Luin kirjan

[par-sky]

ei, niitä jatko-osia on kolme.

[Lolita]

Jilliane Hoffman: Morfeus

Jatkoa Hoffmanin kirjalle Cupido. Innolla aloin tätä lukemaan, kun Cupido oli niin loistava, mutta ei tämä yltänyt samalle tasolle. Tuntui vähän väkisin väännetyltä jatko-osalta ja rosvon osalta jäi aika monta miksi-kysymystä vastaamatta. Juoni oli taas yhtä pitkä kuin leveäkin ja jäi hieman hataraksi. Millään osa-alueella ei saatu kunnon piinaavaa jännitystä syntymään. Ikävintä on, että lopusta päätellen saamme vielä kolmannenkin osan tähän saagaan.

[Clay]

Paul Auster: Illuusioiden kirja

Tää oli hyvä. Kertoo mykkäfilmikoomikon tuntemattoman tarinan. Ei voi olla ihan huono kirjoittaja, jos kirjoittaa mykkäfilmeistä niin ettei lukija nukahda.

[urpiainen]

Paul Auster: Illuusioiden kirja
Tää oli hyvä. Kertoo mykkäfilmikoomikon tuntemattoman tarinan. Ei voi olla ihan huono kirjoittaja, jos kirjoittaa mykkäfilmeistä niin ettei lukija nukahda.

Komppaushymiö! Auster on ehdoton huippu, mutta tämä lienee - Moon Palacen lisäksi - jopa suosikkini Austerin hienosta tuotannosta.

Kaikki tietänevät vanhan keittiöfilosofisen jipon siitä, että jos puu kaatuu metsässä, mutta kukaan ei ole kuulemassa, lähteekö siitä ääntä? (tai jos nainen ei ole kuulemassa miestä, onko mies silti väärässä, niinkuin jonkun allekirjoituksessa taisi olla). Austerin Book of Illusions kysyy, onko joku todella elossa, jos kukaan ei ole eloa todistamassa. Onko katoamistempun tehnyt mykkäfilmitähti enää todellinen kadottuaan. Onko hänen loppuelämänsä illuusio, kun taas valkokankaalle tallennetut fiktiiviset elokuvat - illuusion arkkityypit - tuntuvat kovin todellisilta? Voiko oikean elämän pyyhkiä pois kätkemällä siitä säilyneet todisteet, kuten elokuvat? Onko kuolema tosi, jos akateemiset tutkijat nii ttodistavat - riippumatta siitä, mitä kyseiselle biologiselle ruumiille itse asiassa tapahtui? Vastaavasti, kirjan kertojan perhe on kuollut onnettomuudessa - mutta kuka tilanteessa kuoli eniten: menehtyneet vai sittenkin apaattisena suremaan jäänyt kertoja, jonka elämä on korkeintaan illuusio - ennen kuin hänen elämälleenkin tulee taas todistaja ja jakaja.

Illuusion ja todellisuuden rajat, kuoleminen ja ylösnouseminen, toistuvat romaanissa tiuhaan. Ja Austerin kerronta on niin sujuvaa ja tarkkanäköistä (en tunne suomennosta, toivottavasti sekin on yhtä hyvä). Kuinka joku voi kirjoittaa kirjan, joka ei ole vain jännittävä tarina tai kaunis satu, vaan myös tunteisiin vetoava ja ajattelemaan herättelevä tutkielma - ja kuitenkin koko ajan niin nautinnollista ja hyvin kulkevaa luettavaa? Auster on aika etevä, sanoisin.

[Clay]

Paul Auster: Illuusioiden kirja
Tää oli hyvä. Kertoo mykkäfilmikoomikon tuntemattoman tarinan. Ei voi olla ihan huono kirjoittaja, jos kirjoittaa mykkäfilmeistä niin ettei lukija nukahda.

Komppaushymiö!

Ehkä olisin voinut vähän enemmän kirjasta kertoa. Eihän se sentään mykkäfilmeistä kokonaan kerro, ehkä jopa paino on enemmänkin muissa asioissa kuin mykkäfilmeissä. Mutta joku hätäinen lukija olisi saattanut alussa pelästyä, kun kertoja analisoi Mannin mykkäfilmituotannon läpi.

