvattamaan kasvuksi ymmärtämättä kulutuselektroniikkaa.

[Bluntly]

Pitäisi lukea, sitä edeltävä hehkutuskirja nokiasaga tms on myös jossakin kun sen aikoinaan ilmaiseksi sain.

Luin tuon kun käteen lyötiin, melko paatoksellista jaaritusta. Ihan hyvä opus keikkuvan pöydänjalan alle.

[Suvinen]

Luin Gillian Flynniltä ensin Sharp objects ja sitten Gone girl. Enemmän kolahti ensiksi mainittu, koska tyyli oli uutta ja erilaista. Kirja oli myös hyytävä, ällöttävä, kammottava ja tunnelmaltaan klaustrofobinen. Tämä oli siis kehu, en väliä hajuttomista ja mauttomista teoksista. Henkilöhahmot olivat enimmäkseen uskottavia vaikka tekivätkin uskomattomia asioita. Pitkästä aikaa siis hätkähdyttävä jännäri.

Gone girliä aloittaessani olin varautunut ensimmäisen kirjan tyyliin, mutta paino olikin hiukan toisenlainen. Twisti kirjan puolivälissä oli oikeasti leuat loksauttava, mutta siitä eteenpäin homma ikäänkuin menetti mielenkiintoaan. Kirjan lopusta en pitänyt lainkaan. Tyylillisesti kirja oli erilainen kuin Sharp objects, mikä oli helpottavaa. Kirjailijoiden tapa kirjoittaa sama teos aina uudelleen on lievästi tympivää.

Näitä kahta kirjaa yhdistää koukuttavuus: kummankin kirjan luin suunnilleen vuorokaudessa, aina tyhjiä välejä hyväksikäyttäen: aamulla sängyssä, illalla sängyssä, syödessä, hampaita harjatessa. Lukematta on vielä kolmas suomennettu teos, mutta levätään nyt välillä Oksasen Norman kimpussa.

[Kreitsu]

^Kiinnostaa mielipiteesi Normasta. Olen sen lukenut ja pidin. En välttis olisi lukenut koko kirjaa ainakaan näin pian, ellen sitä ennen kuunnellut muutaman kirjatoverin haukkuvan hänen (Oksasen) persoonansa ja myös tuota Normaa. Kävin jopa kuuntelemassa Oksasta kirjamessuilla ja pidin hänen persoonastaankin. Tuntuu, että Oksasta haukutaan "tietyissä" piireissä, koska hänellä on mielipiteitä eikä hän nuole perseitä.

Gillian Flynnit on lukemati paitsi GOne Girlin katsoin leffana. Voi olla, että joskus luen tai sitten en. On niin paljon muuta kiinnostavaa, jotka kiilaavat edelle, että pakko karsia.

[Suvinen]

Gillian Flynnit on lukemati paitsi GOne Girlin katsoin leffana. Voi olla, että joskus luen tai sitten en. On niin paljon muuta kiinnostavaa, jotka kiilaavat edelle, että pakko karsia.

Aika jännä, noita lukiessa tuli vahvasti mielikuva että tykkäisit niistä. Kokeile sitä Sharp objectsia jos jotain.

[Lolita]

Kolme suomennettua Gillian Flynniä luettu, ja tykkäsin kaikista. Olivat pitkään olleet mun toivelistalla ja lopulta alkoi suomennoksia tippua niin tuli luettua. Kiltti tyttö oli todella yllättävä juonikiepsahduksensa takia, mutta todellakin vähän latistui loppua kohti. Paha paikka oli kolmikosta ehkä paras taas juurikin loppunsa takia ja viimeksi luetusta Teräviä esineitä en pysty edes muistaman loppua, mikä alkoi just nyt vaivata mua.

[exPertti]

John Grisman: Partneri

Kutkuttava kuvaus lakimiehiä vilisevästä maailmasta. Miltei mahdoton laskea kädestään kerran aloitettuaan. Ainoastaan ennalta-arvattava lopullinen loppu oli tylsä, mutta sitä odotellessa oli hauskaa.

