Luin kirjan

Leffat, musiikki, taide, kirjallisuus ja sensellaiset
Avatar
Clay
Kitisijä
Viestit: 2582
Liittynyt: 14.08.2005 23:46

Viesti Kirjoittaja Clay »

liz kirjoitti:Sen on kirjoittanut Chuck Palahniuk, minulle aivan uusi tuttavuus.
Samainen herra on kirjoittanut myös Fight clubin. Niin, se on kirja alunperin.
Nyt penikseni on fantastinen!
SnapaHead

Viesti Kirjoittaja SnapaHead »

Clay kirjoitti:
liz kirjoitti:Sen on kirjoittanut Chuck Palahniuk, minulle aivan uusi tuttavuus.
Samainen herra on kirjoittanut myös Fight clubin. Niin, se on kirja alunperin.
Joo ja sillä on kirja joka kertoo kääpiön ja itsemurhaa yrittäneen entisen supermallin rakkaustarinan. Malli on tosin yrittänyt itsemurhaa haulikolla, joten hänellä ei ole alaleukaa lainkaan. Kaunis pari, minä pidän.
En tiedä johtuuko käännöksestä mutta täysin paska kirjoittaja. Ainakin eloonjäänyt oli niin takkuista kamaa että pöntöstä alas. Idea siinäkin oli kyllä hyvä. Täytyy kokeilla tuota enklanniksi jos toimisi paremmin.
Keikaus
Kitisijä
Viestit: 4772
Liittynyt: 15.08.2005 13:18
Paikkakunta: Helsinki

Viesti Kirjoittaja Keikaus »

SnapaHead kirjoitti:Joo ja sillä on kirja joka kertoo kääpiön ja itsemurhaa yrittäneen entisen supermallin rakkaustarinan. Malli on tosin yrittänyt itsemurhaa haulikolla, joten hänellä ei ole alaleukaa lainkaan. Kaunis pari, minä pidän.
Toihan on melkein kuin minä ja mun miehet, paitsi etten ole yrittänyt itsemurhaa.
Kikkelis kokkelis.
Avatar
urpiainen
Kitisijä
Viestit: 13791
Liittynyt: 27.10.2005 17:37

Viesti Kirjoittaja urpiainen »

Zadie Smith: On Beauty

Hieno kirja perheestä, jonka jäsenet etsivät itseään ja paikkaansa maailmassa. Perheen isä on valkoinen taidehistorian professori Englannista, jonka ura amerikkalaisena perheenisänä ja yliopisto-opettajana on kriisissä. Uusi kirja ei tunnu valmistuvan, ammattillinen päävihollinen siirtyy samaan yliopistoon, pitkästä avioliitostaan ylpeä mies taistelee vanhenemista vastaan irtosuhteilla jne.

Perheen äiti taas joutuu kohtaamaan paitsi miehensä uskottomuuden myös sen, että hänestä ei tullutkaan ensimmäistä Hollywoodin mustaa naisohjaajatähteä, vaan keskiluokkainen perheenäiti Bostonin lähiöihin. Perheen aikuistuvat lapset taas miettivät sitä, mihin tässä maailmassa voi uskoa. Eikä mustan keskiluokan nuorisoa auta se, että amerikkalaisten mustien identiteetti rakentuu nykyisin kadulle ja hip hopille.

Hieno kirja, mutta minä olenkin puolueellinen: rakastuin Zadie Smithiin ja hänen ääneensä jo esikoisteoksessaan White Teeth, joka on vielä tätäkin kirjaa *paljon* hienompi. Lisäksi, On Beauty ottaa nimensä Elaine Scarryn esseestä "On Beauty and Being Just". Minulla on ollut ilo kokea Scarryn luento eräässä konferenssissa: Mikä nainen! Jo pelkkä viittaus häneen riittäisi saamaan minut puolelleen.
"Urpiaisen pesintä on epäsäännöllistä ja lento keikkuvaa. Yleisimmät äänet ovat kimeä kutsuhuuto 'djihh!' ja rahiseva 'tssrrt-tssrrt'."
Yönmustaritari

Re: Luin kirjan

Viesti Kirjoittaja Yönmustaritari »

Tuli tuossa pikkujoulujen aikoihin kännipäissään ostettua muutama opus, joita pitäisi tavailla.

En tosin paljolti ole niitä vielä uskaltanut avata. Yritin alkaa tavailemaan kirjaa Fysiikan matemaattiset apuneuvot mutta en tajunnut siitä oikein mitään, joten jätin sen pinon vielä toistaiseksi odottelemaan otollisempia aikoja tuohon hyllyyn. Menkööt nyt vielä toistaiseksi korise-esineenä.