Lainasin jo New York -trilogian ennenkuin sain edes tuota edellistä loppuun. Välikevennyksenä nautin yhden Tex Willerin, Kaksipäinen käärme nimeltään.

[urpiainen]

Lainasin jo New York -trilogian ennenkuin sain edes tuota edellistä loppuun.

Muista sitten raportoida tänne, mitä pidit. Toivottavasti tämä ei nyt vaikuta sinun lukukokemukseesi, mutta minulle The New York Trilogy oli melkeinpä pettymys, vaikka se siis kai loi Austerin maineen. Tai siis ainakin omaan sofistikoitumattomaan makuuni, joka arvostaa realistista, kokolailla suoraviivaista kerrontaa ja tarinallisuutta, nuo kolme kertomusta olivat vähän liian teknisiä kikkailuja kirjallisuustieteen muotijutuilla. Salapoliisigenren kanssa flirttailu vierannuttavin elementein, esiinnouseva surrealismi ja koko metafiktion kanssa leikittely: tarinoita tarinoiden sisällä, epäluotettavat kertojat, kirjailijan itsensä esiintyminen kirjan roolihahmona, yksinäisyys ja obsessiot saman asian eri puolina, todellisuuden ja illuusion sekoittuminen, ja muu postmodernisteilu. Vähän liikaa näihin pieniin tarinoihin - tai ainakin liikaa näin yksinkertaiselle miehelle. Mutta kyllähän Auster on ilmiömäinen kirjoittaja myös tässä teoksessa. Jotenkin juuri sellainen kirjoittaja, että olisi kiinnostava tietää, mitä esim. Rollo tykkää Austerista.

Ehkä olisin voinut vähän enemmän kirjasta kertoa.

No mut sit mä en olis päässy e-kirja-analyysi-masturboimaan.

[Clay]

Lainasin jo New York -trilogian ennenkuin sain edes tuota edellistä loppuun.

Muista sitten raportoida tänne, mitä pidit. Toivottavasti tämä ei nyt vaikuta sinun lukukokemukseesi, mutta minulle The New York Trilogy oli melkeinpä pettymys, vaikka se siis kai loi Austerin maineen.

Olen lukenut Lasikaupungista tehdyn sarjakuvan pari kertaa ja pidän siitä, joten en usko kokevani suuria pettymyksiä. Kolmannen osan takakannen perusteella en kyllä välttämättä olisi tarttunut koko kirjaan yksinään (tuossa lainaamassani kirjassa ne on siis koottu koko trilogia yksiin kansiin).

tarinoita tarinoiden sisällä

Tuli tästä mieleen joku Gaimanin Sandman-sarjakuvista, missä oli muistaakseni viisinkertaisesti tarina tarinan sisällä. Enkä olisi edes kiinnittänyt asiaan sen suuremmin huomiota ilman esipuhetta.

[bedlam]

Cronenberg on Cronenberg.

Lisäsi vielä entisestään meneillään olevaa Cronenberg-innostuneisuuttani. Olen miehen leffoja katsellut jo vuosia sitten, mutta jostain ihmeen syystä koen ne vasta juuri nyt huomattavan mielenkiintoisina. Kuinka noin viisasmietteinen ja rauhallisen järkkymättömän oloinen mies onkaan jatkuvalla sarjatulella loihtinut kankaalle niin perverssejä ja rumia näkyjä.

On se hieno mies.

[Clay]

Cronenberg on Cronenberg.

On se hieno mies.

Mites tää liitty kirjoihin?

[bedlam]

Cronenberg on Cronenberg.

On se hieno mies.

Mites tää liitty kirjoihin?

Oliks toi nyt niinku hyvä vitsi? Ja että onko pakko nauraa? Häh?

[killkill]

Gary Lachman: Tajunnan Alkemistit

Tutkivan journalistin katsaus 1960-luvun pimeämpään puoleen happohipeistä Helvetin Enkeleiden kautta skientologiaan, ufoihin ja okkultismiin. Mielenkiintoista luettavaa.