EDIT: teen uuden jälkianalyysin lopusta "nukuttuani yön yli". Loppu oli idioottimainen. Mikään aiemmin tapahtunut ei viitannut siihen eikä edes sen mahdollisuuteen ja loppu oli täysin vastaan toisen päähenkilön tavoitteita elämässä (sen joka aktiivisesti kontribuoi lopun syntyyn). Ehkä kirjailija haaveili tekoaikaan jatko-osasta tai EVO.

[Kreitsu]

Aika jännä, noita lukiessa tuli vahvasti mielikuva että tykkäisit niistä. Kokeile sitä Sharp objectsia jos jotain.

Mäkin luulen, että voisin tykätä, mutta kaipaan jotain erilaista. Olen ehkä vähän kyllästynyt länsimaiseen kirjallisuuteen, erityisesti trillereihin ja dekkareihin.

Onko kukaan muuten lukenut Kalle Lähteen Happotestiä? On ihan tuore tapaus, kertoo alkoholismista. Olen lukenut Lähteen haastiksia netistä ja kirja on minulle tulossa.

[exPertti]

Robert Ludlum: Vastaisku

Ensimmäinen ikinä lukemani Ludlum. Alku oli hieman verkkainen kudelma, mutta sitten lähti menemään lujaa vauhtia ja sitten kirjaa ei viitsinytkään laskea kädestään.

Kirjan alkupuolella kävi mielessä, että olisikohan Ludlumin alkupään tuotanto ollut Stig Larssoninkin lukulistalla korkealla. Jotenkin tuttu tunne tuli kyhäelmästä.

[exPertti]

Tom Clancy: Peloista pahin

Erikoinen kirja. Erittäin hitaastilämpiävä, teknisesti pikkutarkka ja silti pääosin ihmisten käsittämättömyyteen keskittyvä.

Kirjassa huomionarvoista on jo -90 luvun alussa tehty ajatuksellinen aluejako siihen mikä nykyvenäjästä on tulossa/tullut Putinin aikana.

Tykkäsin kovasti kokonaisuudesta.

[exPertti]

Miika Nousiainen: vadelmavenepakolainen

Ahmin nopealukuisen pokkarin loppuun iltapuhteessa. Ajatuksia herättävä teos ja tragikomiikan haastava laji otettu haltuun.

Suosikkikohtani kirjassa edelleen (näytelmässä myös) kun yrityksessä palaveroidaan kahvin maksamistavoista jälkihoitoineen. Plus toki toteamus miksi ruåtsalaisissa perheissä on yleensä sekä tyttö että poikalapsi.

[urpiainen]

Minun ei jostain syystä enää nykyisin pääsääntöisesti tee mieli raportoida lukemisiani Kitinään melkein ollenkaan. Nyt kuitenkin tuli tunne, että haluan jakaa tätä lukukokemusta kanssanne. Lukaisin nimittäin Pekka Saurin parin vuoden takaisen romaanin Parempaa kuin seksi, joka kertoo neljästä ystävyksestä, jotka toimittavat 1980-luvulla pienlehteä, perustavat puolueen ja nousevat näkyviin rooleihin suomalaisessa politiikassa.

Näkemissäni arvioissa on keskitytty lähes yksinomaan siihen, että kyseessä on ilmeinen avainromaani: kolme keskushahmoa ovat itsestäänselvästi Pekka Haavisto (Jussi), Heidi Hautala (Anja) ja kertojana Pekka Sauri (Pete). Neljäs päähenkilö, Tero, lienee Teppo Turkki. Ja toki kirja kertaakin hyvin tarkasti ja oikeille taphtumille ja käänteille täysin uskollisesti vihreiden alkuhistoriaa ja näiden hahmojen poliittista urakehitystä. Kuitenkin romaanilla on minusta ihan ansionsa myös ihan romaanina: kyseessä on suht merkittävä, tai ainakin kiinnostava, sukupolvikuvaus poliittisesti tiedostavasta nuorisosta, joka toimii jälki-70-lukulaisen poliittisen jäsennyksen kontekstissa, sekä näiden nuorten integroitumisesta kritisoimaansa eliittiin.