Sen sijaan tumppasivat mulle kouraan, 500 sivuisen lätyn EU-määräysten mukainen koneiden turvallisuus, mistä pitäisi muutama vaara oppia tunnistamaan. Ans kattoo ny sano kun täytyy jollain kepulikonstilla saada CE-merkki koneen kylkeen.
Viimeksi muokannut Yönmustaritari, 15.01.2006 1:17. Yhteensä muokattu 1 kertaa.
Avatar
tuike
Kitinän väärinkäyttäjä
Viestit: 171
Liittynyt: 30.12.2005 18:11
Paikkakunta: L-V

Viesti Kirjoittaja tuike »

Virpi Hämeen-Anttila (2005): Kolmastoista lapsi
Erikoinen tarina. Koskettava olematta imelä. Aidot ihmiset. "Rakkauden kaipuusta perheessä, jossa kaikilla on eri sukunimi."
urpiainen kirjoitti:Hieno kirja, mutta minä olenkin puolueellinen: rakastuin Zadie Smithiin ja hänen ääneensä jo esikoisteoksessaan White Teeth, joka on vielä tätäkin kirjaa *paljon* hienompi.
Oi, se olikin upea kirja! Jos tämä uudempi ei yllä samalle tasolle, niin taidankin suosiolla skipata sen kokonaan.
Jokaiselle jotakin
-minulle kaikki loput!
Aito_Johanna

Viesti Kirjoittaja Aito_Johanna »

Viime aikoina luettua:

Minna Canth: Työmiehen vaimo
Feminismiä ja yhteiskuntakritiikkiä 120 vuoden takaa. Mukaansatempaavaa näytelmätekstiä - sisältö toki mielenkiintoinen vain historiaperspektiivissä, koska eihän kukaan mies enää dokaa vaimonsa rahoja ja karkaa toisen naisen matkaan, eihän?

Elina Hirvonen: Että hän muistaisi saman
Uutuuskirja, Finlandia-ehdokas. Kertoja, nuori nainen, käy läpi nuoruuttaan, jota on varjostanut veljen mielisairaus. Kipeänkaunista, runollista kerrontaa.

Bo Carpelan: Kesän varjot
Finlandia-voittaja. Äärimmäisen hiottua ja taitavaa kielenkäyttöä, mutta jätti silti tämän lukijan vähän kylmäksi. Teoksen aihe: vanha mies palaa lapsuutensa maisemiin, muistelee, on haikea ja surumielinen. Tähän kirjaan kannattaa ehkä tarttua vanhempana uudelleen.

Dan Brown: Enkelit ja demonit
Murhia, aikapommeja, salaliittoja ja cliffhangereita. Populistista ja häikäilemättömän myyvää, mutta so what? Viihdyin.

vielä parikymmentä sivua jäljellä:
Franz Kafka: Amerikka
Taatun kafkamainen aihe: nuori, hyväuskoinen mies matkustaa vieraaseen maahan ja yrittää sinnikkäästi päästä siellä elämän alkuun, mutta joutuu kerta toisensa jälkeen huijatuksi, nöyryytetyksi ja pompotelluksi absurdilla tavalla vastoin omaa tahtoaan.

aloitin, mutta jää todennäköisesti lopullisesti kesken:
Veronica Pimenoff: C
Puuduttava, yksinkertaisesti puuduttava. Ihme saivartelua. En kestä sellaista.
RolloTomasi

Viesti Kirjoittaja RolloTomasi »

Aito_Johanna kirjoitti: Dan Brown: Enkelit ja demonit
Murhia, aikapommeja, salaliittoja ja cliffhangereita. Populistista ja häikäilemättömän myyvää, mutta so what? Viihdyin.
:off:
Kävisi kuvaukseksi myös Hitchcockin leffoista.
Avatar
urpiainen
Kitisijä
Viestit: 13791
Liittynyt: 27.10.2005 17:37

Viesti Kirjoittaja urpiainen »

Aito_Johanna kirjoitti:Dan Brown: Enkelit ja demonit
Murhia, aikapommeja, salaliittoja ja cliffhangereita. Populistista ja häikäilemättömän myyvää, mutta so what? Viihdyin.
:off: :joikuus:

En muista, olenko aiemmin paasannut tästä aiheesta tällä foorumilla, mutta minusta Dan Brown ei ole saanut ansaitsemaansa kohtelua kriitikoilta. Aina, kun Don DeLillo, hiljattain edesmennyt Saul Bellow, tai vaikkapa Philip Roth ovat julkaisseet uuden kirjan, on kriitikkokunta kysellyt kyllästymiseen asti, että tässäkö nyt on se paljon odotettu nykypäivän Suuri Amerikkalainen Romaani? Brown taas on ohitettu tuomitsemalla se tyhjäpäiseksi viihteeksi.

