Peter O'Donnell: Modesty Blaise ja Mahdoton Neitsyt
Merkittäväksi Blaise-kirjaksi tämän tekee se seikka, että Willie kuolee tässä kirjassa. Konnapomona criminal-mastermind -kääpiö Brunel, joka kidnappaa Modestyn tiluksilleen Ruandaan ja alistaa tämän ilkeään aivopesu-ohjelmaan. Ennen linkous-vaihetta Garvin tekee resurrektion ja loppukahinassa jyrätään pahikset ja pelastetaan yksi viaton henki. Miinuspojot siitä, että evil-henchmanit tässä teoksessa ovat surkeita tusinakonnia, joiden nimet eivät ansaitse tulla mainituiksi.
Peter O'Donnell - Paholainen
Modesty ja Willie pelastavat Ranskan salaisen palvelun tappimiehen pommiattentaatilta ja pääsevät merkillisen kiristäjäkoplan jäljille. Jengin primus motorina heiluu one-off-baddie Seff, jonka suojatilla Luciferilla on yliaistillisia kykyjä. Loppukahinan virkaa toimittaa pienimuotoinen sota trooppisella saarella, jonne Modesty ja hänen poikaystävänsä Steve Collier [kts. myös "Kadonnut Rakastaja" sekä "Kuoleman Esimaku"] on napattu vangeiksi.
Varsin keskiverto stoori. Kirjoittaja muuten rippaa itseään: Modestyn ja Willien pakottaminen kaksintaisteluun toistuu pienin muunnoksin sarjakuvassa - olisiko ollut "Happy-Sedän saari"?
Sukeltaessa murhattu toimittaja ja hihhuli ryhmä aiheuttaa päänvaivaa Scarpetalle, eikä rakkaus asiatkaan suju mutkattomasti (ylläri pylläri). Onneksi Marino on aina oma ihana itsensä *puss*.
Toisessa kirjassa Scarpetta tutkii vanhoja sekä uusia erillisiä torsomurhia. Tarinassa on myös mukana tappava viiihrush, itse isorokko. Yksi Cornwellin parhaimmista teoksista IMO. Scarpetta saa myös tietää totuuden kuolleesta rakkaastaan ja pähkäilee ihan liian monimutkaisesti ja ärsyttävällä tavalla pitäisikö suostua työkaverin naimisiinmeno ehdotukseen.
Pitäisiköhän munkin lukea noita Modesty kirjoja uusinta kierroksin. Tulee niin alkava murrosikä mieleen jolloin tunsin ensimmäiset homoeroottiset tuntemukset Modesty sarjakuvia lukiessa
Gaultin rikoskumppani Carrie ( ja Scarpetan sisarentyttären entinen rakastajatar) karkaa mielisairaalasta ja kaikki ovat jälleen kerran vaarassa.
Tarinassa päästään myös tuhopolttojen maailmaan johon sisältyy henkirikoksia, jotka kytkeytyvät Carrieen ja hänen uuteen rikoskumppaniinsa.
Tässä kirjassa myös eläkkeelle jäänyt FBI:n profiloija ja Scarpetan rakastaja Benton Wesley "kuolee".
Yksi parhaimmista kirjoista Scarpetta sarjassa.
PiNpit pysyvät edelleen mysteerinä. Ihan hauskaa ja kevyttä lukemista, pakko tosin sanoa, että muutaman piNpin kohdalla tuli pahoinvointi ilmiöitä. Kirjoittaja muuten selvästi pitää luonnolisen karvaisista piNpeistä, tai oikeastaan peräti viidakoista.
Nyt on Anthony Kiediksen omaelämäkerta, Scar Tissue, luettu. Pakko kehua, että aivan helvetin hienoa fiilistellä kun soittaa RHCP-diskokrafiaa kirjan tahdissa. Aukee niin kirja kuin levytkin paremmin, ja tarina jopa koskettaa. Aika velikulta...
Viimeyönä sain loppuun Eva Dahlgrenin Kuinka lähestyä puuta. Kaunista tekstiä. Avautuu niin artisti itsekin, kuin musiikkinsa. Akka juo viskiä ja viiniä ku pieni pesusieni...