Nykyisin kun on tapana puhua punavihreästä kuplasta ja melkeinpä ymmärtää vihreätkin 70-lukulaisen vasemmistolaisuuden jatkeena, on ihan virkistävää lukea tällaista ruohonjuurikuvausta vihreän liikkeen juurista: porukan innostuksen kohteita olivat itä-blokin romahtaminen ja mahdollisuus syvempään länsi-integraatioon. Vasemmistovastaisuus on heille kantava teema nimenomaan sitä kautta, että he ovat korostetun epäideologinen sukupolvi: heille ei ole olemasa poliittisia auktoriteetteja tai oikeata oppia sen enempää vasemmalla kuin oikeallakaan (tästä itseymmärryksestä kehitetään romaanissa tätä nykyisinkin vihreiden toistelemaa ei vasemmalla eikä oikealla, vaan edellä -slogania) vaan kaikki asiat tulee epädogmaattisesti alistaa vapaalle ja demokraattiselle, kriittiselle ja analyyttiselle keskustelulle, jolloin rationaalisin - parhaiten perusteltu - kanta omaksutaan.

Toisin sanoen, poliittisen ajattelun taustana eivät ole sen paremmin sosialismin teoreetikot kuin kapitalismin puolustajatkaan, tai mikään muukaan puhdasoppisuus, vaan ennen muuta Habermasin visiot kommunikatiivisesta rationaalisuudesta emansipatorisen tiedonintressin ja deliberatiivisen demokratian välineenä: Tarkoituksena on varmistaa mahdollisimman vapaa ja mahdollisimman rationaalinen keksustelu kaikista asioista, ja antaa parhaan argumentin ja empiirisen evidenssin (eikä ideologioiden) johtaa politiikan suuntaa. Kivetyn opin sijaan korostetaan kollektiivisen ja kommunikatiivisen järjen voimaa, mihin se meitä viekään. (Romaani antaa myös ymmärtää, että puolueen teoreettiset lähtökohdat olisi kirjoitettu auki lähinnä Saurin väitöskirjassa. Pitää varmaan joskus lukea (mistä tuleekin aprikoos mieleeni, että vähän outoa kirjassa ovat sellaiset pienet detaljit, että vaikka muuten mennään aika tosiasioiden mukaisetsi, niin vaikka esim. oikeasti Sauri väitteli Brunelin yliopistossa psykologiasta, romaanin Sauri, Pete, väittelee Cambridgen yliopistossa filosofiasta - Sauri antaa välillä niin itserakkaan kuvan, että melkein tulee mieleen, haluaako hän tahallaan muokata lukijakunnan silmissä itselleen, tosiasioiden vastaisesti, prestiisimpää taustaa).)

Tarkasti Kitinänsä lukeneet tietysti näkevät tässä sauri-haavisto-soininvaaralaisessa lähtökohdassa paljon samaa, kuin mitä itsekin olen Kitinässä paasannut, eikä varmaan ole ihme, että tästä näkökulmasta vihreitä niin usein ajaudun vähän pitkin hampain kannattamaan. Kiinnostavaa on myös Saurin jäsennys siitä, miten romaanin Hautala, Anja, ei koskaan tätä lähestymistapaa oikein ostanut, vaan haki dogmaattisempaa ja emotionaalisempaa lähestymistapaa vaatien, että puolueella tulisi olla sisällöllisempiä oppeja, joiden mukaan toimintaa tulisi ohjata. Anjasta Sauri ei anna kovinkaan hyvää kuvaa romaanissa, mikä saattaa Hautalasta varmaankin tuntua vähän selkään puukottamiselta.