Urpiaisen päivän teesi on, että Dan Brown on vihdoin luonut Suuren Amerikkalaisen Romaanin. Erityisen selvästi tämä käy ilmi, jos lukee - kuten itse tein vajaa vuosi sitten - vaikkapa juuri Angels and Demons -teoksen ja The Da Vinci Coden peräkkäin. Tällöin huomaa, että oikeastaan Brown on luonut yhden romaanikaavan, jolla variaabeleita vaihtamalla voidaan tuottaa loputon määrä trillereitä. Angels and Demons ja The Da Vinci Code ovat nimittäin pitkälti sama kirja: Kauniin ja terävän nuoren eurooppalaisen naisen tutkijaisä murhataan, paikalle hälytetään amerikkalainen proffa asiantutijaksi. Proffa ja nainen alkavat selvittää vyyhtiä, joka johtaa historiallisen, kristillisen kirkon perusteisiin liittyvän salajuonen ympärille. Proffa ja neito ratkovat arvoituksia (hauskana yksityiskohtana se, miten Brown selvästikin näkee keksimiensä arvoitusten alakoulutason, mutta lisää häpeilemättä laatusanoja tyyliin "nerokas" ja "oivaltava" kuvaamaan omia arvoituksiaan - kuten tiedämme, keisarilla on uudet vaatteet kunhan niin vain riittävän monesti sanotaan) ja kiertävät eurooppalaisia nähtävyyksiä jne.

Edelleen, kirjojen jokainen luku noudattaa samaa kaavaa: toimintaa viedään huikeaa vauhtia eteenpäin, kunnes leikataan seuraavaan kuvaan (lukuun) sellaisessa kohdassa, että lukijan mielenkiinto jää varmasti koukkuun.

Näin kuvattuna (erityisesti kun muistetaan myös olematon henkilökehittely ja naiivi dialogi) Brown on toki helppo ohittaa laskelmoituna viihteenä. Mutta kun hän tekee sen niin hyvin! Teesini on, että Brown tekee romaanille täsmälleen saman kuin Hollywood on jo aiemmin tehnyt elokuvalle: Brown amerikkalaistaa eurooppalaisen taidemuodon loppuunsa asti hiotuksi viihteeksi. Ei eurooppalaista taide-elokuvaa ja vaikkapa Hollywoodin action-leffojakaan voi verrata samoilla kriteereillä: kyse on eri lajeista, ja amerikkalaiset hallitsevat omansa suvereenisti. Vastaavasti, Brown on luonut aidosti amerikkalaisen (tyypillistä esim. eurooppalaisen kulttuurihistorian luova käyttö viihteen tarpeisiin) viihdemuodon eurooppalaisen taideperinteen rinnalle.

Tavallanhan amerikkalainen "kovaksikeitetty dekkari" yritti jo tätä. Tämä perinne oli kuitenkin liiaksi kiinni eurooppalaisessa kirjallisessa traditiossa. Brown taas ottaa rytminsä ja tyylinsä (lukujen väliset "leikkaukset", henkilöjen kiiltokuvamaisuus ja pinnallisuus jne.) suoraan amerikkalaisen toimintaelokuvan perinteestä, eikä eurooppalaisesta kirjallisuudesta.

Lyhyesti: Brownin läpimurto on kauan odotettu aidosti amerikkalaisen kirjallisuudenlajin läpimurto. Brownin kontekstina on amerikkalainen Hollywood-elokuva: samasta kaavasta saadaan loppumaton määrä uusia teoksia, jotka ovat loistavan viihdyttäviä tavalla, jonka eurooppalaiset kopioimisyritykset ovat usein lähinnä kiusallisia.

(Näin ollen minä en kyllä hyväksyisi vertausta Hitchcockiin, joka kiinnittyy minusta selvästi eurooppalaiseen traditioon. Brownin vertaaminen Hitchcockiin on vähän kuin toisinaan nähty Brownin vertaaminen Umberto Econ syvästi eurooppalaisiin romaaneihin, mikä menee samasta syystä metsään.)
"Urpiaisen pesintä on epäsäännöllistä ja lento keikkuvaa. Yleisimmät äänet ovat kimeä kutsuhuuto 'djihh!' ja rahiseva 'tssrrt-tssrrt'."
RolloTomasi

Viesti Kirjoittaja RolloTomasi »

urpiainen kirjoitti: Näin ollen minä en kyllä hyväksyisi vertausta Hitchcockiin, joka kiinnittyy minusta selvästi eurooppalaiseen traditioon.
Brownin romaaneja en ole lukenut, vastaus oli vain AJ:n kuvaukseen. Mutta sinun kuvauksesi perusteella joitain pinnallisia yhtymäkohtia kuitenkin olen näkevinäni.
Avatar
urpiainen
Kitisijä
Viestit: 13791
Liittynyt: 27.10.2005 17:37