Herbert A. Werner: Rautaiset Ruumisarkut
Saksalaisen U-venekipparin muistelmat. Aika hyytävää luettavaa. En tänäkään päivänä pysty käsittämään, miksi kukaan suostui palvelemaan saksalaisissa sukellusveneissä. Toisaalta, II maailmansodan alussa susilaumat upottivat liittoutuneiden saattueita mielensä mukaan. U-venemiehet saivat parempaa liksaa ja sapuskaa kuin puskajussit. Kuolleisuus olikin sitten 80% luokkaa, isompi kuin panzer-miehillä.

[Ebola]

Patricia Cornwell - Post Mortem

Sarjamurhaaja ja outo haju, ah mikä yhdistelmä. Ensimmäiseltä sivulta astutaan jo mukaan toimintaan, ei siis ollenkaan huonoa.
Scarpetta siskontyttärineen ovat edelleen yhtä ärsyttäviä kuin muistinkin, mutta silti Scarpetta sarja on yksi suurimmista suosikeistani.
Aikoinani pidin näitä suhteellisen raakoina kirjoina, nyt pahempiakin lukeneena jätti hieman kesyksi. Ruultz enivei.

Jouko Raivio - Yövuoro

Sairaalasta katoaa kesken vuoron yöhoitaja. Vyyhtä alkavat purkamaan sairaalan henkilökuntaan kuuluva vartija, osastonhoitaja ja kadonneen työpari. Poliisikin välähtelee kuvassa muutaman luvun verran. Hiukan yliluonnollisia vivahteitakin yritetty juoneen ottaa mukaan.
Tämä oli niin huonoa hömppä lukemista, että siitä väkisinkin alkoi pitämään.

[Ebola]

Dan Brown - Da Vinci koodi

Ihan ok. Ei mielestäni kuitenkaan kaiken kohun arvoinen teos.

[Bliss]

Dan Brown - Da Vinci koodi

Ihan ok. Ei mielestäni kuitenkaan kaiken kohun arvoinen teos.

Onhan se ihan kivaa biitsiviihdettä

[par-sky]

Dan Brown - Da Vinci koodi

Ihan ok. Ei mielestäni kuitenkaan kaiken kohun arvoinen teos.

minuu vitutti ajoittain asiantuntijoiden tyhmyys. jos on omistanut koko elämänsä jonkun asian tutkimiselle, niin luulisi sen tietävän samat asiat kun mitä on ala-asteella aiheesta opetettu.
tai sitten tuo kirja on kirjoitettu peeloille, joille kaikki pitää vääntää rautalangasta.

-mikä on veden erityispiirre?
-en tiedä, mutta muistan, kuinka pienenä poikana olin ulkona kun rupesi satamaan. kastuin. sitten 30v. myöhemmin kemian laitoksen luennolla...
-katso kuinka se virtaa, siinä solisee sfäärien tanssi.
-tosiaa, vesi on kosteaa, etten jopa sanoisi märkää. mutta...nyt sain idean! veden märkyys voisi helpottaa kurkkuni kuivuutta. kokeilenpa tätä suunnatonta riskiä ja juon lasin vettä!
-voi älä, se on kamalaa myrkkyä, sen hengittäminen tappaa ja liika nauttiminen tappaa!
-ei, olen tehnyt päätökseni, nyt juon sen.

vastaavaan paskanjauhantaan tosin käytetään siinä enemmän aikaa. mielessä vain kirkuu, että juo jo se vesi ja lopeta siitä janosta valittaminen. mutta kai se pitää perustella, kun jollekin voi olla epäselvää semmoinen toiminta jano -> juon jotain.

[Ebola]

Dan Brown - Da Vinci koodi

Ihan ok. Ei mielestäni kuitenkaan kaiken kohun arvoinen teos.

Samaa mieltä. Monasti itse tiesi miten jokin asia on ym. ja sitten muka elämänsä aiheelle omistanut ei, missä on logiikka.