Sauri myös muistuttaa siitä, että puolueen alkuaikoina Suomessa oli tosiaan kaksi vihreää puoluetta: tämä Haaviston, Hautalan ja Saurin luomus, sekä sitten ennen muuta Eero Paloheimon (romaanissa nimellä Kuikkaneva) ajama linkolalainen puolue, jolla oli oma aika totalitaristinen agendansa. Paloheimolaiset eivät koskaan oikein suosiota saaneet, jolloin he integroituivat pitkälti vihreiden sisäiseksi vähemmistöksi ja oppositioksi, joka ainakin romaanissa kuvataan puolueen enemmistön jatkuvaksi murheenkryyniksi. Tämä linkolalaisen siiven epärationaalinen, totalitarismia lähestyvä dogmaattisuus lienee sitä vihreyttä, jonka osa Kitinänkin viherkriitikoista ymmärtää vihreiden päälinjaksi (tosiasiassahan Paloheimo on 2010-luvulla eronnut vihreistä ja näkyy julkisuudessa lähinnä jossain hommalaisten haastatteluissa sielunveljenä). Kiinnostavaa, ainakin minusta.

Kirjana minusta romaani on myös aika hauska ja nokkela, naurahdin usein ihan ääneen ja hymyilin silleen hyväntahtoisesti useaan otteeseen: itserakkaudestaan ja omasta erinomaisuudestaan vakuuttuneisuudestaan huolimatta Sauri on selvästi ihan oikeastikin riittävän älykäs kirjoittamaan terävästi ja itseironisenkin hauskasti.

Kirjallisesti vähän kumma ratkaisu on se, että päätarinan ohella kirjassa kerrotaan toista tarinaa siitä, miten suomalaiset toisessa maailmansodassa päätyivät luopumaan Viipurista melkein ilman taistelua. On aika vaikea sanoa, haluaako Sauri sanoa jotain syvällistä rinnastamalla sodan kohtalonhetket ja vihreiden luomisen. Sen sijaan hänen itseironialleen kuvaavaa on se, että Sauri päättää romaaninsa siihen, että hänen alter egonsa Pete kirjoittaa puolueen historiikin, mutta muuntaa sen muka-fktiiviseksi romaaniksi - ja toteaa vähän sivulauseessa, että kun on nyt tullut omaksi huvikseen kirjoittaneeksi kuvauksen Viipurin menettämisestä, niin hänpä sijoittaa kuvauksen mukaan romaaniin, vaikka se ei romaaniin mitenkään liity, koska siten saa ainakin tekstinsä julkaistua ja koska voi olla kiinnostava nähdä, näkevätkä jotkut lukijat rinnastuksessa jotain syvällistä.

[James Potkukelkka]

porukan innostuksen kohteita olivat itä-blokin romahtaminen ja mahdollisuus syvempään länsi-integraatioon..

Itäblokin romahtaminenhan tapahtui noin kymmenen vuotta (ellei enemmänkin) vihreän liikkeen syntymisen jälkeen.

Ps. mun lemppari aiheesta kirjailija kirjoittaa kirjailijasta kirjoittamassa kirjaa jota luet on tämä

https://en.wikipedia.org/wiki/Adaptation_(film)

[urpiainen]

Itäblokin romahtaminenhan tapahtui noin kymmenen vuotta (ellei enemmänkin) vihreän liikkeen syntymisen jälkeen.

No, miten sen nyt näkee. Vihreiden valtakunnallinen nousu epämääräisesä liikkeestä organisoidummaksi puolueeksi ajoittuu vähän koko 80-luvun mitalle, eli samaan aikaan kuin Neuvostoliiton lopunaikojen kehitys: Breznev, Andropov, Tsernenko kuolevat lyhyin väliajoin 80-luvun alussa, Gorbatshov nousee valtaan (virallisesti kai -85) ja aloittaa glasnostin ja perestroikan. Ainakin romaanin (mahdollisesti jälkiviisaassa) jäsennyksessä tämä kehitys oli koko 80-luvun suuri innoittaja näille tyypeille - ja erotti heitä suomettuneesta mainstreamista.

[James Potkukelkka]

Itäblokin romahtaminenhan tapahtui noin kymmenen vuotta (ellei enemmänkin) vihreän liikkeen syntymisen jälkeen.