Viesti Kirjoittaja urpiainen »

RolloTomasi kirjoitti:Brownin romaaneja en ole lukenut, vastaus oli vain AJ:n kuvaukseen. Mutta sinun kuvauksesi perusteella joitain pinnallisia yhtymäkohtia kuitenkin olen näkevinäni.
Mjoo. AJ:n kuvaus kyllä soveltuisi Hitchcockiin, ja miksei yhtymäkohtia olisi enemmänkin - loppujen lopuksi, mitkä tahansa kaksi asiaa ovat aina samanlaisia jossain mielessä.
"Urpiaisen pesintä on epäsäännöllistä ja lento keikkuvaa. Yleisimmät äänet ovat kimeä kutsuhuuto 'djihh!' ja rahiseva 'tssrrt-tssrrt'."
Avatar
Lapitii
Kitisijä
Viestit: 2910
Liittynyt: 16.08.2005 16:16
Paikkakunta: Tre

Viesti Kirjoittaja Lapitii »

Anna-Leena Härkönen: Loppuunkäsitelty
Hyvää tekstiä, tietysti, mutta ahdisti ihan vitusti. Luin väkisin loppuun.
Tuhmasta päästä nauttii koko ruumis.
Exsat

Viesti Kirjoittaja Exsat »

Lapitii kirjoitti:Anna-Leena Härkönen: Loppuunkäsitelty
Hyvää tekstiä, tietysti, mutta ahdisti ihan vitusti. Luin väkisin loppuun.
Samis. Vein vielä äidillekin luettavaksi, terapiakirjasta kävi ainakin itselle, kun huomasi, miten samanlailla muut puivat läheisten itsemurhia.

Seuraavaksi lukuun lähteen Kirsti Härkösen "Kunniallisen naisen taakka".
Avatar
tuike
Kitinän väärinkäyttäjä
Viestit: 171
Liittynyt: 30.12.2005 18:11
Paikkakunta: L-V

Viesti Kirjoittaja tuike »

urpiainen kirjoitti:Näin kuvattuna (erityisesti kun muistetaan myös olematon henkilökehittely ja naiivi dialogi) Brown on toki helppo ohittaa laskelmoituna viihteenä. Mutta kun hän tekee sen niin hyvin! Teesini on, että Brown tekee romaanille täsmälleen saman kuin Hollywood on jo aiemmin tehnyt elokuvalle: Brown amerikkalaistaa eurooppalaisen taidemuodon loppuunsa asti hiotuksi viihteeksi. Ei eurooppalaista taide-elokuvaa ja vaikkapa Hollywoodin action-leffojakaan voi verrata samoilla kriteereillä: kyse on eri lajeista, ja amerikkalaiset hallitsevat omansa suvereenisti. Vastaavasti, Brown on luonut aidosti amerikkalaisen (tyypillistä esim. eurooppalaisen kulttuurihistorian luova käyttö viihteen tarpeisiin) viihdemuodon eurooppalaisen taideperinteen rinnalle.
Yhdyn edelliseen. Kirjojen rakenteessa ei ole moittimissa -itseäni häiritsee väritön, yksinkertaistettu, elokuvakäsikirjoitusmainen kieliasu, jota ei voi laittaa edes huonon suomennuksen piikkiin. Tämän vuoksi pidän hienosta argumentoinnistasi huolimatta edelleen Brownia B-luokan dekkaristina.
Jokaiselle jotakin
-minulle kaikki loput!
Avatar
Camilla
Kitisijä
Viestit: 1314
Liittynyt: 14.08.2005 23:08

Viesti Kirjoittaja Camilla »

Viime viikolla luin:

Maeve Binchy: Italian illat
Hyvää ja tosi iisilukuista ratikkamatkojen viihdettä. Ei älyköille. Kaikki tän tädin kirjat on veistetty samasta puusta, ihania tarinoita entisajan Irlannista.

Lauren Weisberger: Paholainen pukeutuu Pradaan
Tykkäsin, semmoista helppolukuista hömppää. Päähenkilön pomo oli yhtä hirveä kun oma eks-pomoni joten pystyi hyvin eläytymään..

Dan Brown: Angels and demons
Olis varmasti ollut hyvä kirja, jos ei olis tullut luettua Da Vinci koodia tota ennen.. Hyvää lukuharjoitusta kuitenkin, ei ollut helppoa sanastoa meikäläiselle.
Hilpi
Kitinä paheena
Viestit: 47
Liittynyt: 15.08.2005 13:08

Viesti Kirjoittaja Hilpi »

Luettu uudelleen L. M. Montgomeryn Anna ja Runotyttö -sarjat sekä F. H. Burnettin Salainen puutarha. Aloitus oli hivenen hankalaa, mutta kun menneisyyden (1900-luvun alku) tunnelmiin pääsi oli lukeminen yksistään suloista. Jotenkin tähän elämänvaiheeseen sopivat nuo seksittömät ja väkivallattomat, pikkusievät kirjat.