[par-sky]

Lauren Weisberger - Paholainen pukeutuu Pradaan

nuori nainen päätyy muotilehden päätoimittajan assistentiksi. Jonkin verran (?) tosiasioihin pohjautuva.

jouhevasti etenee, kun lukee että mitä älytöntä seuraavaksi vaaditaan.

[Kreitsu]

Andre Brink: Hiljaisuuden tuolla puolen.

Tapahtumat sijoittuvat 1900-luvun vaihteeseen Saksaan sekä Afrikkaan. Se kertoo Hannan (fiktiivisen) ”elämäkerran” ja samalla kuvaa hyvin aikaansa.

Kirja on brutaali, mutta ei silti sorru mässäilemään raaoilla tapahtumilla, vaan jättää tilaa käyttää omia aivoja ja mielikuvitusta. Kaunis kieli ja ajoittain vertauskuvallinen kerronta karskiuden vastakohtana toimii hyvin. Tätä kirjaa ei vain lue, sen kokee.

[Vadim]

Volter Kilpi: Alastalon salissa

Totta puhuen olen vasta sivulla 140, mutta rustaanpa nyt tästä muutaman rivin.

Kilpeä on tituleerattu Suomen Proustiksi, mikä on samalla totta ja hieman harhaanjohtavaa. Alastalon salissa, joka on äänestetty useaan otteeseen Suomen kirjallisuushistorian tärkeimmäksi teokseksi, kertoo nimensä mukaisesti Alastalon salista; en osaa vielä sanoa, millainen käänne romaanissa vielä tapahtuu, mutta ensimmäiset 140 sivua on tosiaan vietetty Alastalon salissa, ja veikkaisin, että tällä vauhdilla salista ei päästä, ennen kuin 400 sivua ovat kuluneet. Sivumennen sanoen Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä kattaa koko ihmiselämän, ja on sellaisena häkellyttävä teos; siksi vertaus on hieman harhaanjohtava.

Vaikka joskus mietityttää, haluanko lukea 60 sivua siitä, kuinka Härkäniemen isäntä valitsee piippuaan, on todettava, että romaani sisältää todella hienovireistä mielenliikkeiden kuvausta, ja henkilöhahmot ovat todella monisyisiä ja syvällisesti kuvattuja. Eritoten Pukkilan isäntää riivaava kateus, tuo suomalainen loppumaton luonnonvara, on niin herkullisesti kuvattu, että hitaahkon edistymistahdin antaa anteeksi. Sinänsä ei kyllä ole ihme, että kuulemma yliopistolla on joskus nähty "Olen lukenut Alastalon salissa" -t-paitoja. Ilmeisesti moni pitää saavutusta jossain määrin herooisena.

Lähden tosiaan huomenissa Kabuliin. Onpa ainakin hetkeksi luettavaa.

[killkill]

Koska on kohta kesä, noudatan perinteitä ja luen Sven Hasselin sotapokkarit lävitse. Aikamoisia veijareita nämä rangaistuspataljoonan jermut. Joka toisessa luvussa ollaan pahassa paikassa, terässinfonia soi ja kalma niittää miestä kuin eloheinää ikään. Vastapainoksi ollaan syöpöttelemässä, juopottelemassa ja/tai huoratalossa sikailemassa kuin viimeistä päivää. Vaikka päähenkilöt metkuineen ovat tuttuja, jotenkin näitä on kiva lukea uudestaan ja uudestaan. Etenkin kesäisin. Achtung! Iivana hyökkää! PANZER MARSCH!

[Sinkkumatti]

Kill!

Pakko tuputtaa paria loistavaa kirjaa, jotka kertovat rakkaasta itänaapuristamme ja sen suomalaisista pakolaisista.. Vai jokos olen näitä tuputtanut?

No, eka on Taisto Huuskonen - Laps Suomen ja toka Unto Parvilahti - Berijan Tarhat.

Varsinkin Laps Suomen kannattaa ehdottomasti lukaista läpi. Sotien jälkeen suomesta elintason perässä loikanneelle nuorelle parille rajan takana kaikki ei ollutkaan ihan sitä, mitä sosialismi oli ulkomailmaan tiedottanut..

[killkill]

Pakko tuputtaa..