No, miten sen nyt näkee. Vihreiden valtakunnallisen nousu epämääräisesä liikkeestä organisoidummaksi puolueeksi ajoittuu vähän koko 80-luvun mitalle, jolloin tapahtumat ajoittuvat samaan aikaan kuin Neuvostoliiton lopunaikojen kehitys: Breznev, Andropov, Tsernenko kuolevat lyhyin väliajoin 80-luvun alussa, Gorbatshov nousee valtaan (virallisesti kai -85) ja aloittaa glasnostin ja perestroikan. Ainakin romaanin (mahdollisesti jälkiviisaassa) jäsennyksessä tämä kehitys oli koko 80-luvun suuri innoittaja näille tyypeille - ja erotti heitä suomettuneesta mainstreamista.

Sanoisin, että 130 prosenttista jälkiviisastelua. En hetkeäkään usko (en väitä, että mun uskomuksillani olisi merkitystä), että protovihreät viiltävän analyyttiset poliittiset tarkkailijat näkivät Neuvostoliiton tulossa olevan romahduksen jo 80-luvulla.

On aina jälkikäteen helppoa sanoa ennustaneensa jotain.

Kuten Yogi Berra ja Ahti Karjalainen ovat todenneet, ennustaminen ja eritysesti tulevaisuuden ennustaminen on vaikeaa. Menneisyyden ennustaminen on jo paljon helpompaa.

[urpiainen]

Sanoisin, että 130 prosenttista jälkiviisastelua. En hetkeäkään usko (en väitä, että mun uskomuksillani olisi merkitystä), että protovihreät viiltävän analyyttiset poliittiset tarkkailijat näkivät Neuvostoliiton tulossa olevan romahduksen jo 80-luvulla.

No, mun mielestä tietty jälkiviisaus on ihan jees. Yleisestikin erilaisissa muutosprosesseissa ihan normaali klehityskulku on se, että keskeiset toimijat nyt touhuavat kaikenlaista vähän jäsentymättömän ja intuitiivsen käsityksen varassa, saavat jotain aikaan, palaset loksahtavat vähän sattumaltakin johonkin asentoon, ja vasta jälkikäteen jotenkin ymmärretään että jaa, tätähän tässä tehtiin, ja sitten rakennetaan jälkikäteen yhdenmukainen narratiivi siitä, miten mentiin tietoisesti A.sta B:hen ilman sähläilyjä. Keskeisen toimijan jälkiviisas narratiivi on kiinnostava.

Lisäksi mä en nyt hae tässä mitenkään ensisijaisesti sellaista, että osasiko joku ennustaa Neuvostoliiton romahtamisen vai ei, vaan pikemminkin Saurin analyysia siitä, miten erilaisissa poliittisissa traditioissa suhtauduttiin esimerkiksi juuri Neuvostoliitossa tapahtuviin muutoksiin. Psykologina Sauri keittiöpsykologisoi ihan hyvin esimerkiksi sitä, miten vaikea asia Neuvostoliiton heikkeneminen oli perinteiselle vasemmistolle (ja romaanin Anjalle): vaikka maa oli hirveä diktatuuri, se koettiin samaan aikaan jotenkin vastapainona toiselle ikävälle asialle, konservatiiviselle ja nationalistiselle uskonnolliselle oikeistolle, ja sitä kautta sen kuihtuminen oli muka jotenkin valitettavaa.

Tässä on vähän samaa kuin siinä, että vaikka niitä äärisuvakkeja onkin aika vaikea löytää, niin jotkut saattavat kyllä mennä vähän turhan pitkälle maahanmuuton ongelmien kieltämisessä ihan sitä kautta, että vastapuoli - natsipartioivat 612-mielenosoittajat, breivikistit ja muut halla-aholaiset hommaurpot - ovat niin vastenmielistä sakkia. Saurin (mahdollisesti jälkiviisastelevassa) jäsennyksessä 80-luvun politiikasta, jossa vihreät kieltäytyivät valitsemasta puoltaan kiistelevien ideologioiden välissä, on samaa kuin Soininvaaran kirjoituksissa maahanmuuttopolitiikasta. Tämä kiehtoo minua.

[James Potkukelkka]

^Oliko kirjassa yhtään seksiä? Skorettiko Pete? Kenties vieläpä Anjan kanssa?!