Nyt aikuisena monet kirjojen asioista aukenivat eritapaan kuin miten ne aukenivat silloin kymmenkesäisenä. Mielenkiintoista oli myös vertailla kirjojen sovinnaista arvomaailmaan tämän hetkisen maailman arvoihin.

Kirjoja lukiessa tuli sääli, että monet nykyisille ala-astelaisille suunnatut kirjat sisältävät ”helppoja” vitsejä, väkivaltaa ja seksiä (siis ei räikeästi, mutta kummiskii). Miksei viattomia kirjoja enää kirjoiteta, saisi niistäkin myyviä jos jaksaisi juoneen panostaa.

Kirjoista ainoastaan Salainen puutarha vaikutti sellaiselta, jota uskaltaisin suositella vähän lukevalle (tyttö) lapselle, muut olivat liian paasaavia, kankeita ja hidastempoisia sekä kummallisia kaikkine Annan kuvitteluineen ja Emilian ’leimahduksineen’.
Avatar
KisSandra
Kitisijä
Viestit: 1126
Liittynyt: 14.08.2005 21:43
Paikkakunta: Hevonvitunjeera jota Tyrnäväksikin kutsutaan

Viesti Kirjoittaja KisSandra »

Runotyttö-kokoelma saapui pukin kontissa ja se täälläkin meneillään :)

Ihan mukavaa vaihteeksi näin aikuisiällä lukee jotain tän tyyppistäkin.. Pitäsköhän ottaa uusintakierrokselle muutkin lapsuus- ja nuoruusvuosien suokkarit kuten Tiina-, Neiti etsivä-sarjat ja Anni Polvan ihQt rakkaustarinat ;)
Pikku Myy veti henkeä nenän kautta ja puhalsi sen ulos hampaiden välistä hyvin keljulla tavalla, joka merkitsi:En-ole-eläissäni-kuullut-mitään-näin-hullua.
(T. Janson: Muumipappa ja meri)
Avatar
Lolita
Kitisijä
Viestit: 8551
Liittynyt: 14.08.2005 18:46
Paikkakunta: Vantaa

Viesti Kirjoittaja Lolita »

Jeff Lindsay: Dexterin pimeät unet

Tämä oli virkistävän erilainen. Dexter on aivan ihastuttava murhaava sosiopaatti ja meidän huumorintajut sopivat hyvin yhteen. Vaikka kirja paikoitellen tuntui kevyeltä ja henkilökuvat heppoisilta, vei se minut ainakin totaalisesti mukana. Koska kirjailija oli täysin tuntematon, ei voinut tietää millä tavalla hän kirjan lopettaa. Erilaiset loppuratkaisut pyörivät mielessä ja melkein oli jännäkakka housuissa, kun pelkäsin latistavan typerää loppua.

Me likes very much.
“Outside of a dog a book is a man’s best friend, inside of a dog it’s too dark to read” - Groucho Marx
Hilpi
Kitinä paheena
Viestit: 47
Liittynyt: 15.08.2005 13:08

Viesti Kirjoittaja Hilpi »

Kun luin Viisikoista (Enid Blyton) osan uudelleen, järkytyin kun niissä oli vähemmän ateriointikohtauksia kuin muistin. Viisikoissa sattui ja tapahtui enemmän jänniä asioita, kuin vaikkapa Reuhurinteen ala-asteesta (Tuula Kallioniemi) tai Ellasta (Timo Parvela) kertovissa nykyajan lastenkirjoissa. Tuntuu kuin nykyinen trendi olisi tehdä kepeitä kirjoja joissa vitsitkin on niin hyvin alleviivattu, ettei niitä voi vahingossakaan ohittaa.

Onneksi noilla lapsukaisilla sentään on Harry Potter, niiden lukijoita ei voi kutsua lyhytjännitteisiksi. Toivottavasti Pottereiden menestys saa lasten- ja nuortenkirjojen arvostuksen huimaan nousuun.

Niin ja vanhat Muumi-sarjakuva-albumit on parhaita sarjakuvia. Telkkarin pullamössömuumit (joista lapsi piti) miltei estivät minua tutustumasta noihin anarkistimuumeihin. Jo pelkästään ruutujen väliseinät ovat katselemisen arvoiset.

Minä siis luen kaikki muksun lukemat kirjat.