Vahinko etteivät äiditkin saa lähteä milloin heitä huvittaa ja ruveta nukkumaan ulkosalla. Varsinkin äidit sitä toisinaan tarvitsisivat.
-muumimamma
Epämuodostunut ja liikakarvaisuudesta kärsivä murhaaja, uusi komea rakastaja ja kieroutuneet apulaispoliisipäälikkö ja ruumishuoneavustaja. Samaan vanhaan malliin kaikilla on ongelmia, tässä ehkä muihin teoksiin verrattuna tupla määrä.
Cornwellin mukaan paras kirjansa, eikä arvio kovin kauas puusta putoa.
Ebola kirjoitti:Patricia Cornwell - Mustalla merkitty
Epämuodostunut ja liikakarvaisuudesta kärsivä murhaaja, uusi komea rakastaja ja kieroutuneet apulaispoliisipäälikkö ja ruumishuoneavustaja. Samaan vanhaan malliin kaikilla on ongelmia, tässä ehkä muihin teoksiin verrattuna tupla määrä.
Cornwellin mukaan paras kirjansa, eikä arvio kovin kauas puusta putoa.
Ärhh, miksi joku viitsii lukea noita Cornwellin kirjoja? Ne ovat saatanasta ja toimivat porttina vieläkin addiktoivempien kirjasarjojen pariin. Niin, olen siis itsekin lukenut jokseenkin jokaisen noista mainitsemistasi ooppuksista...
Itse suosittelen Henri Charrièren kirjaa "Banco", joka on siis jatko-osa äijän tunnetummalle teokselle "Papillon".
Vihdoin etenin sarjassa ja löysin tämän kirjastosta. Ei hyvä, saaga on mennyt ihan typeräksi ja tämä kirja keskittyikin vaan päänsisältöjen kuvaamiseen. Siis elävien ihmisten ajatusten, ei kuolleiden ihmisten aivojen. Matha Fockerin sanoin: Tämä ei koskettanut simpukkaani. Kaipaan niitä aikaisempia suoraviivaisempia rikostarinoita takaisin.
Tosin huonompaakin Cornwell on kirjoittanut: Koiranvirka ja Herhiläispesä.
“Outside of a dog a book is a man’s best friend, inside of a dog it’s too dark to read” - Groucho Marx
SikaMika kirjoitti:Ärhh, miksi joku viitsii lukea noita Cornwellin kirjoja? Ne ovat saatanasta ja toimivat porttina vieläkin addiktoivempien kirjasarjojen pariin. Niin, olen siis itsekin lukenut jokseenkin jokaisen noista mainitsemistasi ooppuksista...
Jäin joskus teininä näihin koukkuun ja nyt hiukan vanhempana ajattelin lukea uusinta kierroksena ja katsoa mitä mieltä mä niistä nykyään olen. Se mitä silloin pidin raakana on selvästi muuttunut tähän ikään päästessä.
Mietin vuon saanko koko sarjan luettua, meinaan olen yhden noista viimeisimmistä lopettanut kesken kun alkoi käymään suorastaan puuduttavaksi. Joskus kannattaisi lopettaa vielä kun on jotain kirjoitettavaa, eikä kaluta luuta.
J.D Sallinger - Sieppari ruispellossa kohta luettuna. Kaksi lukua jäljellä. Oikeastaan aikamoista jauhuuta, mutta noh, aluksi parempi... lopusta vähän kuivempi. Tiedä sitten tuliko itselle kyllästymisreaktio, mutta annan moiselle kahdeksan pistettä.
Jatkuu suoraan siitä mihin Mustalla merkitty päättyi.
Tässä selvitellään Bentonin "kuoleman" aiheuttamia tunteita ja jälkeen jättämiä vihjeitä, Scarpettaa syytetään Brayn murhasta, päästään tutustumaan paremmin kiinni saatuun Chandonneen (epämuodostunut, liikakarvaisuudesta kärsivä murhaaja).
Tähän olisi voinut Cornwell lopettaa Scarpetta sarjansa, IMO.
Sori, sarjassa on kuusi osaa ja yhä jatkuu... Mie tykkään kirjailijan kirjoittamistyylistä ja huumorista. Suomeksi en kyllä lukisi, en voi sietää skottienglannin käännöstä hämeeksi.
killkill kirjoitti:Peter O'Donnell: Modesty Blaise
Näihin pehmokantisiin suosikkeihinsa palaa mielellään aika ajoittain.