Hum. Pannaanpa korvan taakse, vaikuttavat mielenkiintoisilta. Mä suosittelen sitä "Tajunnan Alkemistit", samaa sukupolvea kun ollaan. Ei toi nuoriso kato noista 1960-luvun jutuista sillai perusta *supati*

[Ebola]

[quote="killkill"][/quote]

Missäs Svenin kirjassa olikaan tämä juttu, jossa henkilö oli itsensä joku sukulainen (en nyt saa päähäni mikä se "titteli" oli)? Ja miten se menikään?

[Clay]

Paul Auster: New York -trilogia

Tykkäsin. Mutta en kyllä osaa oikein lähteä mistään päästä avaamaan tätä trilogiaa. Identiteetti, ja sen kriisit, olivat kovasti pääosissa. Austerin mielenliikkeet alkavat olla jo toisen kirjan jälkeen pikkuhiljaa arvattavissa ja aika paljon on huomattavissa yhtenevyyksiä tarinoiden välillä. Kolmas kirja ehkä sitten näyttää lopulta kokoaako Auster vaan samaa palapeliä eri tavoilla, vai luoko hän jotain uuttakin matkan varrella. Olen yleensä sanonut, että kriitikot tunkee aina kirjan kansien väliin enemmän mitä sinne on alunperin tarkoitettu olevan, mutta ainakin Lasikaupungin kohdalla uskon olevan toisinpäin. En jaksa syventyä pohtimaan asiaa sen tarkemmin, lukekaa kirja itse, mutta sellainen tunne on herännyt, että tarinat käyvät dialogia (tai monologia) itsensä kanssa, varsinkin Lasikaupunki.

[killkill]

Missäs Svenin kirjassa olikaan tämä juttu, jossa henkilö oli itsensä joku sukulainen (en nyt saa päähäni mikä se "titteli" oli)? Ja miten se menikään?

Ää.. Porta josta oli tullut "oma enonsa". Arvaan että se oli joko "Monte Cassinossa" tai "Herran hylkäämissä"
Jotenkin niin se meni, että Portan isäukko oli mennyt naimisiin Portan uuden morsmaikun tyttären kanssa tms. Hyvin sotkuinen ja uskomaton kuvio kuitenkin

Sven Hassel: Tuomittujen Legioona

Tämä taisi olla sarjan ensimmäinen kirja. Hyvin inhorealistinen teos kuvaa päähenkilön raskasta matkaa sotilasvankilasta rangaistuskomppaniaan. Sarjassa tutuksi tulevat päähenkilöt tavataa jo tässä kirjassa, mutta kirjan loppuun mennessä kaikki ovat vainaita. Luulen, että oksennettuaan pahimmat traumansa ulos tällä ekalla kirjalla Hassel löi myöhemmissä "leikiksi" - tyyli muuttui kevyempään ja veijarimaisempaan suuntaan, jos kohta armeijan ja ennenkaikkea sodankäynnin kauheudet ovat koko ajan läsnä.

Vincent Teresa - Thomas C. Renner: Elämäni mafian sisärenkaassa

Tämä on vielä kesken, mutta naputellaan nyt pari sanaa:
Vankilassa ja todistajansuojeluohjelmassa lymyilevän mafioson elämäntarina ei juurikaan sisällä Kummisetämäistä gloriaa. Donin pojanpoika ajautuu jo nuorena pikkurikoksiin. Myöhemmin touhu muuttuu ammattimaisemmaksi, kun oma uhkapeliharrastus vie kaikki rahat ja jostain on lisää pätäkkää saatava. "Kunniasta konnien kesken" ei ole tietoakaan, vaan varastamisen lisäksi murha on normaali osa liiketoimintaa.
Jos "Kummisetää" lukiessa pystyi jotenkin ymmärtämään tai ihailemaan Don tai Michael Corleonen motiiveja, tämän kirjan päähenkilössä ei mitään ylentävää. Pikkunilkki, josta tulee myöhemmin iso nilkki ja joka rupeaa lopulta vasikaksi. Kuitenkin tavallaan kiehtovaa luettavaa.