Bernard Werber: Muurahaiset sekä Muurahaisten kapina. Näiden kirjojen jälkeen tiedän uskomattoman paljon muurahaisista ja muista öttiäisistä. Werber on tutkinut muurahaisia 15 vuotta ja osaa kirjoittaa niistä sydämeenkäyvästi, ihastuin noiden 0,01-3 cm pitkien ötököiden ”sielunelämään”. Kirjat olivat samaan aikaan jännittäviä, yllättäviä, miettimään laittavia sekä tietopitoisia. Kirjassa oli käytetty ’perusjuonikuvioita’ sekoitettuna muurahaistietouteen. Itse ainakin jännitin kirjan tapahtumia enkä malttanut lopettaa lukemista kesken. Suosittelen lämpimästi ensi kesän riippumatto lukemisiksi.
Aito_Johanna

Viesti Kirjoittaja Aito_Johanna »

Hilpi kirjoitti:Luettu uudelleen L. M. Montgomeryn Anna ja Runotyttö -sarjat sekä F. H. Burnettin Salainen puutarha. Aloitus oli hivenen hankalaa, mutta kun menneisyyden (1900-luvun alku) tunnelmiin pääsi oli lukeminen yksistään suloista. Jotenkin tähän elämänvaiheeseen sopivat nuo seksittömät ja väkivallattomat, pikkusievät kirjat.
Runotytöt eivät ole pikkusieviä tai seksittömiä! Anna on (ärsyttävyyteen asti?) reipas pullantuoksuinen partiotyttö, mutta Runotytöissä on kohtalokkuutta, mystiikkaa, kauhuromanttisia vivahteita ja hienovaraista erotiikkaa.
Salaisesta puutarhasta en sano mitään, sen lukemisesta on liian kauan...
Nowaysis

Viesti Kirjoittaja Nowaysis »

Aito_Johanna kirjoitti: Anna on (ärsyttävyyteen asti?) reipas pullantuoksuinen partiotyttö,
Esitän eriävän mielipiteen! Annahan oli oikein tyypillisen räväkkä punapää, aina pulassa, aina kapinoimassa, vetäisi vahingossa kännitkin ja lopulta huomasi rakastuneensa poikaan, joka oli häntä vietellyt vuositolkulla. Ihailtavaa sinnikkyyttä, täytyy sanoa.

Minulle taas Runotytöt ovat jääneet vieraammiksi(meistä kaikista ei vain ole Huiman kylpyammeeseen), olen oletettavasti nekin lukenut, saatan jopa omistaakin(pitääpä tarkistaa vanhemmilla käydessä), mutta kyllä Anna oli ehdoton suokkari. Telkusta tullut kanadalainen sarja kahlitsi ruudun ääreen vielä aikuisenakin, oisko vajaa viisi vuotta sitten tullut viimeksi.

Olisko tyttökirja-lukupiiri mitään? Ihan vakavasti puhuen. Itse voisin kaivata jotain tuon tapaista kevyttä ja romanttista rankan kevään vastapainoksi? Onko noissa tarpeeksi syvyyttä, vai siirrytäänkö suoraan Austeniin ja Bronteihin? Minulla on ainakin Humiseva harju lukematta.
Hilpi
Kitinä paheena
Viestit: 47
Liittynyt: 15.08.2005 13:08

Viesti Kirjoittaja Hilpi »

Aito_Johanna kirjoitti: Runotytöt eivät ole pikkusieviä tai seksittömiä!
Seksitön oli ehkä vääräsana kuvaamaan noita tyttökirjoja, pornoton olisi ehkä parempi. Anna ja Emilia kokivat väristyksiä, perhosia vatsassa ja muuta somaa, mutta kirjoista puuttui ’seksi’ jossa mässäillään asennoilla, ruumiineritteillä ja vaiherikkaalla, yksityiskohtaisella asentojen tms. kuvauksella. Kirjojen maailma on niin sovelias, etten tohtinut tahi osannut ilmaista ajatuksiani kunnolla.

Emilia oli silloin ensimmäisellä lukukerralla minulle läheisempi, osasin yhden kirjan runon ulkoa ja löysinpä vihon johon olin koettanut raapustaa Emiliamaisia, kohtalokkaita ja tunnepitoisia runoja (niitä oli tuskaisen ihana lukea).

Toisella tutustumiskerralla Annakin viehätti. Anna oli reipas ja törmäsi vaikeuksiin tuon tuostakin (juotti mm. ystävänsä humalaan). Anna oli reipas, mutta Emilia aika alistuva? (ja kohtalokkaan ihana) toisella lukukerralla.