Komps. Mie jäin Modestyyn koukkuun jo pikkutyttönä sarjakuvaa lukiessani mummolassa. Hyllystä löytyvät nimikon lisäksi MB ja kuoleman esimaku, MB ja kalman kouraisu sekä MB ja mahdoton neitsyt. Montakos näitä kaiken kaikkiaan on?
Ei hyvä, ei huono. Väritön ja väkisin väännetyn oloinen.
Tykkään kyllä niistä vanhemmista tuotannoista, nämä uudet jotenkin kärsii mielikuvituksen puutteesta ja tarina pyritään kertomaan mahdollisimman tiiviisti, jopa liian ytimekkäästi.
Upea satiiri Stalinin aikaisesta Neuvostoliitosta. Hyvin kuvaavaa lienee se, että vuonna 1940 valmistuneen teoksen teksteistä 12 % oli tiukasti sensuroitu aina vuoteen 1973 asti. Paitsi että kirja herättää tarkastelemaan stalinismin vaikutuksia tietyllä tavalla syvemmästä, tunnepitoisemmasta näkökulmasta, on se myös kiehtovan pirullisella tavalla äärimmäisen humoristinen. Ajatuksia herättävä, kiehtova ja omissa silmissäni erittäin taitavasti rakennettu ulotteikas kokonaisuus.
Yksinkertaisesti nerokkain kirja, jonka olen koskaan lukenut.
Kaiken hehkuttamisen ja kehujen jälkeen jäi hieman laimeaksi kokemukseksi, mutta vei silti mukanaan yötä myöten. Kaikkea on poikien tullut kokeiltua lihaa säästämättä, mutta myös aika tavalla käytyä läpi omia tekojaan ja syitä tekemisiin. Terapeutit ovat tienanneet dollarin jos toisenkin. Mick Marsista minä pidin.
“Outside of a dog a book is a man’s best friend, inside of a dog it’s too dark to read” - Groucho Marx
Mutants -kirjan lomassa päätin lukea kolme hyllyssäni kauan virunutta, kaverini minulle joskus antamaa sarjakuva-albumia. Judge Dredd: Caligulan Valtakausi 1, Who Is The Dead Man (sijoittuu myös Judge Dredd -maailmaan), sekä Judge Death (kuten myös). Mitkään näistä eivät tuntuneet niin iskeviltä ja nerokkailta kuin jotkut Judge Dredd -sarjakuvat ovat osanneet olla. Caligulan Valtakausi oli piirrostyöltäänkin aika huonoa, varsinkin puolivälissä.
Parhaiten minuun kolahtanut 2000 A.D. sarjakuva on kuitenkin edelleen Halo Jones. Siitä pitäisi tehdä elokuva. Ja tehdä se kunnolla.
-Superior- kirjoitti:Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan
Yksinkertaisesti nerokkain kirja, jonka olen koskaan lukenut.
Bulgakov oli muutenkin tiukka sälli. Joutui snadin stressin alla elämään, koska kuului ehdottomasti niihin joiden piti joutua junamatkalle kesäleirille puhdistettavaksi. Tämä pelko oli perseessä koko ajan. Näin ei kuitenkaan käynyt kun Stalin diggasi miestä sen verran. Sai jopa tehtäväkseen kirjoittaa (näytelmänä?) Stalinin elämänkerran, siis bossmään itseltään. Kun Mihail-setä megaisojen palliensa kanssa kävi tuumasta toimeen ja matkusti Georgiaan iskä Aurinkoisen juuria selvittämään niin tsekan pojat päräytti perässä. Bulgakov oli varma, että nyt viimeistään lähdetään veturille. Äijät ilmoittivat ettei tätä nyt ihan ajettu takaa ja että mitäs jos palaisit takaisin.
Bulgakov kirjoitti juttunsa kuitenkin kaunistelematta ja valehtelematta niillä tiedoilla mitä hänellä oli. Iskä luki jutun henkilökohtaisesti ja ilmeisesti piti siitä, koska mitään ei käynyt. Tietenkään tekstiä ei julkaistu.
