Westötä parhaimmillaan. Tai ainakin kaltaiselleni, joka jakaa Westön rakkauden Helsinkiin ja sen ihmisiin.
Sinänsä kummallista, että kirjaa on (esim. Hesarin arvostelussa) pidetty kansalaissotakuvauksena. Toki vuoden 1918 tapahtumat ovat kirjassa keskeisessä roolissa, mutta ei kirja sisällissotaromaani ole. Pikemminkin, kirja kuvaa vuoden 1918 julmuuksia aika kliinisesti ja nopeastikin: varsinainen aihe on alta parikymppisinä sodassa olleiden myöhempi psykologinen taistelu oman sotamenneisyytensä kanssa. Tätä kautta Westö antaa aika kiinnostavan tulkinnan 20-luvusta. Normaalistihan 20-luku esitetään iloisena ja elämänmyönteisenä aikana edellisen vuosikymmenen synkkyyden jälkeen. Westön tulkinnassa 20-luvun juhlinta on puolimaanista ja lähes patologista pakoa omasta menneisyydestä, jonkinlaista psykologista eskapismia. Kun omia tekoja ja omaa julmuutta ei pystytä käsittelemään, hukutetaan se humuun.
Kiinnostavaa on myös suomenruotsalaisen kaupunkiväestön kuvan monipuolistaminen stereotyyppistä pikkuporvaria realistisemmaksi. Vuosisadan alkupuolella kun myös Helsingin duunariväestö ja työläiskaupunginosat olivat aidosti kaksikielisiä, ja punaisissakin olin paljon ruotsinkielisiä. Ja tietysti vasemmalla puolella olevaa sydäntäni lämmittää se, että siinä missä vielä oma lukion historiankirjanikin mauttomasti opetti, että punaiset murhasivat niin ja niin monta valkoista, kun taas valkoiset sodan jälkeen kiltisti teloittivat niin ja niin monta punikkia, Westö ei kaunistele valkoisen terrorin laajuutta ja julmuutta, vaikka ei sillä mässäilekään.
Kaunis kirja. Varmasti muillekin kuin Helsingistä, jazzista ja jalkapallosta huumaantuneille, mutta ainakin heille (meille).
) fantasioita kehitteleville luettavaksi 