Anna-sarjan Sateenkaarinotko oli edelleen yhtä itkettävän ihana kuin ennenkin ja Kotikunnaan Rilla jatkoi samaa sodan varjostamaa, hivenen painostavaa (mutta silti toiveikasta) kuvausta. Nyt Annassa miellytti kirjojen käytännöllisempi ote arkeen. Emilia kun lähinnä haaveili Tuulen tytöstä ja muista. Juuri tuo aikalaiskuvaus sai nyt vaa’an kallistumaan Annan puoleen.

Kummankin sarjan kuvaama maailma tuntui vieraalta (ja siksi kiinnostavalta), se oli maailma jossa mies vei ja nainen koetti miehen huomaamatta säädellä elämäänsä. Sekä Annan että Emilian kasvattivat vanhatpiiat ja setä, olisi ollut mielenkiintoista lukea enemmän tuon aikaisista avioliitoista (Annan avioliitto oli turhan täydellinen tyydyttääkseen mielenkiintoni).

Viikonlopun lukemisena oli Ben Elton Tappavan kuuluisa (vieraspaikan kirjahylly oli aika tyhjä). Elton punoi mukaansa tempaavan tarinan tositv:stä. Jos unohdetaan kaikki se, mitä kirjat ja elokuvat ovat meille kertoneet rikostutkinnasta ja heittäydymme tarinan vietäviksi, on kirja loistavaa luettavaa. Ylikomisario Coleridge päätyy tutkimaan kameroiden ja mikrofonien edessä tehtyä murhaa. Sivistykseni aukot huomioon ottaen; epäilen kirjan hyödyntävän jonkinlaista suljetunpaikan arvoitusta. Rakastan lukea Coleridgen tapaisista vanhakantaisista (hivenen sovinistisistakin?) jääräpäisistä ja hankalista henkilöistä, vaikken heistä elävässä elämässä perusta.

Kirjan henkilöt olivat liioiteltuja, mutta se taitaa olla Eltonin tyyli. Pelottavinta lukukokemuksessa oli, se miten suomalainen Isoveli palautui mieleen.

Vaikka kirja oli taas ihan mukavaa uniluettavaa, en ajatellut sitä hetkeen lueskella, nämä kolme kertaa riittänevät hyvin pitkäksi aikaa.
Nowaysis kirjoitti:Olisko tyttökirja-lukupiiri mitään? Ihan vakavasti puhuen. Itse voisin kaivata jotain tuon tapaista kevyttä ja romanttista rankan kevään vastapainoksi?
Kiinnostuin, täälläkin rankka kevät alkamassa.
Hilpi
Kitinä paheena
Viestit: 47
Liittynyt: 15.08.2005 13:08

Viesti Kirjoittaja Hilpi »

tuike kirjoitti:
urpiainen kirjoitti:Näin kuvattuna (erityisesti kun muistetaan myös olematon henkilökehittely ja naiivi dialogi) Brown on toki helppo ohittaa laskelmoituna viihteenä. Mutta kun hän tekee sen niin hyvin! Teesini on, että Brown tekee romaanille täsmälleen saman kuin Hollywood on jo aiemmin tehnyt elokuvalle: Brown amerikkalaistaa eurooppalaisen taidemuodon loppuunsa asti hiotuksi viihteeksi. Ei eurooppalaista taide-elokuvaa ja vaikkapa Hollywoodin action-leffojakaan voi verrata samoilla kriteereillä: kyse on eri lajeista, ja amerikkalaiset hallitsevat omansa suvereenisti. Vastaavasti, Brown on luonut aidosti amerikkalaisen (tyypillistä esim. eurooppalaisen kulttuurihistorian luova käyttö viihteen tarpeisiin) viihdemuodon eurooppalaisen taideperinteen rinnalle.
Yhdyn edelliseen. Kirjojen rakenteessa ei ole moittimissa -itseäni häiritsee väritön, yksinkertaistettu, elokuvakäsikirjoitusmainen kieliasu, jota ei voi laittaa edes huonon suomennuksen piikkiin. Tämän vuoksi pidän hienosta argumentoinnistasi huolimatta edelleen Brownia B-luokan dekkaristina.
Jossain sisimmässäni tiedän Brownin olevan loistava kirjailija, mutta pettymykseni tarinan joihinkin seikkoihin estää minua täysin nauttimasta Brownista.

Brownin vauhti oli hengästyttävä, kokoajan tapahtui jotain. Da Vinci-koodi vyörytti eteeni valtavan määrän tietoa ja tapahtumia, joiden keskellä seikkaili pääsankaripari latteina, ilman kunnollisia tartuntapintoja. Tuntui kuin kirja olisi kokoajan haastanut reagoimaan toinen toistaan suurempiin kysymyksiin pyssyn paukkeen lomassa ja se ei toiminut minun kohdallani. Ehkä olisin ollut innostuneempi kirjasta, jos minua olisi oikeasti kiinnostanut pääsankareiden kohtalo, nyt tunnustan jännittäneeni vain, mitä jänskääkivaaelokuvamaistasekäälykkömäistä kirjailija on seuraavaksi keksinyt.

Olisin kaivannut enemmän asioiden vatvomista, niiden eripuoliin tutustumista, mutta kirjailijan tarkoituksena oli ilmeisesti luoda vauhdikas teos, joka parhaimmillaan saisi, paitsi kirjoittajalleen huimasti mainetta ja kunniaa, myös lukijat kiinnostumaan kirjassa esiin otetuista asioista niin paljon, että itsekseen niistä lisätietoja kaivaisivat. Käsittääkseni kirjailija onnistui kummassakin, yritti hän sitä taikka ei. Eikö Louvressa järjestetä nykyisin Brown kierroksia?

Joululahjaksi saamani kuvitettu Brownin Da Vinci-koodi saa minut ehkä muuttamaan mieleni kirjan suhteen, ja näkemään niissä muutakin kuin hollywoodin erikoistehosteet jälleen uudessa ympäristössä. Ja ehkä sen jälkeen rohkaistun lainaamaan uudelleen kesken jääneen Enkelit ja demonit kirjan.
Aito_Johanna

Viesti Kirjoittaja Aito_Johanna »

Nowaysis kirjoitti:
Aito_Johanna kirjoitti: Anna on (ärsyttävyyteen asti?) reipas pullantuoksuinen partiotyttö,
Esitän eriävän mielipiteen! Annahan oli oikein tyypillisen räväkkä punapää, aina pulassa, aina kapinoimassa, vetäisi vahingossa kännitkin ja lopulta huomasi rakastuneensa poikaan, joka oli häntä vietellyt vuositolkulla. Ihailtavaa sinnikkyyttä, täytyy sanoa.

Minulle taas Runotytöt ovat jääneet vieraammiksi(meistä kaikista ei vain ole Huiman kylpyammeeseen), olen oletettavasti nekin lukenut, saatan jopa omistaakin(pitääpä tarkistaa vanhemmilla käydessä), mutta kyllä Anna oli ehdoton suokkari. Telkusta tullut kanadalainen sarja kahlitsi ruudun ääreen vielä aikuisenakin, oisko vajaa viisi vuotta sitten tullut viimeksi.

Olisko tyttökirja-lukupiiri mitään? Ihan vakavasti puhuen. Itse voisin kaivata jotain tuon tapaista kevyttä ja romanttista rankan kevään vastapainoksi? Onko noissa tarpeeksi syvyyttä, vai siirrytäänkö suoraan Austeniin ja Bronteihin? Minulla on ainakin Humiseva harju lukematta.
Olet oikeassa (ekassa kappaleessa, en jaksa pelata quotejen kanssa), Anna oli reipas ja räväkkä. Mutta toisaalta, eikös se yrittänyt kovasti olla Marilla tädille mieliksi, leipoa kakkua yms. vaikka projektit menivätkin aina pieleen? Ja kirjasarjan lopussa se luopuu kirjailijahaaveistaan ja kesyyntyy säyseäksi pikkuvaimoksi.

Edellisestä viestistäni sai kuvan, että olisin itse pitänyt enemmän Emiliasta. Itse asiassa ei, kyllä minäkin koin lapsena Annan läheisemmäksi, ehkä vain siksi, että luin Anna-kirjat ensin.

Voisin kyllä harkita tyttökirja-lukupiiriin osallistumista, hyvä idea! Itse en ole juurikaan lukenut noita uudestaan aikuisena, joten olisi jännä nähdä, mitä niistä nykyään saa irti, ja kuulla muiden ajatuksia. (Aika tosin on vähän kortilla, kun opintojen takia pitää lukea muuta kaunokirjallisuutta, muttamutta...) Muita kiinnostuneita?
Avatar
Ann
Kitisijä
Viestit: 3969
Liittynyt: 16.08.2005 15:32
Paikkakunta: The Dark Realm of The Outworld

Viesti Kirjoittaja Ann »

Iso nivaska Patricia Cornwelleja, Kay Crap..Scarpetta hutkii. Luen yhden yössä, kun en saa unta. En muista niitä mitään yksityiskohtia jälkeenpäin, mutta ei kai se näissä isojen tyttöjen neitietsivissä ole niin väliksikään.

Noista Anna-kirjoista sen verran, että olen niitä lukenut aikoinaan minäkin. Niistäkään en muista juuri mitään.. Paitsi sen, että aloin jossain vaiheessa inhota sitä lunttua.. Kai se oli se uuh-aah-olen niin täydellinen. Ja väärän miehenkin se taisi lopussa allensa ottaa.
Rotan aivot valtasivat pääni.
Vastaa Viestiin